Nocturnal Behaviour osa 52; Perijätär

En tiedä miksi on niin, että he kaikki pelkäävät minua niin. Tiedän jollain tasolla, että en ole terve - että olen hullu ja siksi he pelkäävät. Ei, en suostu ajattelemaan sitä, he pelkäävät minua ja olen surullinen.

Istun nurkassa ja katson seremoniaa. Hänet kruunataan minun paikalleni. Yritän nousta ja minua tartutaan kädestä.
"Istu alas!" Mies sihahtaa minulle vihaisesti. Niin he minua pelkäävät. Rypistelen kulmiani, koska tiedän että minun pitäisi olla tuolla punaisella matolla, kruunu päässäni, valtikka kädessäni, ja silti siskoni seisoo siellä. Erehtyivätkö he henkilöstä? Olen niin kovin hämmentynyt ja todellisuus iskee hetkeksi puuroiseen, udun peittämään mieleeni ja näen itseni riehumassa väkijoukon keskellä. Revin tauluja alas, paiskon tuoleja ja huudan kuin mielipuoli - kauniisti kiharretut hiukseni monimutkaisessa asetelmassa ovat valahtaneet ympäri kasvojani, koruni roikkuvat kaulallani miten sattuu. Kaunis taftipuku on revennyt useasta kohtaa. Hulluuden väräjävä kuvajainen.

Mikaela oli koko valtakunnan perijätär, kunnes jo lapsuudesta asti satunnaisia merkkejä näyttänyt hulluus puhkesi kukkaan hänen mennessä naimisiin. Tuleva Kuningatar sekosi hääyönä ja siitä asti Hovi eli jatkuvassa pelossa. Koskaan ei tiennyt, milloin Perijätär saisi kohtauksen ja tekisi jotain väkivaltaista. Hallituksen oli pakko äänestää puoltavasti, että Mikaela todettaisiin asemaan sopimattomaksi ja hänen pikkusisarensa ottaisi Valtakunnan omakseen. Päätös oli ensimmäinen lajissaan, ja raskain mielin tehty. Mikaela oli kovasti perheensä rakastama, mutta hänen psyykkeensä tila oli liian vakava. Maria oli onneksi täysin selväjärkinen ja vakaa nuori nainen ja oli suostunut siihen, että valta siirtyisi hänelle Joulujuhlassa.

Makaan lattialla ja huudan huudan huudan huudan, heidät pitää tappaa koska se tarttuu, se on kuin rutto, kuin rutto, ja se leviää ilmassa eikä kukaan ole turvassa minä tiedän sen aivan-aivan-aivan varmasti ja tiedän, että jos lasten kurkkuja ei viilletä auki koko Valtakunta kaatuu. Se kaatuu kuin lahon syömä puu ja silloin madot leviävät koko Valtakuntaan ja kruunu, se sulaa sulaa sulaa ja minä huudan huudan huudan, potkin ja yritän päästä irti hirviön otteesta ja se hirviö kiskoo minua huoneisiimme ja siellä se levittää minuun tautiaan ja minä muistan siitä joka hetken, ihan jokaisen minä tiedän me pidimme kyytä povellamme eikä kukaan muu ymmärrä MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTÄ ME KUOLEMME TÄHÄN ME - LAPSET - AIVAN KAIKKI .. on kyse vain pienistä hetkistä..

Kaikki olisi mennyt sutjakkaasti, ellei Mikaela olisi lääkityksestään huolimatta seonnut seremonian aikana. Edes hänen miehensä ei kyennyt pitämään hulluuden kouriin joutunutta naista. Mikaela heittäytyi lattialle ja kirkui suu vaahdossa kunnes hänet raahattiin huoneisiinsa seremonian loppuajaksi. Hulluuden purkaus loi synkän varjon koko juhlan ylle.

Jos kaikki onnettomuus olisi ollut siinä, olisi valtakunta ehkä selvinnyt, mutta yksi seurasi toista ja toinen kolmatta. Jo pitkään Strahnbadien valtakuntaa kohtaan juonitellut naapurivaltakunta, Eriyestes toteutti huolella suunnittelemansa hyökkäyksen illan aikana. Hovin lapset katosivat sinä iltana, ihmisten suunnatessa seremoniahallista juhlasaliin, jossa illallinen ja illan ohjelma nautittiin.

Koko Hovi oli täydellisessä kaaoksessa illan päätteeksi. Eriyestesin ampujat piirittivät linnaa ja Maria oli vaatimalla vaatinut päästä ritareiden mukana taistelun tiimellykseen. Ensimmäisten kahakoiden tapahtuessa linnan ulkopuolella Maria oli jo kadonnut taistelussa. Kukaan ei tiennyt oliko Kuningatar kaatunut vai kidnapattu vaiko vain tajuttomana puskissa tai ojissa. Oli liian pimeää nähdä. Marian ja Mikaelan serkusta Iidasta kruunattiin hätäseremoniassa sijaishallitsija luomaan jotain turvaa kansalaisille siitä, että linnassa hoidettiin asiat yhä hyvin.

Pikaisessa hätäkokouksessa armeijan johtajat, kenraali ja hänen marsalkansa lähettivät parhaimmat ja tehokkaimmat vakoojansa kostamaan Eriystesin valtakunnalle ja niin myös Eriyestes menetti ylhäistönsä lapset panttivangeiksi.

Minä näen ne ruumiit. Ne ovat kuin lakaantuneita kukkia pitkin linnan pihaa ja toivon että joku edes muistaisi kastella pihatupien kukat vielä näinä päivinä ja tiedän että hymyilen kun näen orvokkien vielä kukkivan. Täällä haisee kuolemalta ja kärsimykseltä ja mietin miten tämä voi olla totta vielä eilenhän Maria oli niin kaunis ja nyt niin kadonnut.. hänellä oli minun kruununi, miten minun kruununi voi olla kenelläkään muualla minä vannon että vedän sen irti vaikka joutuisin vetämään koko pään irti. Katson Iidaa. Hän seisoo keskellä pihaa ja sitten istuu väsyneesti tuolille ja minun kruununi on hänen päässään. Hänen korpinmustat hiuksensa ovat niin kaunis varjo, enkä tahdo vetää hänen päätään irti joten hiivin lähemmäs ja yritän hymyillä..

Sijaishallitsija Iida oli tehnyt ratkaisun. Eriyestes oli valmis neuvottelemaan oman valtakuntansa ylhäiset lapset Strahnbadin lapsiin, ja oli tehty alustava sopimus, että vaihdon jälkeen allekirjoitettaisiin rauhansopimus. Sijaishallitsija Iida oli koonnut ryhmän hakemaan lapset turvallisimmasta paikasta jonka hän vain oli keksinyt. Hovin noidat olivat ottaneet yhteyttä henkiin ja pyytäneet turvallista piilopaikkaa lapsille toiselta tasolta ja henget olivat olleet suotuisia.
Iida ja hallituksen tärkeimmät vaikuttajat sekä hullu kuningatar Mikaela miehineen astuivat noitien kutsumaan alukseen matkaamaan vedenalaiseen turvapaikkaan.

Alus lensi korkealla taivaalla valtakunnan läpi aina Itäiselle merelle asti ja jokainen aluksessa oleva näki syvän, tumman veden johon alus syöksyi korkealta kuin luoti ja he pidättivät henkeään kauhuissaan.
"Älkää huoliko, te voitte hengittää vedessä." Hovinoita sanoi ja he huomasivat hengittävänsä vettä kuin ilmaa. Alus ajalehti unenomaisesti veden alla syvemmälle ja syvemmälle rosoista kallionreunaa alas. Se pysähtyi pienen oven tapaisen luukun eteen ja noidat kutsuivat veden henkiä avaamaan luukun lukon.

Katson kuinka alus sukeltaa alaspäin ja näen sodan uhrit kalliolla vedenpinnan yläpuolella. Muumipeikko ja Nipsu olivat ensimmäisiä uhreja ja nyt Nuuskamuikkunen ja Muumipappa taistelevat verisesti ihmissusiolentoja vastaan. Pian he häviävät, sillä niitä on liikaa.. hampaat repivät heidän ihoaan ja näen verijäljet kalliolla. Muumista ei ole jäljellä enää kuin luuranko
En tiedä keitä he ovat enkä tiedä mistä tiedän heidän nimensä ja miksi se tuntuu oudolta että heidän ruumiinsa makaavat kalliolla.. kuolema on ollut ahkera taisteluiden ajan valkyriat kantavat ruumiiden sielut Valhallaan ja minä matkaan alas alas alas alas noitien kutsuman aluksen sisuksissa ja silti leijun kuin ajatuksen haiven pilvien seassa ja putoan alas alas alas alas ja näen kauhistuneet ilmeet tovereitteni kasvoilla kun alus syöksyy veteen..

Turvapaikan käytävät ovat tyhjät. Äänet kulkevat oudosti vedessä kun he huutavat lapsia. Henget toivat heidät tänne ja nyt vain muistot asuttavat tyhjiä huoneita ja käytäviä ja halleja. Mihin lapset ovat kadonneet? Sijaishallitsija Iida on kauhuissaan ja hallituksen vaikuttavat jäsenet hermostuneita ja Kuningatar Mikaela näyttää valmiina sekoamaan minä hetkenä hyvänsä.
Noidat patistavat heidät takaisin alukseen ja he palaavat ylös kalliolle. Jokainen on yhtä mieltä siitä, että täytyy selvittää, mihin lapset ovat joutuneet. Henki, joka lupasi turvapaikan oli nimeltään Ayleena - ilman hengetär. Noidat johdattavat kaikki piiriin ja siirtävät taioin heidät henkien kotoon.

He katsovat odottavasti miespuolista henkien sihteeriä joka vaitonaisesti kohauttaa hartioitaan kun noidat pyytävät päästä Ayleenan puheille. Hän ojentaa heille vanhan puhelimen ja luettelon, josta Ayleenan numero löytyy. Sijaishallitsija Iida istuu päättäväisesti pöydän ääreen.
"En lakkaa soittamasta, ennen kuin sieltä toimistolta vastataan." Iida sanoo teräksenlujalla äänellä kun vastaaja vastaa.

Katselen ympäriinsä henkimaailman toimistohelvetissä. Kaikkien kasvot ovat niin vakavat ja tunnen kuinka täälläkin, olemisen toisella tasolla hulluus hiipii kohti etsiessään minua. Tahdon juosta näitä portaita ikuisesti kun katson huoneen takaiseen rappusten sekamelskaan, jonne sihteeri katoaa korkea silinterihattu päässään. Jokin tärisee taskussani. Kopeloin hetken takkini taskua ja nostan pienen puhelimen ja vastaan siihen vihreästä napista (en tiedä miksi teen niin enkä tiedä mikä tuo on, tuo outo laite) sieltä kuuluu isoveljeni ääni (minulla ei ole isoveljeä) ja hän kuulostaa oudolta ja kysyn mikä on hätänä (vaikkei minulla ole isoveljeä?) ja hän sanoo ettei mikään mutta en anna periksi vaan kysyn tarvitseeko hän apua, tarvitseeko hän minua (minulla ei ole isoveljeä, ei varmasti ole!) ja hän alkaa itkeä ja hän sopertaa tarvisevansa minua ja alan itkeä myös ja lupaan tulla pian (ihan varmasti, minulla ei ole isoveljeä!!) lasken puhelimen alas ja katson hämmentyneenä huoneessa olevien kasvoja enkä tunne ketään..