Inner Monologue

It's been overdue too long. You gotta change the sheets and vacuum below the bed. There's probably nasty things living under there.

Take out the vacuum. Brace yourself for the inner monologue that accompanies you when ever you try to clean something. Emphasis on trying. You hate cleaning anything, because it kinda feels like you can't actually get to the point of cleanliness you want to. Just take it step by step, you got this. Change the vacuums bag. Plug the fucking thing in. Put it on. Wroom. Cat doesn't like it, neither do you.

Vacuuming the dust, shit theres so much of it, ugh. You really are a slob. Don't think about it. Don't think about anything. Brain does just the thing you don't want it to do. Fine. You meticulously work your way around the small spaces, shit gets cleaned, at least a bit. Don't think about the other stuff you need to do.

Eyeing the bed in disgust. Strip the old sheets and be even more disgusted, you've slept in this. Feel worthless. New sheets look nice. Cotton-satin, you love the feel, even if you feel like garbage. Why do you always do this? Try to slouch behind the bed, even if it's too small a space - you have to get the dust there. Wroooooom, says the vacuum.

Mind slips into the past like you're trying to run on ice. Shit, not this again. Everything is blue and you're not even sure if the light was blue. Your mind just sees the colour. It's the moment when you broke, even if it doesn't show in any way now. Or does it? It probably does. You don't want to think about this. Don't think about it. Don't think about it. Please, just don't. The whole room is still blue. Keep vacuuming, keep doing your stuff, even with the invasion in your brain.

Pushing the bed back to it's position. Put rest of the sheets in their respectable counterparts. Fucking christ on a bike, why is it so hard to get the blankets in the sheets. Feels like you can't accomplish anything. Trying to clean, feel like garbage. Way to go, brain. Thank you. Please, come again. Room's not blue anymore but you keep thinking still about it. You weren't even beat. It could have been so much worse. You could have been killed. No scratch that, if you would be dead you wouldn't have to try to deal with stupid brains that are wired wrong. It always comes down to this, even when you don't really want that. Wouldn't it be so easy? Would it? Mind is like a black sludge, going down the drain. Like your life. You're nothing. You fuck everything up. Don't think like that, thats stupid. You can write. You can sing. You can draw. You can do alot, but still.. It's.Not.Working. Looking up at the bed. Looks inviting. At least, when you sleep, you usually don't think about things. Shit, that's not true, you see dreams so much. Besides, there's still stuff to do, even if it's not important. Not much you do is important.

You're shivering. Cleaning is shit and thinking is even more fucked up. And feeling. Yeah, that's even worse. You had 4 good years not feeling much and now it's back with a fucking vengeance. What are you even supposed to do with these? Feelings. The pills are not working for that anymore. Not for anything much, for that matter. Maybe you should try to ask for something different. Would it even make a difference. Probably not. You're supposed to be an intelligent person - you should know better than to wish that feelings could be dulled or killed completely. You should know that if you swipe them under the rugg, they're just gonna fester. Infect everything. You've done that already many times and now you are stuck with the aftermath. It's not pretty.

Try to breathe, feels like you're covered in the dust you tried to vacuum up. Cat looks pleased that the damnable thing is turned off. Take a breather - grab a cig. Looking down at the street you light the unhealthy thing. You shouldn't be doing this, but you can't help it, somehow it just relaxes you a bit. There are parkinginspectors walking up to the nearest car. They look like they are gonna put on a ticket. Poor bastard, whoever owns the car. Old ganny tries to hurry to the car, explaining. You wish she wont get the ticket. The inspectors have mercy on her. Can't help but wish someone would have mercy on you too. Still happy for her. Inhale. Exhale.

Inhale. Exhale.

Inhale. Exhale.

Wonder why brains are so complicated, why things are complicated. You don't feel very safe. Shit there's so much to do and you want none of it. Brains are still going haywire with the shit thoughts and shit feelings. It really shouldn't be this hard. Kinda happy they are not bursting out. You don't want to cry. Keep a straight face, even if your alone. Cat brushes his head in your hand. Pet. Pet.

Should eat something. Don't want to. Need to, and you always cave in at some point. Mind weighs like a brick house made of lead. Don't think about it. Don't think about. Heart weighs like it's made of lead and it's the size of a fucking black hole. Don't think about it.
Write about it.

Romantiikkaa ja Rypemistä

Huh huh nyt puhalluttaa. Med yskökset.
On tässä tullut sairasteltua, mutta hommia on silti painettu, pitäähän nyt tehdyt korut nääs myyntiinkin saada. Lopussa kuitenkin kiitos yleensä seisoo.

Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut suorastaan perverssiä tarvetta katsella kaikenlaisia romanttisia juttuja peleistä sarjakuviin ja niin edelleen. Vaikka en itseäni varsinaisesti kovin romanttisena pidäkään.. Enemmänkin olen nuorempana ollut sellainen teiniangstiromanttinen, jos sellaista käsitettä on olemassa. Nyt on! Ja kai sitä sellaista "waaaa ei kukaan halua olla mun kanssa ja olen ikuisesti yksin"-asennetta löytyy tietyssä määrin vieläkin. Realistisesti ja järjellä ajatellen toki tajuan oikein hyvin, että tuskin tulen olemaan ikuisesti yksikseni ja että kyllä sitä varmasti vielä jollekin kelpaa, hehe.

Olen siis pohdiskellut noita romantiikkaan liittyviä asioita aika paljon viime aikoina, koska ne liittyvät tiiviisti masennukseen ja sen käsittelyyn. Koska kyllähän tuo masennus värittää omaa romantiikkasektiota elämässä vahvasti. Tällä hetkellä sen täydellisellä puuttumisella, mutta se on vain rajumpi keino suojella itseään. Olen aina kuitenkin ollut kehno kestämään pettymyksiä, käsittelemään suhdeasioita. Erityisesti ne pettymiset ovat olleet tarpeettoman raskaita. En kaipaa sinänsä ihastumista enää. Kaipaan jotakin aitoa, jotakin joka on aikani ja vaivani arvoista. En mitään tyhmiä ja lapsellisia pelejä, joita todella monet suhdekuvioissa pelaavat.

Toinen pointti on se, että tahdon olla vahvoilla kun/jos suhteeseen päin alkaisin astella. Enkä typerästi ylimielisen vahva, vaan yksinkertaisesti aito, oma itseni, vahva. Tarkoitan että en halua suhteeseen kaiken painolastin kanssa, mitä yleensä raahaa mukanaan. Jotkin asiat toki ovat aina mukana, mutta että ne eivät ole korostuneita. En halua seurustella ajatellen, että minun täytyy suojella itseäni niin, että ajan toisen pois, ja kun toinen alkaa ajautua pois, lyön hanskat tiskiin välittömästi, ennen kuin minut itseni jätetään. Joskus ihan puistattaa kun ajattelee kuinka tyhmänä sitä on useissa edellisissä suhteissa ollut.
No, oppia ikä kaikki, ainakin minulla on todellista halua oppia niistä vanhoista virheistä, etten toistaisi niitä enää ja ajaisi itseäni taas ahtaalle.

Kaksi, kolme vuotta hiatuksella kaikista suhdekuvioista on ollut kyllä puhdistavaa aikaa, mutta tuntuu vaikuttavan joskus muista hurjalta. Itse voin vain todeta yhä, että en ole valmis vielä niihin vesiin sukeltamaan. Mutta alan ehkä pikku hiljaa ajatella, että minusta voisi ehkä, mahdollisesti, ehkäpä, joskus, kaukaisessa tulevaisuudessa, oikeissa olosuhteissa, olla siihen.. Oliko tarpeeksi välttelevää? Oli! Hienoa. :D

Kasvukipua

Hei.

Lupasin itselleni, että en enää pitäisi melkein vuoden taukoja kirjoittamiseen, mutta tuntui pahalta se, ettei ole koskaan hyvää kerrottavaa. Aloin kuitenkin miettiä, että miksi pitäisi kirjoittaa hyvistä asioista? Eräs toinenkin ihminen sanoi, että mitä sitten, kirjoitat vain. Niin, no miksi joka tuutista pitäisi tunkea ruusuja kun kenenkään elämä ei ole sellainen? Siksi, että vaikeista asioista on paljon helpompi vaieta, on paljon helpompaa sanoa, että menee hyvin, kuin että menee huonosti. On helpompi märehtiä, pyristellä ja kiemurrella omassa saastassaan, jos nyt noin raa'asti laittaisin asian, mutta tottahan se on - sitähän minä olen tehnyt monen monta vuotta, veteraanimaisella otteella.

Mitä enemmän selkeäksi ajatukseni käyvät, sitä enemmän käsittelen asioita, märehtiminen vaihtuu läpikäymiseen ja asioiden aitoon tutkimiseen, joka tuntuu monumentaalisen erilaiselta, kuin se pelkkä "voi minua, kuulkaa kuinka huonosti minulle on aina käynyt"-mantra. Joka viikko itken, ja tunnen paljon erilaisia tunteita, joita en ole antanut itselleni lupaa tuntea pitkiin aikoihin. Pitkään ajattelin, että itkeminen on häpeällistä ja kamalaa ja painiskelen sen kanssa vieläkin joskus. Jopa yksikseni, niin lukossa voi ihminen olla. Kun ei anna itselleen lupaa mennä niihin kipeisiin kohtiin. Koska se on pelottavaa ja olen aina pelännyt niin paljon kontrollin menettämistä.
Nyt mietin enemmän, että minkä kontrollin menettämistä pelkään, koska mikään kontrolli mitä muka kuvittelin ennen piteleväni teräksisesti hyppysissäni on kyllä ihan hirveää paskaa suoraan sanottuna.

Niin kuin sanoin viikolla hoitajallenikin, nyt tuntuu ihan eriltä käydä juttelemassa. Olen käynyt kahden viikon välein juttelemassa minulle erittäin epätavanomaisen sinnikkäästi. Ennen luovutin aina, alle puolessa vuodessa. Kaunistelin asioita, vitsailin, en uskaltanut koskea kipeitä asioita, en kokenut mistään olevan apua, minkään liikkuvan eteenpäin millään tapaa. Nyt jokin on järkkynyt ja liikahdellut sisälläni koko syksyn ja se on pelkästään helvetin hieno asia, vaikka se rankkaa välillä onkin ja vaikka vielä onkin pitkä matka edessä.

Olen kokenut/koen yhäkin suunnatonta ja kohtuutonta häpeää siitä, että olen aikuinen nainen ja äiti ja asiani voivat olla näin huonosti. Raha-asiat eivät suju, kodin hoitaminen ei suju, itsensä hoitaminen ei suju, en kykene ihmissuhteisiin ja tuntuu että opettelen ylipäätänsä mitään suhteita muihin ihmisiin koko ajan. Häpeä on parantumaan päin, se on vaihtumassa ajatuksiin ja tunteisiin siitä, että missä muka on kiveen hakattu, millainen pitää olla 33-vuotiaana. Elämä ei ole mikään kakkuresepti, jossa lukee ohjeessa, että paistetaan 200 asteessa puoli tuntia ja sitten on valmis, tai olet epäonnistunut leipomuksessasi, vaikka meille halutaankin niin tuputtaa monesta eri tuutista. Ihmisestä ei tule valmista koskaan, elämä on elettävä ihan loppuun asti, eikä asiat selviä vain yhdestä kangesta kääntämällä, niin kuin koneistossa.

Aika usein sitä yhä kuulee nämä tyhmyyden multihuipentuman sanat, joita on itsekin viljellyt ja varmasti lipsahtelee vieläkin "..sinäki aikuinen ihminen, kyllä nyt luulisi jo tuon tietävän.." "..kyllä aikuisen ihmisen pitää jo tuo osata.." "..kyllä minä osasin jo tuon ikäisenä.." Ilkeitä mantroja, jotka kertovat juuri siitä, kuinka vaikeaa on asettua toisen kenkiin. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että jokainen kasvaa omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Tärkein asia on kuitenkin se, että sallii itselleen sen, että rakentaa itsensä ja elämänsä hyvin. Jos se on ollut rikki, niin se ei maagisesti korjaannu itsestään. Ja hitto, kyllä sitä joskus toivoo niin kovasti, että pikaratkaisuja olisi olemassa, mutta niitä ei vain ole ja sillä sipuli.

Joten eteenpäin, juuri sillä tavalla, kuin pitääkin. Muista huolimatta.

Ikuisuus Siitä On..

Kun tänne viimeksi kirjoittelin.

Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei ole mitään sanottavaa. Tai että on vain "pahaa" sanottavaa.

Täytyy sanoa näin monen vuoden ajan kun monet ajatukset vain kuplivat tuolla aivojen harmaassa massassa yksikseen, että ehkä pitäisi sittenkin kirjoitella, päästää ulos höyryjä, jotka muuten jäävät pinnan alle jumiin. Ihan samahan se on, lukeeko kukaan, niin kuin on aina ollut. I need an outlet goddamn it!

No mitäpä kuuluu siis, Carma-tätille?

Ei tässä ajassa ole paljoa tapahtunut sinänsä ulkoisesti, mitä nyt lihonut ja ikääntynyt, rauhoittunut ja.. sulkeutunut. Niin helvetin mahdottomalta ajatukselta se joskus tuntuikin, niin kyllä sitä on tässä ylhäisessä yksinäisyydessään aika paljon sulkeutunut. Hyvin vähän sitä enää omaa sisäistä myllerrystään näyttää ulospäin.

Mitään ihmissuhteita en ole enää aloittanut. Olen jättäytynyt niistä ihan tietoisesti ulos. Ei tunnu siltä, että olisi enää mitään annettavaa, että pystyisi tuntemaan mitään rakkautta muistuttavaa mahdollista partneria kohtaan. Ja mitä tarjottavaa mulla olisi edes suhteeseen? Olen köyhä, velkainen, masentunut ja pidän yksinäisyydestäni. Se on turvallinen peitto jonka saan vetää päälle, ja saan olla rauhassa kaikilta muilta paitsi itseltäni. Poika asuu nykyään isänsä luona, joskus siitä tuntee syyllisyyttä. Että olisi jotenkin huono äiti ja huono ihminen, mutta asia ei kuitenkaan ole niin. Kai sitä on oppinut ajattelemaan järkevämmin tiettyjen asioitten suhteen, ja tiettyjen asioiden kanssa sitä saa yhä hakata päätään seinään.
Kehitys on hidasta.

Kun elämästä on tullut vain epätoivoista roikkumista pienissä hetkissä, on vaikea antaa itsestään paljon mitään sellaista mitä koin ennen antavani muille ihmisille. En halua olla juhlissa, en baareissa, perheen kanssa ajan viettäminen on vaikeaa, joskus kaikkien ihmisten lähellä oleminen on tuskallista. Jonkinlainen muistutus siitä, että ihminen on sosiaalinen eläin, kaiku menneisyydestä, ja tuntuu että olen entistä enemmän irti kaikesta. Tästä on erityisen vaikea puhua kenellekään, onneksi on psykiatrian sairaanhoitaja, jolle käyn noin kahden viikon välein juttelemassa. Joskin juuri tällä hetkellä on taas se kalvava tunne siitä, että auttaako mikään?

Olen syönyt lääkkeitä nyt 4-5 vuotta kai? En ole edes laskenut. Ensin tuntui että ne tekivät tunteettomaksi, mutta kyllä niitä tunteita tulee läpi, paljonkin. Ison osan vain pystyn suodattamaan, enää ei tarvi olla niin niiden orja kuin nuorempana. Mutta tässä se vaikeus tuleekin, johtuuko se, että osaa käsitellä omia tunteitaan paremmin siitä, että on vanhempi/viisaampi vaiko lääkkeistä? Ainakin ne ovat antaneet sitä tarvittavaa etäisyyttä moniin hyvin räjähdysmäisiin purkauksiin ja osaan tunnistaa mistä moni asia johtuu. Siinä ne ovat ainakin olleet mittaamaton apu. Se, että oma perheeni yhä arvostelee todella paljon lääkkeitteni käyttöä on ärsyttävä sivutuote, jonka yritän aina ignoroida, mutta ei se aina helppoa ole. Jollakulla on aina parempi ajatus siitä, miten elämäsi paranisi.

Sitä olen kyllä itsekin pohtinut paljon viime aikoina. Onko elämäni siihen asti tätä samaa pienissä hetkissä roikkumista siihen asti että heitän lusikan nurkkaan? Kituuttamista minimaalisilla henkisillä, fyysisillä ja psyykkisillä varoilla? En tiedä, mutta se on saakelin pelottava ajatus. Luovuttaa en voi, koska olen äiti. Se on minun velvollisuuteni olla niin pitkään kuin vain mahdollisesti voin. Mutta onko se tällaista kipua loppuun asti? Suhteeni elämään on hauraalla pohjalla, mutta se on siellä. Päivä kerrallaan, enkä parempaan pysty, vaikka tahtoisin.

An old Memento

Päästimme ajassa toisistamme irti ennenkuin sitä edes itse huomasimme.

Ajattelen, että miten tähän päästiin? Joitakin vuosia sitten, olisimme voineet sanoa olevamme niin läheisiä - nykyään kai emme edes tiedä mitä me teemme omissa elämissämme.

Välimatkat syövät joitakin tilanteita ja joitakin ihmisiä, tiettyinä hetkinä. Silloin täytyy tiettyjen asioiden täyttyä, ehtojen, jotka vetävät erilleen yhtä tehokkaasti kuin pikaliima liimaisi sijoilleen.

En tiedä mitä tapahtui. Tunnen irrallisuutta ilman vapaaehtoisuutta. Jollakin tasolla tuntuu, että se olin minä mikä tapahtui. Minä ja minun häilyväisyyteni. Tai ehkä se oli hän. Tuhosi kuin tuli, poltti tulisijan ja kaiken sen ympäriltä. Tai ehkä sitten se olin minä.

Koska luin sen tyrmistyksen kasvoiltasi kuin lastenkirjasta ensimmäisen tavutetun sanan. Polttomerkillä poltettu ja kissan kokoisilla rautalankakirjaimilla muotoillun. Hänen vuokseen olisin tehnyt jotain, mitä sinun vuoksesi en olisi tehnyt - niin sinun silmäsi sanoivat. Olin vihainen, koska olin pelon ja epätoivon pauloissa.

Nyt jäljellä on vain raunioita. En ole varma kasvaako niissä enää mitään. Paloiko maailma niin maan tasalle, ettei mitään enää koskaan kasvakaan. Ja alhaalla vankityrmissä vaeltaa menneisyyteni haamu, omassa hautakammiossaan. Se ei puhu, eikä toivo, eikä tunne.

Se, kuinka vahingoittunut olen, kävi selväksi viime vuoden aikana. Se ei ollut kaunista katsottavaa, eikä ole yhäkään.

Kumpa voisin unohtaa alhaalla menneisyyden haamun. Rakentaa uutta. Kaunista, todellista ja voimakasta.

Olen haaveileva tuuli raunioiden yllä.

Average lifespan of a Demented Voyerist

Joskus sitä tirkistelee omaa elämäänsä, pohtien, että mitä se ajattelee kun se tekee noin. Pohtii sen tarkkailtavan tekemisiä, sen valintoja ja päivittelee. Ehkä jopa tuntee perverssiä nautintoa siitä, että pääsee näkemään toisen elämään ilman että se toinen tietää että sitä tarkkaillaan.

Että on se ilmoja pidellyt.

En kyllä täysin keskitetyllä posiitivisuusasenteellakaan voi väittää, että asiat olisivat parantuneet. Elämäni ryömii eteenpäin omalla, omalaatuisella tavallaan - huolimatta siitä, voinko hyvin vai voinko huonosti. En tiedä mitä se vaatisi, että tämä elämänrämä saataisiin kuntoon. Ja että pitääkö sitä saada, onko se sittenkään rämä?

Tästä päästäänkin siihen, miten rämä elämä määritellään. Millaista on täysipainoinen elämä ja onko sellaista ollenkaan. Media uskottel. ee meille yhtä asiaa, kaikenmaailman hyvinvointilehdet väittävät toista ja yhteiskunta vaatii taas toisenlaista, että olisimme hyvin toimivia, tuottavia koneistoja tässä koneiden maailmassa. Todellinen elämä alkaa tuntua joltain LCD HD-näytöllä pyörivältä epätodelliselta simulaatiolta.

Haluan päästä siihen tilaan, että voin määrittää oman elämäni laadun ITSELLENI hyväksi. Eikä sen tarvitse miellyttää kenenkään muun mieltä, vaikka tiedän, että kun siihen pääsen niin joku alkaa ulista siitä, ettei se ole tarpeeksi jotain. Aina kaikki ei ole tarpeeksi jotain. Milloin on tarpeeksi yhtään mitään? Joku asia on tässä elämässä aina retuperällä ja toiset asiat hyvin.

Minut siunattiin monenlaisilla hyveillä ja kyvyillä tässä elämässä. Tuntuu usein uskomattoman epäreilulta, että odotetaan, että saavuttaisin muitakin kykyjä ja hyveitä, siksi koska olriasdgkmfnzsdmäxfuzklxdn,g. Ei siinä ole logiikkaa minun omaperäisen logiikkani mukaan. Vaaditaanko ihmiseltä, jota on siunattu kyvyllä olla suunnattoman säntillinen ja matemaattisesti lahjakas, että hänen täytyy osata myös piirtää, laulaa, sekä olla kätevä käsistään? No ei, koska sehän olisi aivan epäreilua ja mieletöntä!
Niin.. Sellainen olo minulle tulee kun minulta vaaditaan asioita, joita en ole alunalkaenkaan hallinnut kovin hyvin.

Siinä on monenlaista pähkinää siis purtavaksi. Pitäisi varmaan hankkia pähkinänsärkijä.

Nocturnal behaviour osa 53; Suon silmässä

Lennän maiseman yllä. Vesi on noussut niin ylös, että se on peittänyt alleen suurimman osan niemen asutuksesta. Niemi on kadonnut ahnaan meren syliin ja muuttunut hetteiseksi, arvaamattomaksi suoksi.
Katson mennyttä muistellen kuinka maailma on muuttunut toiseksi paikaksi.
Laite, jonka avulla liidän, kiidättää minut tasaisin väliajoin lähemmäs suon vetisen pinnan rajaa, rehevää kasvustoa, jonka tunkee läpi likaiselta näyttävän veden. Kun melkein uin tunkkaiselta tuoksuvan suoveden seassa, laite kohottaa minut taas ylös, ja liidän kaarevasti kohti suota.
En pidä tästä paikasta, enkä pidä tästä lentämisestä joka kiskoo minua kuin kuollutta lehteä syystuulessa.

Ajelemme autolla niemen nokalle. Maisema on kallioinen ja nousee hurjasti kuin ajelisimme vuoren rinnettä ylös. Sinä sanot että sinua ahdistaa tämä vuoristo ja en voi ymmärtää. Kerron, kuinka rakastan vuoria ja kallioita ja muistelen ala-asteen luokkaretkeä, jonka tähtikohta oli Kajsats-vuorelle kiipeäminen.
Välillä tuntuu kuin auto kippaisi ihan pian ympäri, koska nousu on niin kaltevaa. Tien vierellä vasemmalla puolella kasvaa ennen viimeistä, korkeaa nousua sankka kuusimetsä, jonka tumma syli kutsuu minua. Hämmästyn käsittämättömän suuren kuusen kohdalla. Se on kaatunut muitten kuusien syliin ja sen runko on paksu kuin maailma. Ystäväni kertoo sen kaatuneen viimeisimmän ukkosmyrskyn aikana, ja että harva kuulemma edes huomaa sitä. Ihmettelen kuinka kukaan voi olla huomaamatta sitä.

Suomaisemaa halkovat satunnaiset asutukset, osa puoliksi uponneina veden huomaan, osa seisoo huterasti hiukan vakaammalla suomaalla, sekä valtaisat suonsilmät sekä suurehkoilta lammilta näyttävät vesistöt. Jotkin suonsilmistä ovat kauhistuttavia kurimuksia, kuin maailman pintaan porattuja aukkoja, jonne vesi pyörii kontrolloimattomasti. Ne luovat imun, jota vastaan taistelen joka kerta kun joudun sellaisen lähelle. Ne saavat sisälmykseni kääntymään ympäri silkasta kauhusta. Mihin joutuisin, jos en kykenisi taistella niiden vetoa vastaan?

Lennellessäni huomaan hetteellä vilkkuvan pienen punaisen valon. Liidän sitä kohti ja poimin sen ylös. Se on hätäsignaali. Pienen pieni radio yskii rätisten ilmoille yksitoikkoista avunpyyntöä miehen äänellä. Päätän yrittää etsiä hätäsignaalin lähettäneen henkilön ja auttaa häntä. Paikallistan, mistä signaali on tullut ja suuntaan heittelehtivän lentoni kohti oikeaa suuntaa.

Olemme saapuneet kallioiselle rannalle ja ihailen autosta astuttani maisemia. Ystäväni tuntuu olevan yhä kovin ahdistunut. Meri tyrskyää herkeämättä rantakallioihin ja heittää valkoista vaahtoa ilmaan. Ryntään rantatörmälle ja kurkistelen alas aallokkoon.
"Älä mene sinne!! Tiput alas ja aallokko murskaa sinut kallioihin!!" Kuulen ystäväni huutavan aaltojen kohinan yli ja huudan takaisin etten tipu. Maailma tuntuu kallistuvan, tunnun olevan vain jalkapohjieni varassa kiinni kalliossa, tuntuu kuin koko maailma pyörisi ympäri, välillä olen ylösalaisin ja roikun kalliosta sormillani ja kaikki huutavat ympärilläni että tipun vaikka vakuutan, etten aio tippua. Vesi näyttää yhtäkkiä samealta ja uhkaavalta, liian syvältä ja näen sameudessa nousevia teräviä kiviä. Otteeni alkaa lipsua kalliosta mutta silti en ymmärrä olla kauhuissani, vaikka ystäväni kirkuu jossain lähelläni, en näe muuta kuin tuon veden kurimuksen allani. Maailma jatkaa outoa kallisteluaan ja yhtäkkiä olemme takaisin autossa, ajamme liian lujaa kiemuraista ja jyrkkää tietä alas niemen nokalta. Pelkään, että suistumme uhkaavasti lainehtivaan mereen. Se tuntuu lainehtivan kokoajan lähemmäs rantaa.

Olen saapunut ihan sen alueen reunalle, josta signaali on tullut. Alue on kiellettyä aluetta, vaarallista aluetta. En kuulu sinne, mutta olen itsepäinen, tahdon auttaa sitä henkilöä, jonka avunpyyntöön törmäsin. Aluetta ympäröi tarkasti vartioitu raja-aita, joka on korkea ja sähköistetty. Pohdiskelen hetken, miten pääsen aidan yli ilman, että saan fataalisen sähköiskun. Valjastan lentolaitteeni ottamaan sähköiskun itseensä ja rysäytän aidan läpi. Syöksyn alueella jatkuvaan suohon ja kuulen takanani alkavan nousevan ja laskevan hälytyssireenin ulvonnan. Lentolaitteeni on ylikuormittunut sähköiskusta ja juodun pakenemaan syvemmälle suoalueelle taistellen tieni läpi mudan, liejun, kasvien ja likaisen veden. Takanani rapisee ja kuulen vartijoiden äänet, he etsivät minua kuumeisesti.

Teen äkkikäännöksen sankkaan korsikasvustoon ja sukellan sen läpi kiemurtelevan uoman veteen. Yritän pysytellä mahdollisimman kauan veden alla ja haukata happea ihan kasvuston reunoilla. Karistan tehokkaasti vartijat kannoiltani ja jatkan matkaani puoliksi uiden, puoliksi rämpien melkein mangrovemetsikköä muistuttavan puukasvuston seassa. Keskellä metsää vastaani juoksee kolme ajokoiraa, jotka tuntuvat jahtaavan jotakuta, mutta minua ne eivät pysäytä. Ne juoksevat korvat ja kielet heiluen ohitseni. Jatkan matkaani kohti signaalin lähettäjää. Hätäsignaalin radioon asennettu jäljityslaite välkkyy nyt paljon tiuhempaan tahtiin, alan olla lähellä.

Veden nouseminen on aiheuttanut sotatilan maailmaan. Etsin jotakuta, joka voisi auttaa meitä pakenemaan turvalliselle maalle. Samaan aikaan koen vahvaa déja vu - tunnetta, kuin tämä kaikki olisi vain vanhaa toistoa. Kuin olisin ollut olemassa jo ensimmäisen vedennousun aikaisen sodan aikana. Tunnistan miehen, jota etsimme kun hän viheltää vanhaa laulua. Se on niin tuttu ja melkein kieleni päällä. Tunnistan sen pian, se on vanha kehtolaulu, ja sitä käytettiin ensimmäisen sodan aikana hälytysäänenä tulevalle hyökkäykselle. Alan laulaa likaisessa kafeteriassa lentokentällä laulua ja mies nyökkää minulle.
Seuraamme häntä lentokentän naistenvessaan.

Siellä kohtaamme oudon näyn. Vessatiloissa istuu vanha mies ruskeassa kangastakissa ja huopahattu päässään. Miehen täytyy olla ainakin 80-vuotias, niin ryppyinen hänen naamansa on. Hän tirkistelee meistä välittämättä kahta nuorta naista, jotka istuvat vessakopeissa pissalla ja huomaamme pian miehen vetävän ahkerasti käteensä. Tytöt nauravat vessakopeissa ja toinen heistä pieraisee kovaäänisesti ja avaa sitten oven. Tuijotamme hämmentyneinä kun tyttö alkaa seistä käsillään vessapytyn päällä ja ruiskauttaa kuirupaskat pitkin vessakopin takaseinää. Vanha mies onanoi äänekkäästi voihkien ja laukeaa sperma roiskuen vessan oville.

Tytöt sipsuttavat hihittäen pois ja kolmas tyttö tulee eräästä yksinäisestä kopista. Hänen liekinpunaiset, lainehtivat hiuksensa muodostavat pitkän ponihännän hänen selkäänsä. Naisella on päällä kafeterian työntekijän univormu ja hän hymyilee hellästi vanhalle miehelle "Senkin vanha pervo." Hän sipaisee miehen sänkistä poskea ja mies näyttää hypnotisoituneelta kuin saalis käärmeen edessä.
Nainen paljastaa pitkät, terävät hampaansa ja pureutuu miehen kaulaan rusahduksen saattelemana. Peräännymme vessasta kammottavan näyn edestä takaisin lentokentän päärakennukseen.


Saavun hiukan kiinteämmälle maalle ja huomaan sankan pajukon takana seisovan erittäin ränsistyneen talonhökkelin. Radion signaali ei enää vilku vaan pieni valo loistaa jatkuvasti. Olen saapunut avunpyynnön lähettäjän luokse.
Kiertelen ympäri hökkeliä ja sen takana olevaa rähjäistä pihaa, joka koostuu ruosteisista rautaromuista, rikkonaisista autoista ja kodinkoneista ja kanaverkolla ympäröidystä pienestä laitumesta, jolla kymmenkunta kalkkunaa hytkyttelevät uteliaina helttojaan minulle. Kukaan ei tunnu olevan likaisessa hökkelissäkään kotona, jonne uskallan kurkistaa varovaisen koputuksen jälkeen.

Seison pihalla orpona kun joku törkkää minut maahan ja heittäytyy päälleni, ilma pakenee keuhkoistani ja yritän haukkoa happea, en edes tiedä mitä tapahtui, näen vain tummaa, kunnes erotan ylläni makaavan miehen. Mies pitelee käsiäni maassa ja tunnen hänen olevan vahva, liian vahva, että voisin tapella irti hänen otteestaan. Miehen maantienvaaleat, lyhyet hiukset ovat likaiset ja hän hymyilee minulle inhottavasti. Jokin hänen silmissään kertoo vaarallisesta mielipuolisuudesta.
"Tiesin, että joku vielä tulee, mutta enpä arvannut, että ihan näpsäkän vaimon saisin!" Vedän terävästi henkeä ja yritän sanoa jotain vastaan, mutta mies iskee minua napakasti kasvoihini avokämmenellään ja korvissani soi ja en näe taas hetkeen mitään iskun aiheuttaman kivun takia.
"Minun vaimoni on sitten kuuliainen vaimo, ja tekee kuten miehensä käskee!"
Muutaman napakan lisäiskun saattelemana mies repii vaatteet yltäni ja raiskaa minut pihamaallaan raivokkaasti. Kauhuni ei tunne rajoja, tiedän, etten pääse karkuun, etten koskaan pääse pois tuon mielipuolen kynsistä. Yöllä en enää edes itke kun mies sitoo minut sänkyynsä ja raiskaa minua läpi yön aina aamun pikkutunneille asti hakaten minua samalla armottomasti. Jäjellä on vain hirvittävä kipu.

Olemme saapuneet turvaan ja meidät on ohjattu asumaan pieneen mökkiin kaupungin reunamilla. Mökki ei ole mitenkään erityisen hyväkuntoinen, mutta se välttää niin kauan kuin on kesää jäljellä. Käymme vierailulla ystäväni talolla, ja pääsen pitkästä aikaa käymään internetissä. Joku on laittanut linkin facebook-profiilini seinälle, mitä hän löysi kun googletti nimeni. Linkki ohjaa minut ylilaudan tapaiselle sivustolle, jossa on useita kuva- ja videokollaaseja elämästäni, ne on parodioitu mahdollisimman loukkaaviksi. Ensimmäinen kuvasarja kulkee nimellä "Kauniista Goottivalaaksi" ja siinä muutun ruipelosta 18-vuotiaasta lihavaksi kolmekymppiseksi minuksi. Toinen on videosarja nimeltä "Näin Goottivalas epäonnistuu elämässä" ja siinä on kuvamateriaalia elämäni synkimmistä hetkistä ja jokaisesta epäonnistuneesta suhteestani, sekä kirjoituksiani henkilökohtaisista asioistani, omaa käsialaani, kirjoista, joita kukaan ei ole lukenut. Ketjuja on monia muitakin, jotkin apinoivat wowin pelaamistani ja kuvaavat noloimpia virheitäni raideissa.
Kumma kyllä en suutu vaan pidän juttujen tekijää lähinnä naurettavana ja säälittävä ihmisperseenä, joka on onnistunut hakkeroimaan ja keräämään minusta näin mittavia tietoja ja vääntämään ne oman mielensä mukaisiksi. Kaikista eniten nauran kyyneleet silmissäni hysteerisesti videolle, joka on tituleerattu "Sekopää Goottivalas sekoilee". Siinä on minusta ilmeisesti salaa kuvattua videota, jossa pelleilen vetäen jotain roolia. Ketjun ideana on saada minut näyttämään mahdottomalta idiootilta ja tyhmältä, pinnalliselta ja surkealta ihmisrauniolta.
Puistelen päätäni ja mietin, kuka on mahtanut käyttää aikaansa tähän.

Elän hirviön vaimona. Se tuntuu pelkältä vitsiltä, koko vaimo- sana, mutta sillä tapaa hän kutsuu minua, samoin koko muu kylä, joka on täynnä sisäsiittoisia idiootteja, toinen toistaan typerämpiä ihmisiä. Tunnen olevani heitetty keskelle kauhuelokuvaa. Olemme kylällä kirjastossa käymässä, kun "mieheni" yltyy haluamaan seksiä siellä. Tiedän etten voi edes kieltäytyä. Hän vain hakkaisi minut kahta kauheammin. Olen muuttunut apaattiseksi ihmisraunioksi, mitään toivoa paosta ei ole.
Mies raahaa minut ranteesta puristaen kirjaston erääseen huoneeseen, mihin on varastoitu kirjoja, ja jossa kylän pappi kopioi jotain kirjoituksia.

Pappi katsoo miestäni hetken ja mies kertoo hänelle mitä hän aikoo tehdä minulle. Pappi innostuu ja hymyilee puoliksi hampaatonta hymyään. Hän lupaa auttaa miestäni ja kutsuu paikalle kanttorin, jonka kanssa hän aikoo auttaa ja samalla harrastaa reipasta sodomiaa toverinsa kanssa. Tunnen syvää epätoivoa, mutten voi sanoa sanaakaan. Niin mieheni heittää minut huoneen pöydälle ja virittää alleni uuden viikatteen, jonka hän osti kaupasta. Viikate painaa selkääni jos herkeän pitämästä kehoani epäinhimillisessä asennossa. Pappi ja kanttori vetävät käsiäni toiselle puolelle ja pitävät minut paikoillaan kun mieheni aloittaa raiskaamiseni innosta puhkuen. Kuulen kuinka pappi ja kanttori puuskuttavat toisiaan vasten takanani ja toivon, että kuolisin.

Herään puhelimen pirinään ja kiitän mielessäni henkilöä joka herätti minut painajaisesta, joka ei tuntunut loppuvan millään.

Kun

..jokainen asia on vain epävarmaa.

..jokainen askel jonka otat, on haparoiva.

..et tiedä, mihin tämä kaikki johtaa ja vie.

Olen sinnitellyt viimeiset 15 vuotta enemmän ja vähemmän. Osa vuosista on niin huuruisia, etten muista niistä itsekään paljoa. Ne asiat, jotka muistan ovat sekavassa sopassa kelluvia rippeitä, niin kuin jonkun toisen ihmisen elämästä.
Mielikuvissani seikkailee minulta näyttävä ihminen, joka vaikuttaa kaikin puolin minulta, mutten yksinkertaisesti tunne sitä itsekseni.

Äitini on vuosikausia sanonut minulle että olen vain laiska. Varmasti moni muukin ihminen on ajatellut niin. Moni pitää minua aika rauhallisena ja seesteisenä, tai ainakin niin olen käsittänyt. Se on hienosti rakennettu valhekuva, manipulaatio, projektio jostain, joka ehkä tahtoisin olla mutta en oikeasti koe olevani.

Kärsin pahasta ahdistuksesta, tuntuu että harva ymmärtää sitä. Se on jatkuvaa, silloinkin kun se ei ole, se on taustalla kuin jatkuva tinnitus. Pahimmillaan se on tuskallinen olotila ja teen kaikkeni jotta se ei näy kenellekään ulospäin, se voi olla jopa niin paha, etten voi mennä ulos.

Minun on vaikea tarttua asioihin aika ajoin. En välttämättä kykene tekemään juuri mitään ja nekin tekemiset ovat raskaiden ponnistuksien päässä ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä sitä, joten en puhu siitä mitään. Tietysti se kuitenkin näkyy. Olen ammatiton 30-kymppinen nainen, jonka lapsi asuu isänsä luona ja raha-asiani ovat päin helvettiä enkä kykene tekemään töitä.

Olen taiteellisesti lahjakas ja joskus uppoudun siihen niin, että kaikki muu katoaa. Olin sitten aktiivinen tai ei, unirytmini ovat aivan toisella planeetalla ja se varmasti vain lisää kaikkeen yllä mainittuun ongelmallisuutta.

Loppukuusta minulla on aika psykiatrisen polikliniikan lääkärille, arvioinnin jälkeen. Se on vitun pelottavaa, koska arvioijalle yritin kertoa kaikesta elämässäni mahdollisimman rehellisesti, mitä en ole KOSKAAN tehnyt. Olen pitänyt tuskallista kulissiani yllä, ja pidän yhä, "normaali elämässäni" vaikka tekisi välillä repiä se alas mutta pelottaa, kuinka kävisi jos en pidäkään sitä päällä.

Arvioija ei tietysti reagoinut mihinkään kertomaani millään tavalla, eikä kaikkia aiheita edes käsitelty. Tuntui, että arviointi oli kaiken kaikkiaan melko pinnallinen. Pelottaa, mitä lääkäri sanoo. Saanko diagnoosia koskaan? Kun saan, mikä se on? Tuntuu, että tulevaisuus on täysin vieraissa käsissä, mikäli sitä on lainkaan.

Kaiken tämän keskellä minulla on valtava huoli. Romahtaako normaalin elämän kulissi ympäriltäni kokonaan? Tuntuu, ettei sitä tue tällä hetkellä mikään ja raha-asioitteni puolivuotinen alasuunteinen matka vain jatkuu ja tuntuu ettei loppua ole. "Mene töihin." -se olisi valtavan hienoa, jos se olisi mahdollista. On vaikea kuvitella, että siitä tulisi mitään tässä kunnossa. Mitä voi tehdä kun ei voi oikein tehdä mitään? Kuka auttaa? Kuka kuuntelee? Mitä voit tehdä kun on liian monta asiaa hoidettavana jota et voi hoitaa?

Tuntuu, että olen ehtynyt. Kuihtunut ja karille ajautunut. Tuntuu, että joku on kääntänyt minut "off"-asentoon.

Miksi juuri minä? Miksi minussa on vikaa.

Nocturnal Behaviour osa 52; Perijätär

En tiedä miksi on niin, että he kaikki pelkäävät minua niin. Tiedän jollain tasolla, että en ole terve - että olen hullu ja siksi he pelkäävät. Ei, en suostu ajattelemaan sitä, he pelkäävät minua ja olen surullinen.

Istun nurkassa ja katson seremoniaa. Hänet kruunataan minun paikalleni. Yritän nousta ja minua tartutaan kädestä.
"Istu alas!" Mies sihahtaa minulle vihaisesti. Niin he minua pelkäävät. Rypistelen kulmiani, koska tiedän että minun pitäisi olla tuolla punaisella matolla, kruunu päässäni, valtikka kädessäni, ja silti siskoni seisoo siellä. Erehtyivätkö he henkilöstä? Olen niin kovin hämmentynyt ja todellisuus iskee hetkeksi puuroiseen, udun peittämään mieleeni ja näen itseni riehumassa väkijoukon keskellä. Revin tauluja alas, paiskon tuoleja ja huudan kuin mielipuoli - kauniisti kiharretut hiukseni monimutkaisessa asetelmassa ovat valahtaneet ympäri kasvojani, koruni roikkuvat kaulallani miten sattuu. Kaunis taftipuku on revennyt useasta kohtaa. Hulluuden väräjävä kuvajainen.

Mikaela oli koko valtakunnan perijätär, kunnes jo lapsuudesta asti satunnaisia merkkejä näyttänyt hulluus puhkesi kukkaan hänen mennessä naimisiin. Tuleva Kuningatar sekosi hääyönä ja siitä asti Hovi eli jatkuvassa pelossa. Koskaan ei tiennyt, milloin Perijätär saisi kohtauksen ja tekisi jotain väkivaltaista. Hallituksen oli pakko äänestää puoltavasti, että Mikaela todettaisiin asemaan sopimattomaksi ja hänen pikkusisarensa ottaisi Valtakunnan omakseen. Päätös oli ensimmäinen lajissaan, ja raskain mielin tehty. Mikaela oli kovasti perheensä rakastama, mutta hänen psyykkeensä tila oli liian vakava. Maria oli onneksi täysin selväjärkinen ja vakaa nuori nainen ja oli suostunut siihen, että valta siirtyisi hänelle Joulujuhlassa.

Makaan lattialla ja huudan huudan huudan huudan, heidät pitää tappaa koska se tarttuu, se on kuin rutto, kuin rutto, ja se leviää ilmassa eikä kukaan ole turvassa minä tiedän sen aivan-aivan-aivan varmasti ja tiedän, että jos lasten kurkkuja ei viilletä auki koko Valtakunta kaatuu. Se kaatuu kuin lahon syömä puu ja silloin madot leviävät koko Valtakuntaan ja kruunu, se sulaa sulaa sulaa ja minä huudan huudan huudan, potkin ja yritän päästä irti hirviön otteesta ja se hirviö kiskoo minua huoneisiimme ja siellä se levittää minuun tautiaan ja minä muistan siitä joka hetken, ihan jokaisen minä tiedän me pidimme kyytä povellamme eikä kukaan muu ymmärrä MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTÄ ME KUOLEMME TÄHÄN ME - LAPSET - AIVAN KAIKKI .. on kyse vain pienistä hetkistä..

Kaikki olisi mennyt sutjakkaasti, ellei Mikaela olisi lääkityksestään huolimatta seonnut seremonian aikana. Edes hänen miehensä ei kyennyt pitämään hulluuden kouriin joutunutta naista. Mikaela heittäytyi lattialle ja kirkui suu vaahdossa kunnes hänet raahattiin huoneisiinsa seremonian loppuajaksi. Hulluuden purkaus loi synkän varjon koko juhlan ylle.

Jos kaikki onnettomuus olisi ollut siinä, olisi valtakunta ehkä selvinnyt, mutta yksi seurasi toista ja toinen kolmatta. Jo pitkään Strahnbadien valtakuntaa kohtaan juonitellut naapurivaltakunta, Eriyestes toteutti huolella suunnittelemansa hyökkäyksen illan aikana. Hovin lapset katosivat sinä iltana, ihmisten suunnatessa seremoniahallista juhlasaliin, jossa illallinen ja illan ohjelma nautittiin.

Koko Hovi oli täydellisessä kaaoksessa illan päätteeksi. Eriyestesin ampujat piirittivät linnaa ja Maria oli vaatimalla vaatinut päästä ritareiden mukana taistelun tiimellykseen. Ensimmäisten kahakoiden tapahtuessa linnan ulkopuolella Maria oli jo kadonnut taistelussa. Kukaan ei tiennyt oliko Kuningatar kaatunut vai kidnapattu vaiko vain tajuttomana puskissa tai ojissa. Oli liian pimeää nähdä. Marian ja Mikaelan serkusta Iidasta kruunattiin hätäseremoniassa sijaishallitsija luomaan jotain turvaa kansalaisille siitä, että linnassa hoidettiin asiat yhä hyvin.

Pikaisessa hätäkokouksessa armeijan johtajat, kenraali ja hänen marsalkansa lähettivät parhaimmat ja tehokkaimmat vakoojansa kostamaan Eriystesin valtakunnalle ja niin myös Eriyestes menetti ylhäistönsä lapset panttivangeiksi.

Minä näen ne ruumiit. Ne ovat kuin lakaantuneita kukkia pitkin linnan pihaa ja toivon että joku edes muistaisi kastella pihatupien kukat vielä näinä päivinä ja tiedän että hymyilen kun näen orvokkien vielä kukkivan. Täällä haisee kuolemalta ja kärsimykseltä ja mietin miten tämä voi olla totta vielä eilenhän Maria oli niin kaunis ja nyt niin kadonnut.. hänellä oli minun kruununi, miten minun kruununi voi olla kenelläkään muualla minä vannon että vedän sen irti vaikka joutuisin vetämään koko pään irti. Katson Iidaa. Hän seisoo keskellä pihaa ja sitten istuu väsyneesti tuolille ja minun kruununi on hänen päässään. Hänen korpinmustat hiuksensa ovat niin kaunis varjo, enkä tahdo vetää hänen päätään irti joten hiivin lähemmäs ja yritän hymyillä..

Sijaishallitsija Iida oli tehnyt ratkaisun. Eriyestes oli valmis neuvottelemaan oman valtakuntansa ylhäiset lapset Strahnbadin lapsiin, ja oli tehty alustava sopimus, että vaihdon jälkeen allekirjoitettaisiin rauhansopimus. Sijaishallitsija Iida oli koonnut ryhmän hakemaan lapset turvallisimmasta paikasta jonka hän vain oli keksinyt. Hovin noidat olivat ottaneet yhteyttä henkiin ja pyytäneet turvallista piilopaikkaa lapsille toiselta tasolta ja henget olivat olleet suotuisia.
Iida ja hallituksen tärkeimmät vaikuttajat sekä hullu kuningatar Mikaela miehineen astuivat noitien kutsumaan alukseen matkaamaan vedenalaiseen turvapaikkaan.

Alus lensi korkealla taivaalla valtakunnan läpi aina Itäiselle merelle asti ja jokainen aluksessa oleva näki syvän, tumman veden johon alus syöksyi korkealta kuin luoti ja he pidättivät henkeään kauhuissaan.
"Älkää huoliko, te voitte hengittää vedessä." Hovinoita sanoi ja he huomasivat hengittävänsä vettä kuin ilmaa. Alus ajalehti unenomaisesti veden alla syvemmälle ja syvemmälle rosoista kallionreunaa alas. Se pysähtyi pienen oven tapaisen luukun eteen ja noidat kutsuivat veden henkiä avaamaan luukun lukon.

Katson kuinka alus sukeltaa alaspäin ja näen sodan uhrit kalliolla vedenpinnan yläpuolella. Muumipeikko ja Nipsu olivat ensimmäisiä uhreja ja nyt Nuuskamuikkunen ja Muumipappa taistelevat verisesti ihmissusiolentoja vastaan. Pian he häviävät, sillä niitä on liikaa.. hampaat repivät heidän ihoaan ja näen verijäljet kalliolla. Muumista ei ole jäljellä enää kuin luuranko
En tiedä keitä he ovat enkä tiedä mistä tiedän heidän nimensä ja miksi se tuntuu oudolta että heidän ruumiinsa makaavat kalliolla.. kuolema on ollut ahkera taisteluiden ajan valkyriat kantavat ruumiiden sielut Valhallaan ja minä matkaan alas alas alas alas noitien kutsuman aluksen sisuksissa ja silti leijun kuin ajatuksen haiven pilvien seassa ja putoan alas alas alas alas ja näen kauhistuneet ilmeet tovereitteni kasvoilla kun alus syöksyy veteen..

Turvapaikan käytävät ovat tyhjät. Äänet kulkevat oudosti vedessä kun he huutavat lapsia. Henget toivat heidät tänne ja nyt vain muistot asuttavat tyhjiä huoneita ja käytäviä ja halleja. Mihin lapset ovat kadonneet? Sijaishallitsija Iida on kauhuissaan ja hallituksen vaikuttavat jäsenet hermostuneita ja Kuningatar Mikaela näyttää valmiina sekoamaan minä hetkenä hyvänsä.
Noidat patistavat heidät takaisin alukseen ja he palaavat ylös kalliolle. Jokainen on yhtä mieltä siitä, että täytyy selvittää, mihin lapset ovat joutuneet. Henki, joka lupasi turvapaikan oli nimeltään Ayleena - ilman hengetär. Noidat johdattavat kaikki piiriin ja siirtävät taioin heidät henkien kotoon.

He katsovat odottavasti miespuolista henkien sihteeriä joka vaitonaisesti kohauttaa hartioitaan kun noidat pyytävät päästä Ayleenan puheille. Hän ojentaa heille vanhan puhelimen ja luettelon, josta Ayleenan numero löytyy. Sijaishallitsija Iida istuu päättäväisesti pöydän ääreen.
"En lakkaa soittamasta, ennen kuin sieltä toimistolta vastataan." Iida sanoo teräksenlujalla äänellä kun vastaaja vastaa.

Katselen ympäriinsä henkimaailman toimistohelvetissä. Kaikkien kasvot ovat niin vakavat ja tunnen kuinka täälläkin, olemisen toisella tasolla hulluus hiipii kohti etsiessään minua. Tahdon juosta näitä portaita ikuisesti kun katson huoneen takaiseen rappusten sekamelskaan, jonne sihteeri katoaa korkea silinterihattu päässään. Jokin tärisee taskussani. Kopeloin hetken takkini taskua ja nostan pienen puhelimen ja vastaan siihen vihreästä napista (en tiedä miksi teen niin enkä tiedä mikä tuo on, tuo outo laite) sieltä kuuluu isoveljeni ääni (minulla ei ole isoveljeä) ja hän kuulostaa oudolta ja kysyn mikä on hätänä (vaikkei minulla ole isoveljeä?) ja hän sanoo ettei mikään mutta en anna periksi vaan kysyn tarvitseeko hän apua, tarvitseeko hän minua (minulla ei ole isoveljeä, ei varmasti ole!) ja hän alkaa itkeä ja hän sopertaa tarvisevansa minua ja alan itkeä myös ja lupaan tulla pian (ihan varmasti, minulla ei ole isoveljeä!!) lasken puhelimen alas ja katson hämmentyneenä huoneessa olevien kasvoja enkä tunne ketään..

Neiti Talviunen Puuroiset Mietteet

Niin.

Tämä deittailu on kuulkaas aika stressaavaa ihmiselle. Tuntuu, että joudun kiistelemään sisäisen moraaliolentoni kanssa joka päivä, ja se on outoa koska yleensä olen ollut sen kanssa aika hyvissä väleissä - mitä nyt aika ajoin ollaan vähän yhteen otettu, ellei jopa ristiin menty.

On pakko tutustua potentiaalisiin ihmisiin sen verran, että osaisin sanoa, että ovatko he oikeasti sellaisia ihmisiä joihin voisin kuvitella ihastuvani. Jollakin tapaa se myös tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä minut sittenkin todella rikottiin, voisiko se olla mahdollista? Toivon että ei ole. Ja silti, tunnen että tulee kestämään pitkän aikaa, että uskallan ihastua.

Yleisesti vihaan ihastumista, koska se on niin valheellinen tila. Ihmisen psyyke tosin tuntuu vain toimivan niin, että ensin tulee ihastus, sitten vasta ne syvemmät fiilikset. Niin kuin se olisi tarpeellinen vaihe toiseen rakastumisessa.

Olen kohdannut ihmisiä jotka tahtovat silittää minua. Se tuntuu uppo-oudolta. Se tuntuu.. se tuntuu.. En tiedä miltä se tuntuu ja silloin pelästyn koska en toisaalta tunne mitään vaikka se fyysisellä tasolla tuntuu mukavalta. Kuin en uskaltaisi tuntea psyykkisellä tasolla mitään kun joku koskettaa minua. Niinkö paljon hänen ehti tehdä vahinkoa? Se kauhistuttaa.

Pohdin myös, että kuinka nopeasti minut ehtisi taas totuttaa läheisyyteen, läheisyyden kaipuuseen. Totunko siihen vasta kun minulla herää jotain lämpimämpiä, syvempiä tunteita? Yksi asia ainakin on selvää.. Tarvitsen kärsivällisen ihmisen, joka ymmärtää sen, että minulle on tapahtunut paljon kaikkea. Joka ymmärtää, että kyllä, minä kärsin masennuksesta. Jonkun joka uskaltaa joskus potkia minua tarttumaan asioihin.

Toisaalta tuntuu imartelevalta, että niin moni tahtoisi minut, mutta tavallaan kyyninen paska sisälläsi sanoo, että ne ovat vain sanoja, että kukaan ei tarkoita sitä oikeasti. Ne sanovat niin vain saadakseen sen, mitä tahtovat. Täytyy tehdä salapoliisintyötä saadakseen selväksi itselle ovatko ne vain silmälumetta, kauniita sanoja ilman merkitystä.

*Haamuilee takaisin väsyneeseen todellisuuteen*