Turhan Tarkkaa Tarkkailua

Tänään aamulla huomasin jotain kummallista peiliin katsoessani. Se ei ole mitään uutta, sillä näen aina peiliin katsoessa jotain kummallista, nimittäin oman naamani! (ohhoh hoh hoh, tuota tupruavaa itseironiaa, ilman ei selviä!)
Kuitenkin.. tarkkaillessani ihan läheltä näin kasvoissani arven. Omalla paikallaan oli aina ihailemani sirppi ja vasara-arpi leuassani lävistyksen vieressä, kai jonain henkisenä peruna venäläisverestäni tai "vasemmistolaisuudestani". Ja sitten oli jotain aivan uutta! Alahuuleni alareunassa, oikealla puolella(yllätys yllätys, sirppi&vasara on vasemmalla puolella)oli pieni mutta yllättävän näkyvä arpi, n. 2-3 milliä pitkä, valkoinen, niinkuin nyt yleensäkin arvet ovat. Eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta mistä se on tullut!! Teleportannut tuosta vain huuleni reunaan ilman pätevää syytä!

Ei minulla ole mitään arpia vastaan.. olen aina pitänyt niistä. Jopa niin paljon että harkitsin jossain vaiheessa sellaisen arpeuttamistekniikalla tehtävän tatuoinnin hankkimista. Johonkin se ajatus kuitenkin jäi. Oikeista onnettomuuksista ja toilailuista syntyneet arvet ovat paljon sisällöllisempiä, niillä kun on aina jokin tarina. Paitsi että koko ikäni leuassani majaillut sirppi&vasara-arpi on niin vanha etten muista miten se on joutunut siihen, eikä muista kukaan muukaan. Tunnetusti en loukannut itseäni lapsena kovin usein, enkä ainakaan vakavasti.
Toinenkin arpi kehossani on ilman mitään selityksen häivää. Tai kaksi, nyt kun asian tarkistin. Ne sijaitsevat ranteessani - HEP! eipäs rynnätä hätäisiin päätöksiin. Tarkasti sanottuna ne sijaitsevat aivan ranteen ja peukalolihaksen liitekohdassa, kaksi pitkää, n. 5-6 millistä arpea, toinen kaareutuva, toinen suora. Eikä taaskaan mitään muistikuvaa mistä ne on siihen tulleet. Outoa.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka inhoavat arpia. Nehän kertovat elämästä! Siitä että on elänyt, eikä vain istunut kotona mamman hyysättävänä ja passattavana. Tosin tähänkin dilemmaan on yksinkertainen vastaus. Kyse on mielipiteestä, niin kuin kaikissa asioissa tällä planeetalla. Tosin se ei ole koskaan estänyt minua kailottamasta mielipidettäni ympäristöön palosireenin lailla, joten se ei estä minua nytkään.
ARVET OVAT KAUNIITA!!!!!!

Mutta mistä perkeleestä se yksi on ilmestynyt huuleni alareunaan?

Kehnouden Varassa

Takana rankka viikonloppu. Ja sitäkin rankempi viikko.
Viikonloppuun kuului mm. runsaasti surdon soittoa, kaichan(en ole varma oikeinkirjoituksesta)räpellystä, mistä ei tullut mitään, syömättömyyttä, kiirettä, tanssiesitys ja viinanjuontia. Sunnuntaihin mennessä olen raunio, enkä edes syödä jaksa, saati käydä hakemassa filkkarista karkkia, vaikka perkele soikoon mieli tekisi.

Olo ei oikeastaan ole vieläkään parempi, sillä edessä häämöttää taas raskas työviikko, ja ties mitä härdelliä taas viikonloppuna. Viinaakin olisi vielä jäljellä (iäää). Olen aivan kuittina, enkä juuri tällä hetkellä ole varma mikä siihen tautiin auttaisi. Yöllä kuului omituisia ääniä kun lopettelin Neil Gaimanin Unohdetut Jumalat kirjan neljältä aamuyöllä. Nukahdin ja omituiset äänet jatkuivat kuin hämärä aalto läpi kuuman huoneen.
Tuntui juuri siltä, että huoneessa seisoo joku outo aivan vuoteen vieressä, oli pakko kääntää selkä sinnepäin ja tiukistaa silmät umpeen. En viitsinyt ottaa selvää, kiusasivatko vaistot väsynyttä ihmistä, vai kiusasiko joku oikeasti väsynyttä ihmistä. Oli miten oli, silti ikävää.

Tänään voisin muuttua mullaksi. Jos se edellyttää jonkinlaista lepotilaa, tai mahdollisesti edistää voimien palautumista luonnollisesti. En ole vieläkään syönyt. Painuin vain suoraan kirjastoon viemään lukemani tiiliskiven ja lainasin kaksi kirjaa lisää, seuraavaksi kauppaan, sitten töihin, sitten hiukan kirjoittamista koneella(koska olen laiminlyönyt kirjoitustyötäni) ja sitten taas lukemista ja nukkumista ja lista jatkuu loputtomiin.

Yksin asumisessa on puolensa, tosin yksi huono puoli tuntuu löytyvän. Jos on hiukan laiska pitämään itsestään huolta, niin helposti laiminlyö itseään vielä enemmän uuden kimaltavan reippaan elämän kulisseissa. Ei kaikki aina ole ihanaa, ei edes unelmatyö. Onneksi tiedän, että kun aloitan, astuu onni aivolohkoon ja nämä synkeät väsähtäneet ajatukset kaikkoavat ja riemuitsen oppilaitteni kanssa uudelleen löydetyistä liikkeistä, lihaksista ja rytmitajusta ja musiikin virtaavuudesta....

Tulipas varsinainen valitus. Täytyy ehkä seuraavaa tekstiä varten laittaa aivot sille taajuudelle, joka poimii ilmasta ja ympäristöstä mahdolliset aiheet tekstiin. Väsyneenä tämä tosin on hankalaa. Täytyy ehkä nojautua taas jonkin kehnon elokuvan tai musiikin tai teeveeohjelman varaan....

NEVER!

Golden Ninja Warrior

HIIHAAA! IAAA! WROOA! OAH!

Höristäkään hyvät lukijat korvianne, kuulkaa silmienne takaisessa pimeydessä tappeluefektiääniä, nyrkkeilyhanskalla hakataan tyhjää muovitynnyriä, bambukepillä rusikoidaan painimattoja, nyrkillä hivutettuja voimistelupatjoja, ja sitten... kehnot musiikit, jotka on häpeämättömästi kopioitu aikansa elokuva- sekä musiikkihiteistä, väännetty liian isolle, särkyen jatkuvasti. Kuulkaa kehnojen ääninäyttelijöiten tönköt englantilaiset dubbaukset, kuunnelkaa dialogia, jossa jokainen puhuttu lause voitaisiin laittaa t-paidan etumukseen.

Muistaakseni elokuvien tuottaja tai jokin oli joku rittenhaus, ja elokuva oli aivan suunnatonta nautintoa, nauroimme Doombatin kanssa kuin heikkopäiset, sipsi tarttui kurkkuun ja dippi poltti ientä. Sohva sai kanssamme sätkykohtauksia ja ilmeet oli sitä luokkaa ettei niitä voi enää sanoilla kuvata. !!!. 70-80 luvun ninja elokuvia ei voi katsoa yksin. silloin ne ovat tylsiä ja ankeita, mutta annas kun saat viereesi hyvää seuraa!! Mikään ei ylitä tätä, ei mikään, i tell you!

Voiko sanoilla edes kuvata sitä täysin notkahtanutta ja elähtänyttä juonta? Sekavaa sellaista ja kävi kuten Doombat ennusti, elokuvassa esiintyvien tiettyjen kohtausten merkitystä ei millään tavalla paljastettu lopussakaan. Elokuvassa kulki kaksi täysin erillistä tarinaa, oli hökkelikylä, jossa YLLÄTYS YLLÄTYS! riehui huonokäytöksinen mafia joka kiristi ?suojelusrahoja? köyhääkin köyhemmiltä kiinalaisparoilta, eihän niillä ollut mitään maksaa, joten taas saatiin kunnon köyhän mätkimistä ruutuun. Hökkelikylään kulki milloin jos mitäkin ihmehemmoa, koviksia vaaleanpunaisissa, hihattomissa pooloissa(kyseinen kummallisuus oli kalju kaksimetrinen kiinalaismies, jolla oli kalju, sitten se aina naputti sormellaan ovelan näköisenä nahkafledaansa ja kuului hassu ääniefekti)joka pisti viatonta hökkelikyläläistä hakanneet pahat pojat kilon palasiksi. Sitten oli seksikohtaus, elikkä raiskausyritys, jossa näkyi tissi. Tilanteen pelasti toinen kylään vaeltanut kummajainen, vanha kaljuuntuva raakki joka vaan tuli ja rulesti. Näitä riittää loputtomiin.
Tietenkin kaiken tämän hökkelikyläkatastrofin keskellä elokuvassa oli kohtauksia ninjoista, toiset oli ilkeitä ja mustia, jotka asui sorakuopalla(??????täytyi sen olla paha paikka!!!)ja niillä oli sellainen voimapatsas, kämmenen kokoinen muovinen krääsäkaupasta ostettu aivan sikatökerö ninjapatsas. Naurussa riitti kun patsas tuli oivasti kohtalokkaan musiikin säestämänä lähikuvaan useammin kuin kerran. Sitten oli punaisia ninjoja, jotka asui jossain mehtässä, hienossa puumajassa. Selville ei tullut oliko ne hyviksiä vai pahiksia. Mutta niilläpä oli isompi patsas!!!! Kultainen, melkein vielä tökerömpi kuin se edellinen, kahta katanaa pitelevä torso.
Näissä patsaissa piili jokin mystisen voimallinen poweri, sillä molemmat osapuolet halus toisiltaan ne patsaat.

Toinen aivan älytöntä naurunremakkaa aiheutti tietenkin ninjaelokuvien kliseet, ninjat juoksee nopeasti teputtaen, pahisten briefingissä on aina vähemmän ja vähemmän alaisia joita lähettää hyvisten kimppuun, kunnes jäljellä on vain yksi kurja ninja, katanat on jotain kamalia kirpputorilta löydettyjä romuja, joissa kahvan ja terän välissä oleva suojus heiluu kuin ei olisi kiinni ollenkaan, ja rainasta löytyy kohtaus, jonka taisteluerikoistehoste on takaperin pyöritetty vilmi, jolloin suunnaton hyppy alastulo onkin hyppy-ylöstulo.

Olen aivan voipunut. Ei tällaista saisi olla! Se on liian hauskaa ollakseen totta.

Tosin lopulta käsitin, että jos katsoo ne kaikki ninjafilmit peräkanaa, niin selviää, mitä ne punaiset, mustat ja maastopukuiset ninjat hyppelehtii siellä välissä. Ovelaa eikö totta??
Ne on kato .. niinku.. piilotettu sinne, siis tiäkkö..?.. niinku, siis, ne on niinku... niitten tarina, pätkitty.. kato silleen.. osiin sinne...

HUH?

Subtitle

Elämässä tulee vastaan jos mitä jos milloinkin. Minulla jopa useasti tätä.

Tekisi mieleni kertoa teille jonkinlainen tarina, mutta tarinoillani on tapana venähtää romaaneiksi. Ehkä sitten kerronkin teille kirjoittamisesta.

Loin tuossa taannoin Uguksen majaillessa matalassa majassani kartan. Ugus teki myös omansa, mutta paikasta, josta oli jo jotain kirjoittanut. Itse raapaisin aivokuortani ja kehitin 13 provinssin maailman, iso päämanner, repeämän ratkoman isohko saari aivan mantereen kyljessä, yksi iso saari, pari saaristoa. Aivoni suorastaan ilotulittivat nautintoa pääni sisällä kun sai luoda. Ja samalla ilotulitus valaisi sieluni näkymää pitkälle ja saatoin erottaa siellä silkkikoteloissa majailevat ja kehittyvät tarinan poikaset, kuin toukat ikään.
Hitaasti ne alkoivat herätä tässä valojen ristitulessa ja niin syntyi ideoita, jotka jatkuvasti lepattavat vasten kasvojani sisältäpäin, mietin eri vaihtoehtoja, kehittelen, suunnitelen ja riemuitsen.

Mikään tässä maailmassa ei ole nautinnollisempaa ja tyydyttävämpää kuin luominen, oma luominen!(paitsi silloin tällöin seksi, hyvä ruoka, erinomainen filmi, tai upea kuutamo) Siinä vasta narkattavan arvoisia asioita. Endorfiinit kuohuu ja adrenaliini pumppaa kurkkuun asti kun on niin mahtavaa!

Ideani eivät suinkaan vielä ole valmiita. Aion kaataa seuraavalla täysin fantasia-pohjaisella tekstilläni omia raja-aitojani ja olla sortumatta itselleni tyypillisiin kliseisiin. Se ei ehkä tule olemaan helpointa mahdollista, mutta tuplarapuna menen tunnetusti vaikka perse edellä puuhun, vaikka oksat ois kuin alhaalla ihan säädyllistä kiipeämistä varten.

HAH! Siinä todellista luonnetta. Eikun pöydän ääreen, tikkuja perseeseen näin vertauskuvainnollisesti ja näppäimet sauhuamaan....

*suih suih suih, napu napu napu nap naputi nap*

Kuumehoure

Syysflunssa. Muuta ei kai tarvitse oikeasti sanoa. Ei vielä täysiin voimiinsa kosahtanut(eikä toivottavasti kosahdakaan)mutta silti tajuntaa kuoriva ja riipivä koettelemus, ja huomenna täytyy matkustaa n. 70 kilometrin päähän töihin.

Mutta tästä aiheesta en aio tänään taiteilla tämän enempää sanoja. Itseasiassa minun piti kirjoittaa kirjoittamisen ja luomisen synnystä, sanoista jotka vilistävät kannettavani näytöllä yön pimeydessä hyvän musiikin kannustaessa, aivojen raksuttaessa.
Nyt en ole enää niin varma aionko kertoa sittenkään tästä aiheesta, sillä kuume riipii aivonahkaani ja tahtoo jotain muuta(polly tahtoo keksin-ei heru, turpa tukkoon!) jotain yhtä sekavaa kuin se itsekin on.

En kuitenkaan itse näytä lainkaan sekavalta, en vielä tässä vaiheessa päivää. Ehkä illemmalla sitten on aikaa siihen. Kuljeksin ja maleksin mustassa pitkässä nahkatakissa läpi uutuuttaan huokuvan kirjaston tämän jälkeen, kosken ehkä kirjaan tai kahteen. Akateemisesti mulkoillen(vaikken kovin akateeminen olekaan)tarkkailen kirjojen loputtomia rivejä, naureskelen yläkerran Tietokirjallisuus-Facklitteratur-taululle ja sitten poistun vähin äänin kuin varjo, joka on pukeutunut epäilyttävästi huomiota herättävään violettiin huiviin. HAHHAHAHA! Nauran sekopäisesti hakiessani postista aivan varmasti liian isoa pakettia kannettavaksi.

Loppuun suikautan ehkäpä runomuotoisen psykoosin...

Before the everfore
after the things you can´t believe
there are infinite chances, infinite places
to drown your hesitation in

And in the far beyond of my turning eyes
walk those long and narrow shadows
that demand my fears like they own them
and I can´t really denye it isn´t so

For the sake of all pure
bury my fires, these raving flames
licking the skin of my bones
it´s the only thing that keeps them satisfied

In the ashes, I´m nothing
In these shadows, just a memory
In the pure light, I wanish in the air.

Vitun Idiootit!

Kamaluus! Kauheus! Tulikivi ja katku! Rikki ja happoyhdistelmä!

Mikä tätä maailmaa riivaa, siis ihan aikuisten oikeesti???! Eilen koin kauhistuttavan hetken avatessani television. Eipä juuri sillä, ettenkö olisi ennenkin kokenut kauhun hetkiä.. vaikkapa silloin tulee mieleeni moinen kun yöllä satuin vilkaisemaan teeveeseen ja huomasin hirvityksekseni puhuvan pään kolmosen chatissa. RAAAAH!!!! Mutta nyt... mutta nyt on kaikki maailman helvetillisyys, epäoikeudenmukaisuus ja rahanahneus kombinoitunut yhteen subteeveen uusimpaan keksintöön. Tai en tiedä kuka tämän vitsauksen on keksinyt(sietäisi saada kunnon selkäsaunan, tai paloittalu/polttokuoleman)mutta minulla tuli raja vastaan jo kauan sitten.
Siis, avasin viattomana teeveen aamulla kun heräsin(noin yhdeltä päivällä siis)ja käänsin kanavan subbarille. Kasvoni valkenivat, hiukseni käkertyivät, suuni haukkoi henkeä erittäin epäesteettisesti, silmäni vierähtivät poskille ja korvista nousi savua. Ääneen kakoin; -mitä, mitä...mi - mitä vittua!!?
Silmieni eteen levittäytyi tuolla ruudulla seuraavanlainen ilmestyskirjan peto.
Neljä huonosti animoitua piiroshahmoa, jotka keikailivat ja ilmeilivät tyhjänpäiväisen rytmikkäästi, vasemmalta oikealle olivat andy mccoy, pr. bush, britney fuckin´spears ja matti nykänen.
Sitten yhtäkkiä yksi jos toinenkin noista neljästä tuomiopäivän ratsastajasta alkoi puhua monotonisella äänellä jonkun ihmisen sille hahmolle lähettämää viestiä. kuten, haluun sua britni.. tai jotain muuta kamalaa paskaa.
Ja oikeasti. Kukaan niistä hahmoista ei puhunut kuin ne varsinaiset tyypit in real life. Bushi ei osannu lausua englantia(HAH), eikä britni sen enempää.
Tämä näky on nyt polttomerkitty verkkokalvoilleni ja pelkään näkeväni noista painajaisia.

Vihaan näitä kammottavia rahastusohjelmia, ja kylmiä väreitä pitkin selkäpiitäni aiheuttavat ne ihmiset, jotka tuhlaavat rahansa näihin!

MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI???????

Enkä edes halua tietää- älkää kertoko.

Kuninkaan Koettelemus

Ei sillä että minulla olisi mitään tärkeää sanottavaa.

Kerron siis teille tarinan.

Olipa kerran, kauan sitten kauniissa valtakunnassa yltäkylläinen kuningas, jolta ei mitään puuttunut, paitsi nöyryyttä. Eräänä päivänä hoviin ilmestyi keppikerjäläinen pyytäen audienssia kuninkaan kanssa. Hän sanoi kantavansa lahjaa kuninkaalle.
Kerjäläinen päästettiin kuninkaan luokse ja ovelasti hymyillen tuo resuinen ja vanha mies ojensi taitetun paperilapun kuninkaalle ja virkkoi; "Avaa tämä, kun asianne ovat todella huonosti. Mutta vasta kun ne ovat todella huonosti." Kerjäläinen painotti sanojaan, kääntyi kannoillaan kumarrettuaan syvästi ja poistui hovista.
Kauan turhamainen kuningas ja hänen hovinsa naureskelivat kummalliselle keppikerjäläiselle kummallisine lahjoineen, miten hänen asiansa voisivat koskaan olla huonosti, mutta kuningas ei silti avannut paperia.
Vuosia kului ja asiat pysyivät samoina, kaikki valtakunnassa hyvin, kunnes ruttoepidemia pyyhkäisi läpi maan, vieden hautaan monet, mukaanluettuna kuninkaan vaimon ja lapset. Kuningas oli epätoivoinen, mutta ei muistanut kerjäläisen antamaa lahjaa.
Jälleen vuodet vierivät, toinen toisen perään ja kuningas huomasi äkkiä että valtakunnassa oli meneillään jotain outoa. Liian myöhään kuningas alkoi toimenpiteisiin ja vallankaappaus oli ohi yhdessä yössä. Kuningas ehti paeta, mukanaan jotain tavaroistaan ja hän joutui maanpakoon.
Kun lopulta kaikki hänen ympärillään oli murtunut ja kaikki kadonnut, hän muisti nuoruutensa ylpeyden ja välinpitämättömyyden ja keppikerjäläisen lahjan.
Entinen kuningas kaivoi sen taskuistaan ja avasi vapisevin käsin lapun.
Nämä sanat lukivat paperilla.
'Myös tämä menee ohitse.'

Mitäpä tästä opimme? Jos ei oppi mennyt perille, miksi sitä teille kertaamaan?

Omituisuusmagneetti

Oletteko ikinä huomanneet, kuinka jotkut ihmiset vetävät magneetin lailla puoleensa kaiken maailman omituisuuksi? Hassuja tai kamalia tapahtumia, tragikoomisia elämyksiä sekä ennenkaikkea todella vinksahtaneita ihmisiä?
Joskus minusta tuntuu, että olen sellainen ihminen.

Eilen yöllä tapahtui varsin outo episodi, ja kiitän onneani tai jotain korkeampaa voimaa siitä, että tilanteen lopputulos ei ollut erilainen.
Noin puoli yhdeltä ovelleni koputettiin.
Mietin hetken kuumeisesti kuka perkele näin myöhään mahdollisista tutuistani voisi olla asialla.. Joten menin katsomaan, yritin pälyillä ensin ikkunasta, mutten juuri nähnyt mitään joten painuin ovelle ja avasin sen.
Portaillani seisoi hyvin humalainen mies, noin kolmekymppinen ja huitoo käsillään epämääräisesti. Tuijotan outoa tulijaa kiinteästi ja käsitän miehen viittovan että olisiko kynää ja paperia- mies on kuuro.
Viittaan miehen sisälle, ajattelen että ehkäpä jokin hätänä, sillä miehellä on aika mojova haava otsassaan, juuri hiusrajassa, selkä täynnä moskaa(ilmeisestä maahan kaatumisesta) ja jotenkin aika hätäinen ilme.
Etsin nopsaan paperia ja lykkään kynän äijälle käteen. Paperille alkaa muodostua todella epäselvää solkkausta, josta käsitän että mies pyytää anteeksi häiritsemistäni, mutta olin ainut jolla oli valot päällä, hän on maajoukkueen kapteeni, jääkiekkoa ilmeisesti. Ukko senkun raapustelee menemään kärsimättömänä ja selittää jotakin olevansa eksyksissä tai jotain, en oikeasti oikein selvää ottanut. Kommunikaatio vaikeus on melkoinen, kun toinen on kuuro, minä en osaa viittoa, sekä helvetin kännissä kaiken lisäksi.
Mies ei ole kokkolasta, vaan teerijärveltä.
Käymme pitkän keskustelun paperilla siitä, että hän oli menossa kaverilleen, joka ei sitten ollutkaan kotona(ilmeisesti kaveri asuu jossain naapurustossa) ja hänen toinen kaverinsa on teholla sairaalassa. Mies ilmaisee haluavansa nukkua sohvallani, koska hän ei jaksa enää hortoilla ympäriinsä. Vastaan tiukasti, että en oikein luota ihmisiin joten se ei käy.
Mies kirjoittaa, että ehkä olisi kivempi jos hän nukkuisi vieressäni. Asiaa ei varmaan paranna erittäin antava kaula-aukkoni paidassani. (raah). Paperille muodostuvat sanat, olen kiltti mies.
Kirjoitan olevani suhteessa, ja että hän ei voi jäädä luokseni yötä.
Jankaamme asiasta hetken.
Päässäni pyörii kaamea ajatus, että entä jos joudun käsirysyyn. Mitä jos minun täytyy löydä kuuroa ja heittää pihalle. Tarkkailen miestä. Urheilija ihan ilmiselvästi. Toisaalta mies on hyvin kännissä. Olen ennenkin kännisiä viskonut. Mutta tiedän etten ole kovin vahva, ellen ole helvetin vihainen. Alan siis valmiiksi kerätä vihaa ja valmistaudun pahimpaan.
Mies kysyy tulitikkuja. Haen hänelle moiset. Hän ehdottaa tupakkia. Puistelen päätäni ja räpelöin käsilläni etten polta.
Hän tarjoaa nuuskaa. Vastaan etten harrasta sitäkään. Mies näyttää kummastuneelta. Varmaankin sitten näytän tatuoineineni ja lävityksineni sellaiselta, joka varmasti polttaa.
Jankaamme nukkumisasiasta vielä hetken paperilla. Joudun hakea lisää paperia.
Tahtoisin jo saada ukon ulos talostani, ja kysyn voinko soittaa hänelle taksin.
Mies pyytää mehua ja sanoo, että lähtee sitten.
Menen jääkaapille, kaadan mehua ja mies juo sen innoissaan. Sitten hän lähtee. Hän kysyy vielä viimeiseksi, mihin suuntaan hänen pitää lähteä että pääsee sairaalaan. Viittaan suunnan. Mies lähtee.
Kuikuilen vielä pitkään ikkunassa, ettei mies varmasti jäänyt vaanimaan pihalle.
HUH.

Minulle aina tapahtuu outoja..

"people are strange, when you´re a stranger.." -the doors(if i recall rightly..)

'Paskan Estetiikka'

Huoh.. Syvä on huokaukseni tänä päivänä, sillä eilen kidutin itseäni mitä huonoimmalla elokuvalla.
Olkoonkin, että harrastuksiini kuuluu huonojen kauhuelokuvien katsominen, mutta niissä on sentään jotain perusteellisen humoristista, joten niitä on HAUSKA katsoa. Mutta eilen.. (pthui)törmäsin niin kammottavan, perusteellisen ja kuvottavan huonoon elokuvaan, että aloin vain hysteerisesti nauramaan noin tunnin tillittämisen jälkeen.
Ja voin sanoa, että se nauru ei ollut mikään iloinen nauru, vaan epätoivoinen kalkatus, huono yritys karkoittaa tuon elokuvan tuoman pahan maun suustani.
Kaikista suurimman pöyristyksen aiheutti se, että tuon rainan kannessa oli kuukauden videovalinta tarra,(en nyt väitä että perustelisin elokuvalainaamiseni tuollaisella tarralla) ja äkkiä tajusin, että myös K-Pax nimisen erinomaisen elokuvan kannessa komeili tuo samainen tarra! HII! IIK! Mikä suunnaton häpeä! Millaisia ihmisiä niillä on päättämässä siitä, mikä elokuva saa tuon "kunniamaininnan"??? Kysympä vain! Ehkäpä vakinaiselle arvostelujoukolle on tullut hirvittävä kaljanhimo tuona nimenomaisena päivänä, kun se elokuva annettiin niille katsottavaksi. Sitten ne vain himoissansa juoksivat lähimpään pubiin, palkkasivat muutaman puliukon tien reunalta katsomaan sitä elokuvaa ja nuo parat sitten luulivat katsovansa hyvääkin elokuvaa. Olettaen että puliukoilla on huono maku..(en tiedä, en tunne ainoatakaan..)
Millä oikeudella vastuullinen elokuva-arvostelijajoukko pötkii pubiin kaljoille ja pähkinöille, ja päättää antaa tehtävänsä ihmisille, jotka eivät sitä hommaa osaa?
Onko kaikki vain suurta huijausta? Kuluttajan kiusaamista? Silkkaa rahojen tuhlausta?
Niskakarvani nousevat pystyyn.
Ja miksi hitossa siinä elokuvassa kaikki puhutut äänet kuulostivat kehnosti päälle dubatuilta, vaikka selvästi samaa kieltä puhuivat?
Ja miksi hitossa Christopher Lambert päästetään enää mihinkään elokuvaan näyttelemään!!?
(pyydän nöyrästi anteeksi kyseisen näyttelijän faneilta, jotka ovat kehdanneet julkisesti paljastaa olevansa faneja)
Eikö paskassakaan enää ole mitään estetiikkaa?

Paha, Paha Uni.

Oletteko koskaan nähneet sellaista ahdistavaa unta, suorastaan painajaista, jossa elämänne pahin tragedia tapahtuu uudelleen, amplifoituna järjettömiin mittoihin?
Tuollaiset unet imevät kaiken voiman ihmisestä ja johtavat siihen, että herää aivan yhtä levänneenä kuin meni nukkumaan. Rättiväsyneenä.
No sellaisen unen minä näin viime yönä. Heräsin puoliyhdeltä, myöhäistyin puolivirallisesta tapaamisesta kymmenen minuuttia, edessä on raskas työpäivä, silmäni tuskin pysyvät auki.
En nyt ala selvittämään untani sen kummemmin sen henkilökohtaisen sisällön takia, mutta voin sanoa että teki tiukkaa selvitä niin raa'asta tilanteesta, kun mitään toivoa ei tuntunut olevan. Näen usein unia joissa joudun ponnistelemaan aivan epätoivoisissa ja ylenpalttisen epäreiluissa tilanteissa, enkä edes jaksaisi, vituttaa, mutta silti jotenkin ihmeellisesti selviän voittajana tuosta kiperästä tilanteesta. Aamuisin ihmettelen, miten helvetissä se oli mahdollista.
Ja nuo unet ovat loputtoman pitkiä. Voisin jaarittaa niistä tuntikausia, joskus olenkin, ja samalla ajanut vierelläni nukkuvan henkilön melkein hulluuden partaalle.
"Miten voi nähä noin pitkiä, yksityiskohtaisia ja käsittämättömiä unia?" Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen nuo sanat, ja myhäilen. Nähtävästikin voi.
Unet saattavat liittyä toisiinsa, seitsämän, viisi tai kymmenenkin unta. Kaikki yhtä omituisia, mutta minulle niin tuttuja ja yleensä mieluisia.
Jos selitän uniani muille ihmisille yksityiskohtaisesti, ihmettelevät he usein, miten näen niin paljon painajaisia. Minulle tavalliset unet ovat muille painajaisia. Omat painajaiseni käsittelevät niin korkealentoisia ja mystisiä virtauksia, että niitten näkemisestä tulee melkein hulluksi, pulssi kiihtyy, huuto kohoaa suusta, kyyneleet virtaavat ja hiki tirskuu. Unta ei edes melkein voi selittää, se vain kuulostaa järjettömältä, sillä siinä tapahtuneet asiat ovat niin inhimillisen järjen tuolla puolen, että ne pakottaa unohtamaan.
Mutta sitten ovat nuo kohtuuttomat unet. "Testiunet", kuten niitä kutsun. Loputtomina ja ankarina ja lohduttomina ne vaativat ja vaativat ja vaativat aina vain enemmän, kuin mikään ei voisi riittää. Sielu kuluu puhki, mutta jostain löytyy se käsittämätön voima ponnistella eteenpäin, sama mitä unimaailman udut eteen heittävät. Olen nähnyt niitä ikäni. Välillä enemmän, välillä vähemmän.
Ehkä ne liittyvät jotenkin jok0 fyysiseen tilaani, tai johonkin henkiseen tilaani. Who knows?
Jospa sittenkin ne ponnistelut, jotka tuntuvat aina täysin mahdottomilla, ovat sittenkin voitettavissa? Jossei väen vängällä, niin pelkällä pirullisella tahdolla sitten.

"Mr. Sandman.. bring me a dream.. "

Ruoskan Tahtiin

Olen tunnettu omituisista ristiriidoista. Näitä ilmentävät ehkä eniten kykyni olla suunnattoman tuottelias, nopea kuin salama tekemisissäni, sekä äärimmäisen, tuskallisen ja kiusallisen laiska.
Pointtini on, että kuinka tällainen ihminen voi saavuttaa minkäänlaisen tasapainon noitten kahden piirteen osalta?
On nimittäin melko vaikeaa, kun kaikki tietävät ainakin tuon ensin mainitun ominaisuuden ja odottavat aina minun toimivan sen mukaan. Ongelmana on vain se että olen notoriously kuuluisa siitä, että en koskaan tee sitä, mitä minulta odotetaan. Heh.
Läpi aikojen omat tekemiseni ja harrasteeni ja asiani ovat olleet top priority, eikä mikään, toistan, ei mikään ole yltänyt niitten yli, ennenkuin äärimmäisissä tilanteissa.
Kaipa tämäkin on keino pitää eläminen mielenkiintoisena, mutta voisin elää ilman sen aiheuttamia kyräilyjä.
Tänä päivänä työni vihdoin alkavat. Olen toki jo jonkinlaisessa työssä, ollut koko kesän, mutta tämä nyt alkava työni on ollut ainoa työ, jonka olen hoitanut niin säntillisesti ja kiitettävästi että mielestäni ansaitsisin ruusuja siitä hyvästä. Ei tosin kannata koskaan odottaa saavansa mitään hyvin tehdystä työstä(olen huomannut ja oppinut kantapään kautta).
Yhteenvetona. Minulla on kiire hakemaan tarvikkeita työhöni. Siis hiphei ruoskan tahtiin marssimaan kohti parempaa(ainakin mieluisempaa)huomista!!

Miekkani Terä

Jos ihmisellä on elämäntehtävä, milloin se paljastuu?
Tätä olen pohtinut usein pohtiessani omaa tehtävääni tällä epäreilulla planeetalla kolkkien kolkassa.
Jotenkin kuitenkin tänään ja jo eilen illalla alkoi vaikuttaa siltä, että tämä mun juttu on selvää kauraa. Sain taas lisää töitä. Nyt viuhdon jo neljättä kurssia viikossa ja palkkakin oli yhtä hyvä kuin missä tahansa muualla. Juhlimiseen saattaa olla nyt tilaisuus.
Kaikista ihmeellisintä on, etten ole itse kertaakaan hakenut töitä alallani, vaan minulle soitetaan ja töihin pyydetään. Kuinka kohtalon sanelemaa, eikö totta?
Ehkäpä onkin niin, että asettuessani poikkiteloin tätä paskamaista yhteiskuntaa vastaan aukeni eteeni kummallinen, vääristynyt ja puoliavonainen ovi joka suorastaan kutsui kulkemaan lävitseen.. Niinpä sitten haistatin viimeisen kerran paskat valmiiksi saneldulle kohtalolle ja iloisin mielin lähdin kohti tuntematonta.
Ehkäpä se tuo minulle rikkauden oman miekkani terällä, eikä kenenkään muun miekalla.
Niin tahtoisin ajatella.

Syvä Häpeä

Rohkenen aloittaa.
Silkasta tekemisen puutteesta(huomatkaa sarkastinen äänensävy)päätin suunnattoman innostuksen vallassa aloittaa jälleen uuden projektin. Jos muutkin niin miksen minäkin? Tässäpä perinpohjin omituinen ilmiö, sillä en ole koskaan ennen ajatellut noin, enkä ainakaan liittyen millään tavalla itsetuhoisiin harrastuksiin. Nyt silti, nimeltämainitsettomien henkilöitten vaikutuksen inspiroimana alan maalata sisuksiani internetin välkkyvälle kankaalle. Taiteellista, eikö totta? Taitaa tulla taas aikamoista marginaalitaidetta ja isille sanomista.
No. Minut tunnetaan Carmabalina, joskin ei kovin monessa paikassa. Yleensä päässäni liikkuu liikaa ajatuksia, jonka takia minut tunnetaan myös sellaisena ihmisenä joka vaikuttaa täysin irralliselta kaikesta ja hiukan hullulta päiväunelmoijalta, ellei jopa idiootilta, vastaten melkein mihin tahansa; Mitä?
Kovin moni ei ajattele että ihminen joka näin ärsyttävästi kailottaa keuhkojensa koko voimalla hölmistyneenä, että kyseinen olento ei välttämättä voi mitään surkealle tilalleen. No can do. Aivokapasiteetti kestää vain tietyn määrän rasitusta.
Ja että mitäkö aion sitten tänne mahdollisesti kirjoittaa? En tiedä. Aion tutkia mahdollisuuksia, jospa olisinkin idiot savant, jonkinlainen piilevä nero vangittuna vajaavaiseen ruumiiseen(elävään kylläkin).
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ihan pikkupenskasta asti kun keksin alkaa kirjoittamaan kauhukirjallisuutta! Oi tuota onnea ja autuutta, joka kesti vain pienen hetken. Kolmannella luokalla raapustin ensimmäisen kirjani, joka kertoi tuhoa tuovasta demonista. Piirsin jopa oivan kuvan visvaisesta hirviöstä ala-asteprojektini kanteen. Silloinen opettajani oli kovin ylpeä. Hän oli hyvin hyvin hyvin hyvin hyvin poikkeuksellinen, eikä tätä voi tarpeeksi osoittaa, koska kukaan tulevista opettajista ei löytänyt itsestään sitä ylevyyttä kyetä katsomaan pinnan alle.
Niinpä sitten demonikertomukseni ripustettiin luokan liitutaulun yläreunaan kaikkien muitten töitten kanssa, ilman mitään erityistä kohkaamista.
Valitettavasti tätä huomaavaista kannustamista kirjoittamiseen aiheesta riippumatta ei jatkunut kovinkaan pitkään. Jo seuraava opettaja itki katkerasti että miksi pitää kirjoittaa niin kamalia juttuja! Kylläpä kiukutti. Vai ei saa kirjoittaa näin?? Vastareaktio oli huima. Jatkoin läpi vuosien kehittäen kirjoitustaitoani ympäröivien myllynkivien jauhamisesta huolimatta. Itsepäisyys palkitaan jossain vaiheessa(olen kuullut juoruja, sellaisia). Edes yläasteella koettu nöyryytys, joka tarkoittaa opettajan vihamielistä julistusta koko luokan edessä, että en saa psykologisista syistä numeroa novellilleni, ei saanut kirjoitusintoani laantumaan. Kostin kauhealla tavalla, josta ehkä joskus tuonnempana ajankohtana lisää.
Olen ehkä jättänyt täyden splatter/goren, mutta mitäpä olisi ihminen joka ei koskaan kehity mihinkään suuntaan?
Joten, eikun suolisto läppärin näppäimistölle ja menoksi.
Näihin pohdintoihin on hyvä lopettaa.
"..soratiellä haukankasvattajan jäänteet..." No need to point out mikä bändi. Ne jotka ei tiedä, ei sitä ansaitse.
(Nasty, aint it?)