Romantiikkaa ja Rypemistä

Huh huh nyt puhalluttaa. Med yskökset.
On tässä tullut sairasteltua, mutta hommia on silti painettu, pitäähän nyt tehdyt korut nääs myyntiinkin saada. Lopussa kuitenkin kiitos yleensä seisoo.

Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut suorastaan perverssiä tarvetta katsella kaikenlaisia romanttisia juttuja peleistä sarjakuviin ja niin edelleen. Vaikka en itseäni varsinaisesti kovin romanttisena pidäkään.. Enemmänkin olen nuorempana ollut sellainen teiniangstiromanttinen, jos sellaista käsitettä on olemassa. Nyt on! Ja kai sitä sellaista "waaaa ei kukaan halua olla mun kanssa ja olen ikuisesti yksin"-asennetta löytyy tietyssä määrin vieläkin. Realistisesti ja järjellä ajatellen toki tajuan oikein hyvin, että tuskin tulen olemaan ikuisesti yksikseni ja että kyllä sitä varmasti vielä jollekin kelpaa, hehe.

Olen siis pohdiskellut noita romantiikkaan liittyviä asioita aika paljon viime aikoina, koska ne liittyvät tiiviisti masennukseen ja sen käsittelyyn. Koska kyllähän tuo masennus värittää omaa romantiikkasektiota elämässä vahvasti. Tällä hetkellä sen täydellisellä puuttumisella, mutta se on vain rajumpi keino suojella itseään. Olen aina kuitenkin ollut kehno kestämään pettymyksiä, käsittelemään suhdeasioita. Erityisesti ne pettymiset ovat olleet tarpeettoman raskaita. En kaipaa sinänsä ihastumista enää. Kaipaan jotakin aitoa, jotakin joka on aikani ja vaivani arvoista. En mitään tyhmiä ja lapsellisia pelejä, joita todella monet suhdekuvioissa pelaavat.

Toinen pointti on se, että tahdon olla vahvoilla kun/jos suhteeseen päin alkaisin astella. Enkä typerästi ylimielisen vahva, vaan yksinkertaisesti aito, oma itseni, vahva. Tarkoitan että en halua suhteeseen kaiken painolastin kanssa, mitä yleensä raahaa mukanaan. Jotkin asiat toki ovat aina mukana, mutta että ne eivät ole korostuneita. En halua seurustella ajatellen, että minun täytyy suojella itseäni niin, että ajan toisen pois, ja kun toinen alkaa ajautua pois, lyön hanskat tiskiin välittömästi, ennen kuin minut itseni jätetään. Joskus ihan puistattaa kun ajattelee kuinka tyhmänä sitä on useissa edellisissä suhteissa ollut.
No, oppia ikä kaikki, ainakin minulla on todellista halua oppia niistä vanhoista virheistä, etten toistaisi niitä enää ja ajaisi itseäni taas ahtaalle.

Kaksi, kolme vuotta hiatuksella kaikista suhdekuvioista on ollut kyllä puhdistavaa aikaa, mutta tuntuu vaikuttavan joskus muista hurjalta. Itse voin vain todeta yhä, että en ole valmis vielä niihin vesiin sukeltamaan. Mutta alan ehkä pikku hiljaa ajatella, että minusta voisi ehkä, mahdollisesti, ehkäpä, joskus, kaukaisessa tulevaisuudessa, oikeissa olosuhteissa, olla siihen.. Oliko tarpeeksi välttelevää? Oli! Hienoa. :D