Nocturnal Behaviour part 47; Lainatun Ajan Hinta

Unen kaikki hahmot olivat disneyhahmoja.

He kaikki asuivat hyvin Kokkolan tapaisessa kaupungissa, disney twistillä. Kaupungin nimi oli kuitenkin Ankkalinna. Koko elinikäisten ystävien joukko asui kaupungin laitamilla, yhden kadun varrella.
Suurin osa asui tiilistä rakennetussa kerrostalossa, jonka seinänaapurina oli kadun häpeäpilkut, purkutuomion saanut, vanha hylätty asuintalo, sekä aivan sen vieressä, toinen purkutuomion saanut vanha teatteri. Kummatkin olivat hyvin ränsistyneitä, tavallaan olivat paikallaan sopimaton osa muuten siistiä katua.
Hessun, Mikin, Helunan, Akun, Hannun ja Pellen lapset olivat kaikki hyviä kavereita keskenään, niin kuin vanhempansakin. He leikkivät kadulla ja lähimetsissä ja koulujen pihalla, ihan niin kuin muutkin lapset.
Kerran Hessun poika kuuli kun isommat pojat puhuivat jostain kiinnostavasta jutusta heidän kadullaan. Pojat kertoivat juttuja teatterista, kummituksesta, joka asui raunioissa. Lapset kuuntelivat korva tarkkana isojen lasten juttuja siitä, miten vanhan asuintalon läpi piti kulkea tiettyä reittiä, että löysi tien ränsistyneeseen teatteriin. Ja kuinka siellä piti löytää portaikko, josta pääsi vintille.
Kahta porrasta piti varoa portaikossa, koska ne olivat olleet lahot aikojen alusta V
Vintillä piti ryömiä sortuneen oviaukon takaiseen takahuoneeseen, josta näki vanhaan pukuhuoneeseen, jossa kummitus asui.

Hessun poika oli vanhin lapsijoukkiosta. Hän sanoi, että uskaltaisi mennä sinne. Että hän halusi nähdä sen kummituksen. Isot pojat nauroivat ja lähtivät teilleen. Lapset istuivat alas ja alkoivat suunnitella. He kyllä uskalsivat, ja löytäisivät aivan varmasti tiensä sinne vintille. Huomenna koulun jälkeen he kokoontuisivat kerrostalon leikkikentällä ja menisivät.

Lapset katselivat iltapäiväauringossa surkean rämältä näyttävää taloa. Piha oli villiintynyt, puskat ja pitkät heinät peittivät kerran valkoisen aidan suurimmaksi osaksi. Maali oli jo aikaa sitten hilseillyt irti auringon valossa ja vääntyneet laudat olivat värittömän harmaat. Ikkunat olivat rikkinäiset hajanaisten laudoitusten takana. Matka alkoi rämän aidan aukosta pihan poikki talon erään ikkunan kautta sisätiloihin. Talossa oli ollut aikoinaan monta asuntoa, joten lapset etsivät aikansa tietä vanhaan teatteriin. Talossa oli vielä muutamia rikkinäisiä, hylättyjä huonekaluja, vanhoja tavaroita, entisten asukkaitten unohtamia ja hylkäämiä.

Akun kaksossisaret löysivät kapean oven teatteriin erään asunnon vaatekomerosta.
Lapset hiipivät sisään, jännitys tiivisti tunnelmaa entisestään. He olivat löytäneet tien! Olisiko tarina kummituksestakin totta? Kukaan ei tainnut ajatella asiaa sen vakavammin, sillä he kaikki halusivat löytää tien vintille.
Teatteri oli valtava. Ja vielä ränsistyneempi kuin vanha asuintalo. Huoneita täyttivät melkein tunnistamattomat kasat tuoleja, penkkejä, pöytiä, vanhoja näyttämövarusteita, pölyä, kankaita, hämähäkinseittejä, jotka roikkuivat pitkinä rihmoina irvistävistä kattolaudoista ja melkein irtonaisista lampuista. Nurkissa oli kasoja vanhoja käsiohjelmia ja näytelmien käsikirjoituksien harjoittelukappaleita.
Varjot olivat jo pitkiä kun lapset löysivät turvallisen tien siihen portaikkoon, joka johti ullakolle. Kukaan ei huomannut, adrenaliini kohisi lasten korvissa kuiskutellen seikkailuista. Kahta porrasta piti varoa. Ne tunnisti helposti. Lahot laudat repsottivat kammottavasti, paljastaen portaikon alaisen pimeyden.

Vinttikerros koostui suuresta etutilasta, jonka päätyseinässä oli rivi karkeasti laidoitettuja, pölyisiä ikkunoita. Lapset kurkkivat alas tutulle kadulle, joka tuntui olevan kokonaisen maailman päässä tästä unenomaisesta, kummallisesta paikasta. Mikin poika huomasi sen ensin.
"Katsokaa, aurinko on jo melkein alhaalla."
Kaikki jähmettyivät. Tuntui kuin koko vintti olisi yhtäkkiä herännyt pahantahtoiseen elämään. Jokaisen niskakarvat nousivat ylös. Siellä oli jotain. Jonkin läheisyys. Kuin heitä olisi tarkkailtu. Nurkat olivat jo pimeitä ja vanhat tavarakasat näyttivät uhkaavilta, matelevilta. Seinät narisivat ja katto paukahteli tuulen mukana. Jostain kuului kuiskaavaa, melkein kuulumatonta ääntä.
"Mennään pois. Ne pojat sanoivat, ettei sinne koskaan saanut jäädä kun pimeä tulee."
Kaikkia pelotti. Myös Hessun poikaa pelotti, mutta hän oli isoin, eikä hän aikonut alkaa vellihousuksi.
"Me tultiin tänne asti. Mä ainakin meen sinne takahuoneeseen, mä tahdon nähdän sen kummituksen."
Isoimman pojan itseluottamus valoi uskoa muihinkin lapsiin. Osaksi sortunut oviaukko oli ison vinttihuoneen takaosassa ja yksi kerrallaan lapset ryömivät sen kautta pieneen, oudon uhkaavan tyhjään huoneeseen. Siellä ei ollut mitään muuta kuin yksi pölyinen taulu, ei edes ikkunoita. Taulussa oli tunnistamaton hahmo, henkilö, jonka silmien kohdat olivat ammottavat aukot.

Hessun poika viittoi muita kohti taulua. Hän työnsi kasvonsa sen pintaan, kurkistaen rohkeammin aukoista, kuin edes tunsi kykenevänsä.

Huone oli vanha pukuhuone. Juuri se mistä pojat olivat puhuneet. Siellä oli peilipöytä, jonka pinta oli täynnä pölyn täyttämiä purkkeja. Tuolilla oli puolihuolimattomasti heiteltyjä vaatteita, nekin ajan ja pölyn haalistamia. Vanhalla senkillä oli lukuisia peruukkeja kasvottomien pääpatsaiden päällä. Näytelmien unohdettuja pukuja roikkui rikkinäisten, hämähäkin seittien peittämien mannekiinien yllä. Uhkaava tunnelma tiivistyi.
Rämällä sängyllä makasi ja istui lukuisia nukkeja. Puisia, täytettyjä, vahaisia. Nappisilmät tuijottivat tyhjyyteen.
Kattoparrusta roikkui narujen varassa ihmisen kokoinen marionettinukke. Se oli tyttönukke, haalistuneen sininen, rispainen balettipuku päällään. Kaunis, vaalea tukka oli aseteltu suurille kiehkuroille. Puiset kasvot olivat kerran olleet kuulaat ja herkät, nyt ne olivat haalistuneet ja eksyneet. Silmäkuoppiin asetetut lasisilmät olivat menettäneet ihanan sinisen värinsä ja värittömän maitoiset silmät toljottivat pölyisten, paksujen ripsien keskeltä kohti seinää.

Hessun poika tunsi kiristyksen rintansa ympärillä. Nukke oli kaunis, mutta kauhistuttava. Hän ei edes kyennyt säpsähtää kun nukke alkoi hitaasti tanssia narujen varassa, sen nivelten varassa oleva leuka alkoi laskeutua ja nousta hitaasti, kun se alkoi laulaa vanhaa, jo unohdetun näytelmän surumielistä rakkausballadia. Hitaasti marionetti kääntyili narujen varassa, nivelet nitkahdellen äänettömästi, puvun riekaleiden heiluessa aavemaisesti.
Muutkin kuulivat laulun. Sanat kertoivat nuoren naisen rakkaudesta, miehestä joka kuolee traagisesti ja naisesta, joka kuolee sydämen särkymiseen.
Hitaasti lapset tajusivat, että kaihomielinen laulu ei ollut ainoa ääni vintillä.
Laulun sanojen välissä kuului matalaa kuiskailua, vihamielisen äänen hirvittäviä uhkauksia murhaamisesta ja kiduttamisesta, sairaista menoista ja uhrilahjoista. Kun lapset alkoivat ymmärtää toisen äänen, sen voima alkoi kasvaa.

Paniikki iski kuin myrsky. Akun kaksossisaret olivat ensimmäiset jotka alkoivat kirkua, ja rynniä kohti pientä oviaukkoa. Ääni voimistui epäinhimilliseksi murinaksi ja huudoksi, valtavaksi ääneksi joka täytti tilan ja tajunnan. Seinät tärisivät, ilma painoi tonnin.
Mikin poika ehti ryömiä takaisin vintin etuhuoneeseen ennen Hessun poikaa, joka oli ollut täysin nuken tanssin lumoissa. Koko vintti tärisi ja Hessun poika kompastui ja kaatui. Mikin poika ojensi kätensä sortuneesta oviaukosta, ja tajusi että sortuma tuli kokoajan alemmas ja alemmas, ihan liian hitaasti ollakseen luonnollinen liike. Hessun pojan kimeä huuto kaikui läpi metelin kun se tuli läpi lattian, tarttuen poikaa jaloista, kiskoen tämän lattian läpi.

Lapset pakenivat paniikin ja kauhun täyttäminä läpi kauhistuttavan pimeän teatterin ja asuintalon.

Mikki ja Aku olivat kovin huolissaan. Kello oli jo yli kymmenen. Lapset olivat vieläkin jossain ja kotiintulo aika oli aina kahdeksalta. Lapset noudattivat aina sääntöjä.
Hessu tuli myös pihalle samaan aikaan kun lapset juoksivat autiotalon ränsistyneen aidan aukosta kerrostalon pihaan. Lapset olivat kovin kalpeita ja hengästyneitä.
Hessu huomasi heti, ettei hänen poikansa ollut joukossa. Hän kysyi missä poika oli. Helunan poika, toiseksi vanhin joukosta vastasi ensimmäisenä.
"Ei me tiedetä." Muut lapset tuijottivat jalkoihinsa ja sulkivat puoliksi jo aukinaiseet suunsa.
Mikki ja Aku veivät lapsensa kotia ja muut suunnistivat omiinsa. Hessu jäi mietteliäänä pihalle.

Kotona Aku huomasi että kaksosia vaivasi jokin. Kun hän peitteli poikaa yöpuulle, tämä purskahti lohduttomaan itkuun. Aku kuuli koko hirvittävän tarinan, ja sen että Helunan poika oli käskenyt kaikkia olemaan hiljaa asiasta. Ettei kukaan uskoisi. Tytär vain makasi täristen vuoteessaan ja nyökkäili kauhusta sanattomana, todistaen pojan tarinaa todeksi.

Aku ja Iines soittivat muille vanhemmille. Jokainen lapsi tunnusti saman tarinan lopulta. Hessun poika ei ollut tullut vieläkään kotia, eikä kukaan ollut nähnyt poikaa. Mutta se tarina, se oli aivan liian uskomaton. Heluna ei uskonut sitä. Hannu arveli varovaisesti, että ehkä lapset olivat olleet leikkimässä raunioissa ja Hessun poika oli ehkä tipahtanut. Kaikki olivat kauhuissaan.
Mikki lähetettiin etsimään Hessun poikaa, sillä Mikki oli pienikokoisin ja mahtui parhaiten kulkemaan raunioissa. Ja Mikki oli rohkein koko joukosta, sekä neuvokkain.

Mikki ei löytänyt Hessun poikaa. Eikä edes portaikkoa vinttiin. Mutta Mikki tunsi pahantahtoisen läsnäolon hylätyssä Teatterissa. Ja tavallaan Mikki ei voinut tehdä muuta kuin uskoa - sillä hän oli kuullut samat tarinat lapsena. Teatteri oli ollut hylätty jo pitkään.
Aikoinaan se oli ollut kukoistava Teatteri. Loppuunmyytyjä esityksiä, lukuisia tähtinäyttelijöitä ja ylistäviä arvosteluja. Ja sitten se oli alkanut. Onnettomuuksia, tapaturmia, traagisia tapahtumia, jotka lopulta johtivat siihen, ettei kukaan enää halunnut työskennellä siellä. Puhuttiin pahoista voimista ja kummituksista ja vaikka mistä. Lopulta ei ollut enää kannattavaa pitää teatteria ja se laudoitettiin umpeen ja unohdettiin vaikka vanhat legendat paikasta kiersivätkin.
Siellä oli jotain. Mikki tunsi sen ja tiesi, ettei se tahtonut hänen löytävän vinttiä.

Mikki joutui kertoa surulliset uutiset Hessulle, joka uskotteli itselleen, että ehkä poika oli vain eksynyt leikkiessään metsässä, tai ehkä poika oli isojen poikien matkassa eksynyt jonnekin. Mikki näki epätoivon katseen Hessun tummissa silmissä eikä voinut estää itseään.
"Kyllä poika vielä löytyy. Teen sen vaikka mikä olisi."
Mikki ei halunnut kertoa, että poika todennäköisesti oli yhä teatterissa. Että lasten kauhea tarina saattoikin olla totta. Ei aikuiset uskoneet sellaiseen. Mutta Mikki oli ollut siellä. Hän tiesi, että ei kykenisi koskaan pitämään itseään niin hyvänä ystävänä Hessulle jos hän ei keksisi keinoa löytää edes pojan ruumis.

Mikki tiesi tarvitsevansa apua, että hänellä oli vastassaan nyt jotain yliluonnollista. Myös avun pitäisi olla samaa laatua. Etsiessään tietoa asioista Mikki kuuli siitä naisesta. Noitarouvaksi häntä kutsuttiin. Hänet löytäisi metsästä, Hanhivaaran ja Ankkalinnan välillä, järven rannalta, jossa hän asui.
Mikki sai kyytiä avuliaalta kaupunkilaiselta, joka oli kuskaamassa kauppatavaraa Hanhivaaraan. Mikki ei tiennyt missä järven rannalla nainen varsinaisesti asui, mutta luotti hyvään tuuriinsa.

Suurinpiirtein puolivälissä matkaa Mikki näki sen. Jokin kimalsi päiväauringon kirkkaassa valossa puiden välissä ja vain sattumalta hän näki vilauksen pienestä polusta, joka alkoi pähkinäpensaiden takaa. Jokin vaistonvarainen tunne kertoi Mikille, että se oli se mitä hän etsi. Kuskia kiittäen Mikki astui alas autosta ja palasi takaisin kunnes löysi polun.
Polku johti kiemurrellen metsän läpi järven rantaan, jossa vanhahko valkotukkainen nainen seisoi pienen pihakeinun vieressä. Nainen hymyili herttaisesti.
"Sinä olet varmaan Mikki Hiiri, ja sinä haluat minulta jotain."
Mikki oli sanaton. Nainen näytti vaarattomalta ja Mikki istui naisen viittomana pihakeinuun.

Mikki oli aloittamassa uskomatonta tarinaansa kun kolme rouvaa saapui järven rantaan. Naiset jutustelivat hilpeästi ja he ojensivat monen sadan markan setelit noitanaiselle joka hymyili hyväksyvästi.
"Oletko sinäkin tulossa noitaoppitunnille?" Rouvat kysyivät Mikiltä.
Mikki tunsi sydämensä vajoavan vatsaansa. Noitanainen oli huijari. Tämä oli ihan naurettavaa. Hän ei saisi tarvitsemaansa apua. Silti hän nyökkäsi myrtyneenä ja jäi kuuntelemaan noitanaisen oppitunnin. Se oli täyttä hömppää Mikin mielestä ja hän seurasi opetusta vain puolittaisesti. Tunnin lopussa noitarouva tuli Mikin luokse.
"Valitse näistä yksi kivi. Ja tee tästä itsellesi amuletti. Joka noitaoppilas tarvitsee amuletin." Naisen toisessa kädessä oli musta säkillinen kaikenlaisia erilaisia kiviä, sekä vanha hopeinen taskukello.

Mikki huokaisi syvään ja valitsi melkein kouransa kokoisen mustan, litteän kiven, ja ripusti kellon kaulalleen taskustaan löytyneeseen mittanauhaan. Noitarouva hymyili hyväksyvästi ja kolme rouvaa taputtivat iloisesti. Mikkiä sapetti.
Tunti oli lopulta ohi ja rouvat läksivät takaisin Hanhivaaraan. Mikki kääntyi lähteäkseen mutta vilkaisi vielä taakseen. Hän näki kuinka noitarouva raapusti jotain aukaisemaansa kalenterikirjaseen.
Tämän päivän kohdalle, joka oli keskiviikko, noitarouva kirjoitti tikkukirjaimin MIKKI HIIRI. Nimestä nainen veti viivan perjantaihin, ja piirsi nurinpäin olevan ristin.

Tuntui kuin Mikin sydän olisi vajonnut uudestaan. Hän ymmärsi, ettei nainen ollut huijari, hän ymmärsi, mitä se risti tarkoitti. Perjantaina Mikki kuolisi.
Noita kohotti katseensa, vakava ilme vanhoilla kasvoillaan, silmät surullisina.
"Sinä aiot vielä kohdata vastustajasi, eikö niin?" Noita kysyi.
Kyyneleet valuivat Mikin silmistä kun hän kääntyi lähteäkseen.
"Minulla ei ole vaihtoehtoa."
Noitanainen pudisti vain päätään ja sulki kirjansa.

Mikki liftasi takaisin Ankkalinnaan puristaen koko matkan mustaa kiveä kämmenessään. Hänen oli pakko uskoa, että sillä oli jokin tarkoitus.

Oli torstai-ilta kun Mikki oli takaisin kotonaan. Hessun poika ei ollut yhäkään löytynyt, ja Hessu oli lohduton. Poika oli hänen ainokaisensa, äiti oli kuollut synnytyksessä.
Mikki katsoi nukkumassa olevaa poikaansa, sydän puristuen. Hän oli luvannut, eikä hän pettäisi lupaustaan, edes sen uhalla, että se riistäisi hänen pojaltaan isän.
Mikki tarttui ovella Minniä kädestä ja käski olla Minniä seuraamatta häntä. Että Minni odottaisi kunnes hän palaisi.
Mikki sulki oven ja lähti kohti teatteria.

Teatteri oli pimeä kun Mikki pääsi sinne. Pahantahtoinen läsnäolo oli muuttunut, nyt paljon elävämmäksi ja inhottavammaksi. Koko paikka tuntui hengittävän ja liikahtelevan hiljalleen. Mikkiä karmi, mutta muisto Hessun itkuisista kasvoista oli liikaa. Hän aikoi löytää sen portaikon ja Hessun pojan.
Mikki ei laskenut aikaa, mutta lopulta hän löysi ne. Portaat nousivat jyrkästi tummiin varjoihin. Mikki muisti rikkinäiset kaksi porrasta viime tingassa ja pysähtyi sydän pamppaillen portaikkoon. Seinät tuntuivat värähtävän kuin varoitukseksi. Jostain kuului aavemainen, ohut nauruntapainen.
Mikki nousi portaat itsepäisesti.

Mikki kiemurteli vintin takahuoneeseen pienestä aukosta. Tunnelman paine tuntui kammottavalta puristukselta Mikin päällä, mutta tämä täytyi selvittää, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ainakaan Hessun poika ei ollut tässä huoneessa.
Mikki katseli taulua epäilevästi. Silmäaukot tuijottivat melkein vihamielisesti häntä kun hän lähestyi sitä.
Mikki kurkisti pukuhuoneeseen.

Huone oli täydellisessä kaaoksessa. Kuin siellä olisi pyörinyt hurja tuuli. Ihmisen kokoinen tyttömarionetti pyöri vinhaa ympyrää, sen kauheat silmät toljottivat Mikkiin avuttomina. Suu liikkui hiljaa ja vaikka nukke pyöri hurjasti, sen laulu oli sama, hidas, kauhoisa balladi. Mikki puristi peloissaan kiveä taskussaan ja jostain alkoi kuulua kauhistuttavaa ärinää, suorastaan demonista huutoa joka särki hänen korviaan. Marionettinukke pysäytti pyörimisensä, mutta sen pää pyöri yhä ympäri, kirskuen. Nuken suu ammotti avoinna ja sieltä kohosi ohut kirkuna joka hädintuskin kuului demonisen huudon läpi. Silmät vuosivat verta puisille, kuluneille poskille.

Äkkiä Mikki tunsi jonkin jääkylmän tarttuvan jalkoihinsa ja kiskaisevan voimakkaasti ja hän vajosi lattian läpi. Mikki tipahti tummaan kuiluun ja syöksyi kontrolloimattomasti alaspäin, huuto repien hänen korviaan.
Mikki tömähti alas ummehtuneeseen kellariin. Haju tunki läpi hänen kätensä, se oli kammottava. Paksu ja tukehduttava. Hän erotti hämärässä Hessun pojan hahmon nurkassa, ja Mikki syöksyi tämän luokse. Poika hengitti mutta oli tajuton.
Mikki vilkuili ympäri pientä kellaritilaa. Sinne ei näyttänyt olevan muuta tietä kuin matalassa katossa ammottava kuilu.
Huone oli täynnä likaa ja pölyä ja vaatekasoja. Mikki tuskin ensin erotti sitä, mutta tullessaan lähemmäs hän huomasi betonilattian läpi rikotun kuopan. Kuopan pohjalla oli hajanaisia ihmisen luita sekä vaaterääsyjä, sekä yksi kallo.
Kallosta uhosi matala murina, joka värisytti koko huoneen ilmaan.

Mikki luuli ensin äänen tulevan kallosta. Mikki lähestyi kalloa kauhu kuristaen sydäntä, puristaen mustaa kiveä toisessa kädessään. Hän tarttui kalloon ja riuhtaisi. Se nousi kevyesti ja Mikki tömähti istualleen. Hirvittävä haju tiivistyi ja Mikki yökkäsi. Kallon alta paljastui juuri ja juuri käden mentävä aukko pimeyteen josta uhosi jokin niin sanoinkuvaamattoman kauhistuttava läsnäolo että se tuntui tiiviiltä puristukselta jokaisessa solussa.
Jokin intuitiivinen tajunta Mikin sisällä sanoi että hänen pitäisi laittaa musta kivi tuohon aukkoon. Heti kun ajatus kulki läpi Mikin aivojen, aukosta alkoi kohota ääntä, karmeaa kiroilua, uhkauksia, täydellistä verbaalista pahuutta.
Aukosta alkoi myös purkautua painetta, ensin se imaisi lähemmäs ja alkoi sitten sysätä ulospäin, Mikki hapuili kädellään ja alkoi tukkia aukkoa, paniikissa ei ollut sijaa millekään järkevälle ajatukselle tai edes oikealle pelolle.
Mikki survoi kaikin voimin aukkoon luita ja kankaan hapertuneita palasia ja yritti saada mustaa kiveä aukkoon. Ääni voimistui esteitten takana ja aukosta alkoi tursuta kaiken rojun läpi mustaa, käsittämättömän kauhistuttavan hajuista mätää. Mustaa limaa joka purskahteli vihamielisesti aukon reunoilta.
Mikki taisteli kaikin voimin ja survoi kiven aukkoon.

Kivi putosi aukkoon ja koko talo humahti. Ja alkoi täristä.
Mikki syöksähti Hessun pojan luo, kaapaten pojan olalleen ja alkoi kiivetä katossa olevasta aukosta kohti vinttiä. Koko teatterirakennus tärisi hurjasti ja demoninen ääni kirkui tuskaansa. Mikki haistoi ilmassa savun ja tiesi että jossain paloi. Kaikista vavahteluista huolimatta hänen onnistui kavuta ylös vintille, lattiasta olevasta salaovesta. Liekit nuolivat vintin seiniä ja koko rakennus ryskyi ja jytisi pelottavasti. Mikki tiesi, että jotain kauheaa oli tapahtumassa.

Hän pääsi hädintuskin tunkemaan pojan ja itsensä romahtaneesta oviaukosta vintin etuhuoneeseen, ja hämmentyi nähdessään Minnin siellä. Minni itki ja huusi. Mikki tajusi kuulleensa tuon saman äänen aiemmin, kun hän oli katsonut marionettinukkea - sen kirkuna olikin ollut Minnin huutoa. Se, miksi Minni oli seurannut häntä oli yhdentekevää, hänen täytyi saada Minni ja poika turvaan.
Minni osoitti kauhuissaan ikkunaa.

Mikki syöksyi ikkunaan ja järkyttyi nähdessään koko teatterirakennuksen ravistelevan itseään irti perustuksistaan ja nousevan ilmaan. Liekit nuolivat seiniä myös ulkopuolelta. Alhaalla kadulla Aku, Iines, Hessu ja kaikki muut huusivat ja viittoivat naapureita jotka toivat peitteitä kadulle. Mikki ymmärsi heti mitä toverit yrittivät.

Hän alkoi repiä ikkunan laudoituksia, välittömättä terävistä nauloista, jotka viilsivät hänen käsiään. Hän rikkoi ikkunan ja tökki laudalla viimeisetkin terävät sirut pois. Koko rakennus leijui jo korkealla ilmassa. Aku ja toverit venyttivät suurta kangasta alhaalla kadulla ja Pelle viittoi kiivaasti heitä hyppäämään. Mikki pudotti ensimmäisenä pojan. Poika putosi kuin kivi ja toiset alhaalla saivat napattua hänet turvaan. Minni ei tahtonut hypätä mutta Mikki ei antanut hänelle mahdollisuutta. Hän puoleksi sysäsi naisen alas ikkunasta ja kirkaisten Minni putosi... putosi.. ja laskeutui turvallisesti kankaalle.

Mikki huokaisi helpotuksesta. Hän oli tehnyt mitä oli luvannut. Talo alkoi nyt heittelehtiä villisti ja Mikki kuuli demonisen äänen karjuvan että se veisi hänet mukanaan, viimeisenä tekonaan, viimeisenä uhrina. Mikki vilkaisi alas. Koko rakennus oli ajelehtinut kauemmas kadusta, kohti tuntematonta päämäärää. Ystävien hahmot alhaalla kadulla olivat hyvin pieniä, heidän äänensä tuskin kuuluvia.
Mikki ei tahtonut kuolla teatterin ja sen pahan mukana. Hän tiesi, että kuolisi pudotuksessa. Mikki katsoi taivaanrantaan ja näki auringon nousevan. Oli jo perjantai.
Mikki hyppäsi.

....

Samalla hetkellä kun Mikki putosi alas koko teatterirakennus alkoi täristä ja kutistua, imeytyen johonkin ulottuvuuksien väliseen aukkoon, jonka läpi Mikki oli taikakiven pudottanut. Koko palava rakennus katosi itseensä natisten ja räiskyen. Vain hetki epäröintiä ja Mikki olisi kadonnut rakennuksen mukana.

....

Se olisi aivan erinomainen tarinan lopetus. Mutta se ei ollut tarinan loppu. Mikki hyppäsi ja laskeutui erään varastorakennuksen takana olleeseen tyhjien pakkauslaatikoiden päälle. Mikki selvisi muutamilla murtuneilla luilla, käsien haavoilla, sekä aivotärähdyksellä ja venähtäneellä olkapäällä. Herättyään sairaalassa Mikki pyysi saada kellonsa. Noidan antama taskukello oli pysähtynyt aamuyöhön, siihen hetkeen kun aurinko perjantaina nousi. Amuletti oli toiminut, Mikki eli lainatulla ajalla.

Olisi ehkä mukava ajatella, että kaikki sujui mukavasti ja kivasti. Että tarinan henkilöt elivät elämänsä loppuun onnellisina. Niin ei kuitenkaan käynyt. Mikki sai toisen mahdollisuuden, elämän laina-ajalla, mutta sen hinta oli kova.
Musta mätä, jota aukosta oli vuotanut oli jo ehtinyt imeytyä häneen, turmella hänet. Mikistä tuli synkkä ja masentunut mies, alkoholisti ja väkivaltainen. Mikki tiesi tehneensä sankarillisen teon, mutta hän eli elämänsä loppuun katkerana ja onnettomana. Hän yritti parhaansa isänä ja miehenä, mutta Minni kärsi yhtälailla, nähdessään rakastamansa miehen onnettomuuden. Ja heidän poikansa kärsi myös.

Olisi mukavaa jos Hessun poika olisi selvinnyt tarinasta ehjin nahoin. Poika kuitenki traumatisoitui tapahtumista vakavasti ja hänestä tuli vaikea lapsi. Pojan murrosikä oli Hessulle raskasta aikaa, sillä poika ryyppäsi, ryösti ja rellesti ja aiheutti hankaluuksia kaikkialla minne meni.

Olisiko sittenkin selvitty vähemmillä vammoilla, jos teatterin pahan olisi sallittu pitää Hessun poika. Hessu olisi kärsinyt, mutta olisi päässyt yli tapahtuneesta, samoin kuin muut. Nyt ystävykset joutuivat elämään tietäen kuinka Mikin lupaus vaikuttaisi moniin ihmisiin. Ja noitarouva?
Noitarouva tiesi antamansa mahdollisuuden hinnan. Miksi ei olisi tiennyt? Hän kysyi, aikoiko Mikki taistella. Mikillä oli vapaus valita, vaikkakaan hän ei tiennyt päätöksiensä todellista hintaa.