An old Memento

Päästimme ajassa toisistamme irti ennenkuin sitä edes itse huomasimme.

Ajattelen, että miten tähän päästiin? Joitakin vuosia sitten, olisimme voineet sanoa olevamme niin läheisiä - nykyään kai emme edes tiedä mitä me teemme omissa elämissämme.

Välimatkat syövät joitakin tilanteita ja joitakin ihmisiä, tiettyinä hetkinä. Silloin täytyy tiettyjen asioiden täyttyä, ehtojen, jotka vetävät erilleen yhtä tehokkaasti kuin pikaliima liimaisi sijoilleen.

En tiedä mitä tapahtui. Tunnen irrallisuutta ilman vapaaehtoisuutta. Jollakin tasolla tuntuu, että se olin minä mikä tapahtui. Minä ja minun häilyväisyyteni. Tai ehkä se oli hän. Tuhosi kuin tuli, poltti tulisijan ja kaiken sen ympäriltä. Tai ehkä sitten se olin minä.

Koska luin sen tyrmistyksen kasvoiltasi kuin lastenkirjasta ensimmäisen tavutetun sanan. Polttomerkillä poltettu ja kissan kokoisilla rautalankakirjaimilla muotoillun. Hänen vuokseen olisin tehnyt jotain, mitä sinun vuoksesi en olisi tehnyt - niin sinun silmäsi sanoivat. Olin vihainen, koska olin pelon ja epätoivon pauloissa.

Nyt jäljellä on vain raunioita. En ole varma kasvaako niissä enää mitään. Paloiko maailma niin maan tasalle, ettei mitään enää koskaan kasvakaan. Ja alhaalla vankityrmissä vaeltaa menneisyyteni haamu, omassa hautakammiossaan. Se ei puhu, eikä toivo, eikä tunne.

Se, kuinka vahingoittunut olen, kävi selväksi viime vuoden aikana. Se ei ollut kaunista katsottavaa, eikä ole yhäkään.

Kumpa voisin unohtaa alhaalla menneisyyden haamun. Rakentaa uutta. Kaunista, todellista ja voimakasta.

Olen haaveileva tuuli raunioiden yllä.

Average lifespan of a Demented Voyerist

Joskus sitä tirkistelee omaa elämäänsä, pohtien, että mitä se ajattelee kun se tekee noin. Pohtii sen tarkkailtavan tekemisiä, sen valintoja ja päivittelee. Ehkä jopa tuntee perverssiä nautintoa siitä, että pääsee näkemään toisen elämään ilman että se toinen tietää että sitä tarkkaillaan.

Että on se ilmoja pidellyt.

En kyllä täysin keskitetyllä posiitivisuusasenteellakaan voi väittää, että asiat olisivat parantuneet. Elämäni ryömii eteenpäin omalla, omalaatuisella tavallaan - huolimatta siitä, voinko hyvin vai voinko huonosti. En tiedä mitä se vaatisi, että tämä elämänrämä saataisiin kuntoon. Ja että pitääkö sitä saada, onko se sittenkään rämä?

Tästä päästäänkin siihen, miten rämä elämä määritellään. Millaista on täysipainoinen elämä ja onko sellaista ollenkaan. Media uskottel. ee meille yhtä asiaa, kaikenmaailman hyvinvointilehdet väittävät toista ja yhteiskunta vaatii taas toisenlaista, että olisimme hyvin toimivia, tuottavia koneistoja tässä koneiden maailmassa. Todellinen elämä alkaa tuntua joltain LCD HD-näytöllä pyörivältä epätodelliselta simulaatiolta.

Haluan päästä siihen tilaan, että voin määrittää oman elämäni laadun ITSELLENI hyväksi. Eikä sen tarvitse miellyttää kenenkään muun mieltä, vaikka tiedän, että kun siihen pääsen niin joku alkaa ulista siitä, ettei se ole tarpeeksi jotain. Aina kaikki ei ole tarpeeksi jotain. Milloin on tarpeeksi yhtään mitään? Joku asia on tässä elämässä aina retuperällä ja toiset asiat hyvin.

Minut siunattiin monenlaisilla hyveillä ja kyvyillä tässä elämässä. Tuntuu usein uskomattoman epäreilulta, että odotetaan, että saavuttaisin muitakin kykyjä ja hyveitä, siksi koska olriasdgkmfnzsdmäxfuzklxdn,g. Ei siinä ole logiikkaa minun omaperäisen logiikkani mukaan. Vaaditaanko ihmiseltä, jota on siunattu kyvyllä olla suunnattoman säntillinen ja matemaattisesti lahjakas, että hänen täytyy osata myös piirtää, laulaa, sekä olla kätevä käsistään? No ei, koska sehän olisi aivan epäreilua ja mieletöntä!
Niin.. Sellainen olo minulle tulee kun minulta vaaditaan asioita, joita en ole alunalkaenkaan hallinnut kovin hyvin.

Siinä on monenlaista pähkinää siis purtavaksi. Pitäisi varmaan hankkia pähkinänsärkijä.

Nocturnal behaviour osa 53; Suon silmässä

Lennän maiseman yllä. Vesi on noussut niin ylös, että se on peittänyt alleen suurimman osan niemen asutuksesta. Niemi on kadonnut ahnaan meren syliin ja muuttunut hetteiseksi, arvaamattomaksi suoksi.
Katson mennyttä muistellen kuinka maailma on muuttunut toiseksi paikaksi.
Laite, jonka avulla liidän, kiidättää minut tasaisin väliajoin lähemmäs suon vetisen pinnan rajaa, rehevää kasvustoa, jonka tunkee läpi likaiselta näyttävän veden. Kun melkein uin tunkkaiselta tuoksuvan suoveden seassa, laite kohottaa minut taas ylös, ja liidän kaarevasti kohti suota.
En pidä tästä paikasta, enkä pidä tästä lentämisestä joka kiskoo minua kuin kuollutta lehteä syystuulessa.

Ajelemme autolla niemen nokalle. Maisema on kallioinen ja nousee hurjasti kuin ajelisimme vuoren rinnettä ylös. Sinä sanot että sinua ahdistaa tämä vuoristo ja en voi ymmärtää. Kerron, kuinka rakastan vuoria ja kallioita ja muistelen ala-asteen luokkaretkeä, jonka tähtikohta oli Kajsats-vuorelle kiipeäminen.
Välillä tuntuu kuin auto kippaisi ihan pian ympäri, koska nousu on niin kaltevaa. Tien vierellä vasemmalla puolella kasvaa ennen viimeistä, korkeaa nousua sankka kuusimetsä, jonka tumma syli kutsuu minua. Hämmästyn käsittämättömän suuren kuusen kohdalla. Se on kaatunut muitten kuusien syliin ja sen runko on paksu kuin maailma. Ystäväni kertoo sen kaatuneen viimeisimmän ukkosmyrskyn aikana, ja että harva kuulemma edes huomaa sitä. Ihmettelen kuinka kukaan voi olla huomaamatta sitä.

Suomaisemaa halkovat satunnaiset asutukset, osa puoliksi uponneina veden huomaan, osa seisoo huterasti hiukan vakaammalla suomaalla, sekä valtaisat suonsilmät sekä suurehkoilta lammilta näyttävät vesistöt. Jotkin suonsilmistä ovat kauhistuttavia kurimuksia, kuin maailman pintaan porattuja aukkoja, jonne vesi pyörii kontrolloimattomasti. Ne luovat imun, jota vastaan taistelen joka kerta kun joudun sellaisen lähelle. Ne saavat sisälmykseni kääntymään ympäri silkasta kauhusta. Mihin joutuisin, jos en kykenisi taistella niiden vetoa vastaan?

Lennellessäni huomaan hetteellä vilkkuvan pienen punaisen valon. Liidän sitä kohti ja poimin sen ylös. Se on hätäsignaali. Pienen pieni radio yskii rätisten ilmoille yksitoikkoista avunpyyntöä miehen äänellä. Päätän yrittää etsiä hätäsignaalin lähettäneen henkilön ja auttaa häntä. Paikallistan, mistä signaali on tullut ja suuntaan heittelehtivän lentoni kohti oikeaa suuntaa.

Olemme saapuneet kallioiselle rannalle ja ihailen autosta astuttani maisemia. Ystäväni tuntuu olevan yhä kovin ahdistunut. Meri tyrskyää herkeämättä rantakallioihin ja heittää valkoista vaahtoa ilmaan. Ryntään rantatörmälle ja kurkistelen alas aallokkoon.
"Älä mene sinne!! Tiput alas ja aallokko murskaa sinut kallioihin!!" Kuulen ystäväni huutavan aaltojen kohinan yli ja huudan takaisin etten tipu. Maailma tuntuu kallistuvan, tunnun olevan vain jalkapohjieni varassa kiinni kalliossa, tuntuu kuin koko maailma pyörisi ympäri, välillä olen ylösalaisin ja roikun kalliosta sormillani ja kaikki huutavat ympärilläni että tipun vaikka vakuutan, etten aio tippua. Vesi näyttää yhtäkkiä samealta ja uhkaavalta, liian syvältä ja näen sameudessa nousevia teräviä kiviä. Otteeni alkaa lipsua kalliosta mutta silti en ymmärrä olla kauhuissani, vaikka ystäväni kirkuu jossain lähelläni, en näe muuta kuin tuon veden kurimuksen allani. Maailma jatkaa outoa kallisteluaan ja yhtäkkiä olemme takaisin autossa, ajamme liian lujaa kiemuraista ja jyrkkää tietä alas niemen nokalta. Pelkään, että suistumme uhkaavasti lainehtivaan mereen. Se tuntuu lainehtivan kokoajan lähemmäs rantaa.

Olen saapunut ihan sen alueen reunalle, josta signaali on tullut. Alue on kiellettyä aluetta, vaarallista aluetta. En kuulu sinne, mutta olen itsepäinen, tahdon auttaa sitä henkilöä, jonka avunpyyntöön törmäsin. Aluetta ympäröi tarkasti vartioitu raja-aita, joka on korkea ja sähköistetty. Pohdiskelen hetken, miten pääsen aidan yli ilman, että saan fataalisen sähköiskun. Valjastan lentolaitteeni ottamaan sähköiskun itseensä ja rysäytän aidan läpi. Syöksyn alueella jatkuvaan suohon ja kuulen takanani alkavan nousevan ja laskevan hälytyssireenin ulvonnan. Lentolaitteeni on ylikuormittunut sähköiskusta ja juodun pakenemaan syvemmälle suoalueelle taistellen tieni läpi mudan, liejun, kasvien ja likaisen veden. Takanani rapisee ja kuulen vartijoiden äänet, he etsivät minua kuumeisesti.

Teen äkkikäännöksen sankkaan korsikasvustoon ja sukellan sen läpi kiemurtelevan uoman veteen. Yritän pysytellä mahdollisimman kauan veden alla ja haukata happea ihan kasvuston reunoilla. Karistan tehokkaasti vartijat kannoiltani ja jatkan matkaani puoliksi uiden, puoliksi rämpien melkein mangrovemetsikköä muistuttavan puukasvuston seassa. Keskellä metsää vastaani juoksee kolme ajokoiraa, jotka tuntuvat jahtaavan jotakuta, mutta minua ne eivät pysäytä. Ne juoksevat korvat ja kielet heiluen ohitseni. Jatkan matkaani kohti signaalin lähettäjää. Hätäsignaalin radioon asennettu jäljityslaite välkkyy nyt paljon tiuhempaan tahtiin, alan olla lähellä.

Veden nouseminen on aiheuttanut sotatilan maailmaan. Etsin jotakuta, joka voisi auttaa meitä pakenemaan turvalliselle maalle. Samaan aikaan koen vahvaa déja vu - tunnetta, kuin tämä kaikki olisi vain vanhaa toistoa. Kuin olisin ollut olemassa jo ensimmäisen vedennousun aikaisen sodan aikana. Tunnistan miehen, jota etsimme kun hän viheltää vanhaa laulua. Se on niin tuttu ja melkein kieleni päällä. Tunnistan sen pian, se on vanha kehtolaulu, ja sitä käytettiin ensimmäisen sodan aikana hälytysäänenä tulevalle hyökkäykselle. Alan laulaa likaisessa kafeteriassa lentokentällä laulua ja mies nyökkää minulle.
Seuraamme häntä lentokentän naistenvessaan.

Siellä kohtaamme oudon näyn. Vessatiloissa istuu vanha mies ruskeassa kangastakissa ja huopahattu päässään. Miehen täytyy olla ainakin 80-vuotias, niin ryppyinen hänen naamansa on. Hän tirkistelee meistä välittämättä kahta nuorta naista, jotka istuvat vessakopeissa pissalla ja huomaamme pian miehen vetävän ahkerasti käteensä. Tytöt nauravat vessakopeissa ja toinen heistä pieraisee kovaäänisesti ja avaa sitten oven. Tuijotamme hämmentyneinä kun tyttö alkaa seistä käsillään vessapytyn päällä ja ruiskauttaa kuirupaskat pitkin vessakopin takaseinää. Vanha mies onanoi äänekkäästi voihkien ja laukeaa sperma roiskuen vessan oville.

Tytöt sipsuttavat hihittäen pois ja kolmas tyttö tulee eräästä yksinäisestä kopista. Hänen liekinpunaiset, lainehtivat hiuksensa muodostavat pitkän ponihännän hänen selkäänsä. Naisella on päällä kafeterian työntekijän univormu ja hän hymyilee hellästi vanhalle miehelle "Senkin vanha pervo." Hän sipaisee miehen sänkistä poskea ja mies näyttää hypnotisoituneelta kuin saalis käärmeen edessä.
Nainen paljastaa pitkät, terävät hampaansa ja pureutuu miehen kaulaan rusahduksen saattelemana. Peräännymme vessasta kammottavan näyn edestä takaisin lentokentän päärakennukseen.


Saavun hiukan kiinteämmälle maalle ja huomaan sankan pajukon takana seisovan erittäin ränsistyneen talonhökkelin. Radion signaali ei enää vilku vaan pieni valo loistaa jatkuvasti. Olen saapunut avunpyynnön lähettäjän luokse.
Kiertelen ympäri hökkeliä ja sen takana olevaa rähjäistä pihaa, joka koostuu ruosteisista rautaromuista, rikkonaisista autoista ja kodinkoneista ja kanaverkolla ympäröidystä pienestä laitumesta, jolla kymmenkunta kalkkunaa hytkyttelevät uteliaina helttojaan minulle. Kukaan ei tunnu olevan likaisessa hökkelissäkään kotona, jonne uskallan kurkistaa varovaisen koputuksen jälkeen.

Seison pihalla orpona kun joku törkkää minut maahan ja heittäytyy päälleni, ilma pakenee keuhkoistani ja yritän haukkoa happea, en edes tiedä mitä tapahtui, näen vain tummaa, kunnes erotan ylläni makaavan miehen. Mies pitelee käsiäni maassa ja tunnen hänen olevan vahva, liian vahva, että voisin tapella irti hänen otteestaan. Miehen maantienvaaleat, lyhyet hiukset ovat likaiset ja hän hymyilee minulle inhottavasti. Jokin hänen silmissään kertoo vaarallisesta mielipuolisuudesta.
"Tiesin, että joku vielä tulee, mutta enpä arvannut, että ihan näpsäkän vaimon saisin!" Vedän terävästi henkeä ja yritän sanoa jotain vastaan, mutta mies iskee minua napakasti kasvoihini avokämmenellään ja korvissani soi ja en näe taas hetkeen mitään iskun aiheuttaman kivun takia.
"Minun vaimoni on sitten kuuliainen vaimo, ja tekee kuten miehensä käskee!"
Muutaman napakan lisäiskun saattelemana mies repii vaatteet yltäni ja raiskaa minut pihamaallaan raivokkaasti. Kauhuni ei tunne rajoja, tiedän, etten pääse karkuun, etten koskaan pääse pois tuon mielipuolen kynsistä. Yöllä en enää edes itke kun mies sitoo minut sänkyynsä ja raiskaa minua läpi yön aina aamun pikkutunneille asti hakaten minua samalla armottomasti. Jäjellä on vain hirvittävä kipu.

Olemme saapuneet turvaan ja meidät on ohjattu asumaan pieneen mökkiin kaupungin reunamilla. Mökki ei ole mitenkään erityisen hyväkuntoinen, mutta se välttää niin kauan kuin on kesää jäljellä. Käymme vierailulla ystäväni talolla, ja pääsen pitkästä aikaa käymään internetissä. Joku on laittanut linkin facebook-profiilini seinälle, mitä hän löysi kun googletti nimeni. Linkki ohjaa minut ylilaudan tapaiselle sivustolle, jossa on useita kuva- ja videokollaaseja elämästäni, ne on parodioitu mahdollisimman loukkaaviksi. Ensimmäinen kuvasarja kulkee nimellä "Kauniista Goottivalaaksi" ja siinä muutun ruipelosta 18-vuotiaasta lihavaksi kolmekymppiseksi minuksi. Toinen on videosarja nimeltä "Näin Goottivalas epäonnistuu elämässä" ja siinä on kuvamateriaalia elämäni synkimmistä hetkistä ja jokaisesta epäonnistuneesta suhteestani, sekä kirjoituksiani henkilökohtaisista asioistani, omaa käsialaani, kirjoista, joita kukaan ei ole lukenut. Ketjuja on monia muitakin, jotkin apinoivat wowin pelaamistani ja kuvaavat noloimpia virheitäni raideissa.
Kumma kyllä en suutu vaan pidän juttujen tekijää lähinnä naurettavana ja säälittävä ihmisperseenä, joka on onnistunut hakkeroimaan ja keräämään minusta näin mittavia tietoja ja vääntämään ne oman mielensä mukaisiksi. Kaikista eniten nauran kyyneleet silmissäni hysteerisesti videolle, joka on tituleerattu "Sekopää Goottivalas sekoilee". Siinä on minusta ilmeisesti salaa kuvattua videota, jossa pelleilen vetäen jotain roolia. Ketjun ideana on saada minut näyttämään mahdottomalta idiootilta ja tyhmältä, pinnalliselta ja surkealta ihmisrauniolta.
Puistelen päätäni ja mietin, kuka on mahtanut käyttää aikaansa tähän.

Elän hirviön vaimona. Se tuntuu pelkältä vitsiltä, koko vaimo- sana, mutta sillä tapaa hän kutsuu minua, samoin koko muu kylä, joka on täynnä sisäsiittoisia idiootteja, toinen toistaan typerämpiä ihmisiä. Tunnen olevani heitetty keskelle kauhuelokuvaa. Olemme kylällä kirjastossa käymässä, kun "mieheni" yltyy haluamaan seksiä siellä. Tiedän etten voi edes kieltäytyä. Hän vain hakkaisi minut kahta kauheammin. Olen muuttunut apaattiseksi ihmisraunioksi, mitään toivoa paosta ei ole.
Mies raahaa minut ranteesta puristaen kirjaston erääseen huoneeseen, mihin on varastoitu kirjoja, ja jossa kylän pappi kopioi jotain kirjoituksia.

Pappi katsoo miestäni hetken ja mies kertoo hänelle mitä hän aikoo tehdä minulle. Pappi innostuu ja hymyilee puoliksi hampaatonta hymyään. Hän lupaa auttaa miestäni ja kutsuu paikalle kanttorin, jonka kanssa hän aikoo auttaa ja samalla harrastaa reipasta sodomiaa toverinsa kanssa. Tunnen syvää epätoivoa, mutten voi sanoa sanaakaan. Niin mieheni heittää minut huoneen pöydälle ja virittää alleni uuden viikatteen, jonka hän osti kaupasta. Viikate painaa selkääni jos herkeän pitämästä kehoani epäinhimillisessä asennossa. Pappi ja kanttori vetävät käsiäni toiselle puolelle ja pitävät minut paikoillaan kun mieheni aloittaa raiskaamiseni innosta puhkuen. Kuulen kuinka pappi ja kanttori puuskuttavat toisiaan vasten takanani ja toivon, että kuolisin.

Herään puhelimen pirinään ja kiitän mielessäni henkilöä joka herätti minut painajaisesta, joka ei tuntunut loppuvan millään.

Kun

..jokainen asia on vain epävarmaa.

..jokainen askel jonka otat, on haparoiva.

..et tiedä, mihin tämä kaikki johtaa ja vie.

Olen sinnitellyt viimeiset 15 vuotta enemmän ja vähemmän. Osa vuosista on niin huuruisia, etten muista niistä itsekään paljoa. Ne asiat, jotka muistan ovat sekavassa sopassa kelluvia rippeitä, niin kuin jonkun toisen ihmisen elämästä.
Mielikuvissani seikkailee minulta näyttävä ihminen, joka vaikuttaa kaikin puolin minulta, mutten yksinkertaisesti tunne sitä itsekseni.

Äitini on vuosikausia sanonut minulle että olen vain laiska. Varmasti moni muukin ihminen on ajatellut niin. Moni pitää minua aika rauhallisena ja seesteisenä, tai ainakin niin olen käsittänyt. Se on hienosti rakennettu valhekuva, manipulaatio, projektio jostain, joka ehkä tahtoisin olla mutta en oikeasti koe olevani.

Kärsin pahasta ahdistuksesta, tuntuu että harva ymmärtää sitä. Se on jatkuvaa, silloinkin kun se ei ole, se on taustalla kuin jatkuva tinnitus. Pahimmillaan se on tuskallinen olotila ja teen kaikkeni jotta se ei näy kenellekään ulospäin, se voi olla jopa niin paha, etten voi mennä ulos.

Minun on vaikea tarttua asioihin aika ajoin. En välttämättä kykene tekemään juuri mitään ja nekin tekemiset ovat raskaiden ponnistuksien päässä ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä sitä, joten en puhu siitä mitään. Tietysti se kuitenkin näkyy. Olen ammatiton 30-kymppinen nainen, jonka lapsi asuu isänsä luona ja raha-asiani ovat päin helvettiä enkä kykene tekemään töitä.

Olen taiteellisesti lahjakas ja joskus uppoudun siihen niin, että kaikki muu katoaa. Olin sitten aktiivinen tai ei, unirytmini ovat aivan toisella planeetalla ja se varmasti vain lisää kaikkeen yllä mainittuun ongelmallisuutta.

Loppukuusta minulla on aika psykiatrisen polikliniikan lääkärille, arvioinnin jälkeen. Se on vitun pelottavaa, koska arvioijalle yritin kertoa kaikesta elämässäni mahdollisimman rehellisesti, mitä en ole KOSKAAN tehnyt. Olen pitänyt tuskallista kulissiani yllä, ja pidän yhä, "normaali elämässäni" vaikka tekisi välillä repiä se alas mutta pelottaa, kuinka kävisi jos en pidäkään sitä päällä.

Arvioija ei tietysti reagoinut mihinkään kertomaani millään tavalla, eikä kaikkia aiheita edes käsitelty. Tuntui, että arviointi oli kaiken kaikkiaan melko pinnallinen. Pelottaa, mitä lääkäri sanoo. Saanko diagnoosia koskaan? Kun saan, mikä se on? Tuntuu, että tulevaisuus on täysin vieraissa käsissä, mikäli sitä on lainkaan.

Kaiken tämän keskellä minulla on valtava huoli. Romahtaako normaalin elämän kulissi ympäriltäni kokonaan? Tuntuu, ettei sitä tue tällä hetkellä mikään ja raha-asioitteni puolivuotinen alasuunteinen matka vain jatkuu ja tuntuu ettei loppua ole. "Mene töihin." -se olisi valtavan hienoa, jos se olisi mahdollista. On vaikea kuvitella, että siitä tulisi mitään tässä kunnossa. Mitä voi tehdä kun ei voi oikein tehdä mitään? Kuka auttaa? Kuka kuuntelee? Mitä voit tehdä kun on liian monta asiaa hoidettavana jota et voi hoitaa?

Tuntuu, että olen ehtynyt. Kuihtunut ja karille ajautunut. Tuntuu, että joku on kääntänyt minut "off"-asentoon.

Miksi juuri minä? Miksi minussa on vikaa.

Nocturnal Behaviour osa 52; Perijätär

En tiedä miksi on niin, että he kaikki pelkäävät minua niin. Tiedän jollain tasolla, että en ole terve - että olen hullu ja siksi he pelkäävät. Ei, en suostu ajattelemaan sitä, he pelkäävät minua ja olen surullinen.

Istun nurkassa ja katson seremoniaa. Hänet kruunataan minun paikalleni. Yritän nousta ja minua tartutaan kädestä.
"Istu alas!" Mies sihahtaa minulle vihaisesti. Niin he minua pelkäävät. Rypistelen kulmiani, koska tiedän että minun pitäisi olla tuolla punaisella matolla, kruunu päässäni, valtikka kädessäni, ja silti siskoni seisoo siellä. Erehtyivätkö he henkilöstä? Olen niin kovin hämmentynyt ja todellisuus iskee hetkeksi puuroiseen, udun peittämään mieleeni ja näen itseni riehumassa väkijoukon keskellä. Revin tauluja alas, paiskon tuoleja ja huudan kuin mielipuoli - kauniisti kiharretut hiukseni monimutkaisessa asetelmassa ovat valahtaneet ympäri kasvojani, koruni roikkuvat kaulallani miten sattuu. Kaunis taftipuku on revennyt useasta kohtaa. Hulluuden väräjävä kuvajainen.

Mikaela oli koko valtakunnan perijätär, kunnes jo lapsuudesta asti satunnaisia merkkejä näyttänyt hulluus puhkesi kukkaan hänen mennessä naimisiin. Tuleva Kuningatar sekosi hääyönä ja siitä asti Hovi eli jatkuvassa pelossa. Koskaan ei tiennyt, milloin Perijätär saisi kohtauksen ja tekisi jotain väkivaltaista. Hallituksen oli pakko äänestää puoltavasti, että Mikaela todettaisiin asemaan sopimattomaksi ja hänen pikkusisarensa ottaisi Valtakunnan omakseen. Päätös oli ensimmäinen lajissaan, ja raskain mielin tehty. Mikaela oli kovasti perheensä rakastama, mutta hänen psyykkeensä tila oli liian vakava. Maria oli onneksi täysin selväjärkinen ja vakaa nuori nainen ja oli suostunut siihen, että valta siirtyisi hänelle Joulujuhlassa.

Makaan lattialla ja huudan huudan huudan huudan, heidät pitää tappaa koska se tarttuu, se on kuin rutto, kuin rutto, ja se leviää ilmassa eikä kukaan ole turvassa minä tiedän sen aivan-aivan-aivan varmasti ja tiedän, että jos lasten kurkkuja ei viilletä auki koko Valtakunta kaatuu. Se kaatuu kuin lahon syömä puu ja silloin madot leviävät koko Valtakuntaan ja kruunu, se sulaa sulaa sulaa ja minä huudan huudan huudan, potkin ja yritän päästä irti hirviön otteesta ja se hirviö kiskoo minua huoneisiimme ja siellä se levittää minuun tautiaan ja minä muistan siitä joka hetken, ihan jokaisen minä tiedän me pidimme kyytä povellamme eikä kukaan muu ymmärrä MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTÄ ME KUOLEMME TÄHÄN ME - LAPSET - AIVAN KAIKKI .. on kyse vain pienistä hetkistä..

Kaikki olisi mennyt sutjakkaasti, ellei Mikaela olisi lääkityksestään huolimatta seonnut seremonian aikana. Edes hänen miehensä ei kyennyt pitämään hulluuden kouriin joutunutta naista. Mikaela heittäytyi lattialle ja kirkui suu vaahdossa kunnes hänet raahattiin huoneisiinsa seremonian loppuajaksi. Hulluuden purkaus loi synkän varjon koko juhlan ylle.

Jos kaikki onnettomuus olisi ollut siinä, olisi valtakunta ehkä selvinnyt, mutta yksi seurasi toista ja toinen kolmatta. Jo pitkään Strahnbadien valtakuntaa kohtaan juonitellut naapurivaltakunta, Eriyestes toteutti huolella suunnittelemansa hyökkäyksen illan aikana. Hovin lapset katosivat sinä iltana, ihmisten suunnatessa seremoniahallista juhlasaliin, jossa illallinen ja illan ohjelma nautittiin.

Koko Hovi oli täydellisessä kaaoksessa illan päätteeksi. Eriyestesin ampujat piirittivät linnaa ja Maria oli vaatimalla vaatinut päästä ritareiden mukana taistelun tiimellykseen. Ensimmäisten kahakoiden tapahtuessa linnan ulkopuolella Maria oli jo kadonnut taistelussa. Kukaan ei tiennyt oliko Kuningatar kaatunut vai kidnapattu vaiko vain tajuttomana puskissa tai ojissa. Oli liian pimeää nähdä. Marian ja Mikaelan serkusta Iidasta kruunattiin hätäseremoniassa sijaishallitsija luomaan jotain turvaa kansalaisille siitä, että linnassa hoidettiin asiat yhä hyvin.

Pikaisessa hätäkokouksessa armeijan johtajat, kenraali ja hänen marsalkansa lähettivät parhaimmat ja tehokkaimmat vakoojansa kostamaan Eriystesin valtakunnalle ja niin myös Eriyestes menetti ylhäistönsä lapset panttivangeiksi.

Minä näen ne ruumiit. Ne ovat kuin lakaantuneita kukkia pitkin linnan pihaa ja toivon että joku edes muistaisi kastella pihatupien kukat vielä näinä päivinä ja tiedän että hymyilen kun näen orvokkien vielä kukkivan. Täällä haisee kuolemalta ja kärsimykseltä ja mietin miten tämä voi olla totta vielä eilenhän Maria oli niin kaunis ja nyt niin kadonnut.. hänellä oli minun kruununi, miten minun kruununi voi olla kenelläkään muualla minä vannon että vedän sen irti vaikka joutuisin vetämään koko pään irti. Katson Iidaa. Hän seisoo keskellä pihaa ja sitten istuu väsyneesti tuolille ja minun kruununi on hänen päässään. Hänen korpinmustat hiuksensa ovat niin kaunis varjo, enkä tahdo vetää hänen päätään irti joten hiivin lähemmäs ja yritän hymyillä..

Sijaishallitsija Iida oli tehnyt ratkaisun. Eriyestes oli valmis neuvottelemaan oman valtakuntansa ylhäiset lapset Strahnbadin lapsiin, ja oli tehty alustava sopimus, että vaihdon jälkeen allekirjoitettaisiin rauhansopimus. Sijaishallitsija Iida oli koonnut ryhmän hakemaan lapset turvallisimmasta paikasta jonka hän vain oli keksinyt. Hovin noidat olivat ottaneet yhteyttä henkiin ja pyytäneet turvallista piilopaikkaa lapsille toiselta tasolta ja henget olivat olleet suotuisia.
Iida ja hallituksen tärkeimmät vaikuttajat sekä hullu kuningatar Mikaela miehineen astuivat noitien kutsumaan alukseen matkaamaan vedenalaiseen turvapaikkaan.

Alus lensi korkealla taivaalla valtakunnan läpi aina Itäiselle merelle asti ja jokainen aluksessa oleva näki syvän, tumman veden johon alus syöksyi korkealta kuin luoti ja he pidättivät henkeään kauhuissaan.
"Älkää huoliko, te voitte hengittää vedessä." Hovinoita sanoi ja he huomasivat hengittävänsä vettä kuin ilmaa. Alus ajalehti unenomaisesti veden alla syvemmälle ja syvemmälle rosoista kallionreunaa alas. Se pysähtyi pienen oven tapaisen luukun eteen ja noidat kutsuivat veden henkiä avaamaan luukun lukon.

Katson kuinka alus sukeltaa alaspäin ja näen sodan uhrit kalliolla vedenpinnan yläpuolella. Muumipeikko ja Nipsu olivat ensimmäisiä uhreja ja nyt Nuuskamuikkunen ja Muumipappa taistelevat verisesti ihmissusiolentoja vastaan. Pian he häviävät, sillä niitä on liikaa.. hampaat repivät heidän ihoaan ja näen verijäljet kalliolla. Muumista ei ole jäljellä enää kuin luuranko
En tiedä keitä he ovat enkä tiedä mistä tiedän heidän nimensä ja miksi se tuntuu oudolta että heidän ruumiinsa makaavat kalliolla.. kuolema on ollut ahkera taisteluiden ajan valkyriat kantavat ruumiiden sielut Valhallaan ja minä matkaan alas alas alas alas noitien kutsuman aluksen sisuksissa ja silti leijun kuin ajatuksen haiven pilvien seassa ja putoan alas alas alas alas ja näen kauhistuneet ilmeet tovereitteni kasvoilla kun alus syöksyy veteen..

Turvapaikan käytävät ovat tyhjät. Äänet kulkevat oudosti vedessä kun he huutavat lapsia. Henget toivat heidät tänne ja nyt vain muistot asuttavat tyhjiä huoneita ja käytäviä ja halleja. Mihin lapset ovat kadonneet? Sijaishallitsija Iida on kauhuissaan ja hallituksen vaikuttavat jäsenet hermostuneita ja Kuningatar Mikaela näyttää valmiina sekoamaan minä hetkenä hyvänsä.
Noidat patistavat heidät takaisin alukseen ja he palaavat ylös kalliolle. Jokainen on yhtä mieltä siitä, että täytyy selvittää, mihin lapset ovat joutuneet. Henki, joka lupasi turvapaikan oli nimeltään Ayleena - ilman hengetär. Noidat johdattavat kaikki piiriin ja siirtävät taioin heidät henkien kotoon.

He katsovat odottavasti miespuolista henkien sihteeriä joka vaitonaisesti kohauttaa hartioitaan kun noidat pyytävät päästä Ayleenan puheille. Hän ojentaa heille vanhan puhelimen ja luettelon, josta Ayleenan numero löytyy. Sijaishallitsija Iida istuu päättäväisesti pöydän ääreen.
"En lakkaa soittamasta, ennen kuin sieltä toimistolta vastataan." Iida sanoo teräksenlujalla äänellä kun vastaaja vastaa.

Katselen ympäriinsä henkimaailman toimistohelvetissä. Kaikkien kasvot ovat niin vakavat ja tunnen kuinka täälläkin, olemisen toisella tasolla hulluus hiipii kohti etsiessään minua. Tahdon juosta näitä portaita ikuisesti kun katson huoneen takaiseen rappusten sekamelskaan, jonne sihteeri katoaa korkea silinterihattu päässään. Jokin tärisee taskussani. Kopeloin hetken takkini taskua ja nostan pienen puhelimen ja vastaan siihen vihreästä napista (en tiedä miksi teen niin enkä tiedä mikä tuo on, tuo outo laite) sieltä kuuluu isoveljeni ääni (minulla ei ole isoveljeä) ja hän kuulostaa oudolta ja kysyn mikä on hätänä (vaikkei minulla ole isoveljeä?) ja hän sanoo ettei mikään mutta en anna periksi vaan kysyn tarvitseeko hän apua, tarvitseeko hän minua (minulla ei ole isoveljeä, ei varmasti ole!) ja hän alkaa itkeä ja hän sopertaa tarvisevansa minua ja alan itkeä myös ja lupaan tulla pian (ihan varmasti, minulla ei ole isoveljeä!!) lasken puhelimen alas ja katson hämmentyneenä huoneessa olevien kasvoja enkä tunne ketään..

Neiti Talviunen Puuroiset Mietteet

Niin.

Tämä deittailu on kuulkaas aika stressaavaa ihmiselle. Tuntuu, että joudun kiistelemään sisäisen moraaliolentoni kanssa joka päivä, ja se on outoa koska yleensä olen ollut sen kanssa aika hyvissä väleissä - mitä nyt aika ajoin ollaan vähän yhteen otettu, ellei jopa ristiin menty.

On pakko tutustua potentiaalisiin ihmisiin sen verran, että osaisin sanoa, että ovatko he oikeasti sellaisia ihmisiä joihin voisin kuvitella ihastuvani. Jollakin tapaa se myös tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä minut sittenkin todella rikottiin, voisiko se olla mahdollista? Toivon että ei ole. Ja silti, tunnen että tulee kestämään pitkän aikaa, että uskallan ihastua.

Yleisesti vihaan ihastumista, koska se on niin valheellinen tila. Ihmisen psyyke tosin tuntuu vain toimivan niin, että ensin tulee ihastus, sitten vasta ne syvemmät fiilikset. Niin kuin se olisi tarpeellinen vaihe toiseen rakastumisessa.

Olen kohdannut ihmisiä jotka tahtovat silittää minua. Se tuntuu uppo-oudolta. Se tuntuu.. se tuntuu.. En tiedä miltä se tuntuu ja silloin pelästyn koska en toisaalta tunne mitään vaikka se fyysisellä tasolla tuntuu mukavalta. Kuin en uskaltaisi tuntea psyykkisellä tasolla mitään kun joku koskettaa minua. Niinkö paljon hänen ehti tehdä vahinkoa? Se kauhistuttaa.

Pohdin myös, että kuinka nopeasti minut ehtisi taas totuttaa läheisyyteen, läheisyyden kaipuuseen. Totunko siihen vasta kun minulla herää jotain lämpimämpiä, syvempiä tunteita? Yksi asia ainakin on selvää.. Tarvitsen kärsivällisen ihmisen, joka ymmärtää sen, että minulle on tapahtunut paljon kaikkea. Joka ymmärtää, että kyllä, minä kärsin masennuksesta. Jonkun joka uskaltaa joskus potkia minua tarttumaan asioihin.

Toisaalta tuntuu imartelevalta, että niin moni tahtoisi minut, mutta tavallaan kyyninen paska sisälläsi sanoo, että ne ovat vain sanoja, että kukaan ei tarkoita sitä oikeasti. Ne sanovat niin vain saadakseen sen, mitä tahtovat. Täytyy tehdä salapoliisintyötä saadakseen selväksi itselle ovatko ne vain silmälumetta, kauniita sanoja ilman merkitystä.

*Haamuilee takaisin väsyneeseen todellisuuteen*

Ja pelkään

Olen taas sen äärellä. Melkein ihan sanaton, mutta koskapa ne minulta loppuisivat? Harvat ovat ne kerrat, että minut oltaisiin tosissaan sanattomaksi saatu.
On vähän jäänyt tämä päivittely. Unia näen yhä, mutta tuli taas sellainen poukama, jossa ne katoavat sen sileän tien kun nousen ylös, vain jokin harmajava käsitys jää.

Tein tuossa jokin aika sitten jotain itselleni varsin uskaliasta ja erilaista. Päätin opetella päästämään irti ja siirtyä eteenpäin. Se on aina yhtä vaikeaa mutta alkoi tuntua siltä, että oli sen aika.
Nyt olenkin sitten taas niin sanotusti "Jännän äärellä".

Parisuhteet.. Mmmh. Ne ovat minulle pelottavia. Aina ovat olleet. Etenkin nyt hänen jälkeensä, sillä hän runtoi ja tuhosi ja poltti sen mitä ei osannut rikkoa. On ollut raskasta yrittää tunnistaa hänen tekemänsä vahinko ja yrittää kertoa itsellensä, ettei pidä enää antaa sitä valtaa hänelle, että se on kaikki nyt mennyttä. Kovasti silti pelkään yhä sitä, että hänen onnistui tartuttaa minut. Myrkyttää tunteeni, tehdä minusta samanlainen. Tunteeton. Toivon ettei niin käynyt. En halua elää kyynisyyden aikaan saamassa kuoressa lopun ikääni, vaikka tämä maailma tuntuu sitä yrittävän tehdä joka käänteessä missä vain saa tilaisuuden.

Uuden äärellä. Se pelottaa. Se pelottaa ihan vitusti. Hän on kohtelias, mukava ja lämmin ihminen. Hänen kanssaan aika joskus ikään kuin katoaa ja yhtäkkiä havahtuu että hei, eikös pitänyt mennä nukkumaankin. Tuntuu hyvältä löytää sellaista .. yhteyttä. Ja silti se pelottaa.
Mietin, mitkä ovat hänen vikojaan? Ovatko ehkä minun vikani jossain vaiheessa liikaa hänelle? Onko hän jo ihastunut? Näkeekö hän vain ne kaikki hyvät asiat minussa ja ohittaa ne huonot asiat pelkällä olan kohautuksella ja pian sitten ne ryömivätkin perässä ja havahduttavat hänet että hemmetti, oliko se sittenkin noin hankala?

Mitkä ovat minun vikojani? Ovatko ne todella sitten niin hirveitä? En tiedä. Jollekulle ne voivat olla yhdentekeviä, ja toiselle ne voivat lohkaista väliin valtameren.

Olen hiukan epävarma.
Joskus olen pelokas.
Olen rääväsuinen ja tykkään hiukan shokeerata.
Olen masentunut ja usein ahdistunut.
Stressaan helposti ja silloin sulkeudun kuoreeni.
Olen vähän laiska ja vähän kuriton itseni suhteen.
En saa unta tarpeeksi aikaisin ja nukun liian pitkään.
Vihaan kun minulta vaaditaan jotain ja silloin helposti kapinoin sulkeutumalla.
Motivaationi yhteiskuntakelpoisuutta kohtaan on pyöreä nolla.

Kaikkea tätä en tietysti ole kokoajan. Mutta joskus jopa pelottavan usein. Ne tulevat aalloissa ja laskevat puroina pois. Joskus ne satavat ripotellen ja joskus ne tulevat kuin pyörremyrsky. Nytkin on monta virallista asiaa, jotka minun pitäisi hoitaa ja tiedän jo olevani muutaman asian kanssa pulassa ja ei, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Ne asiat vain ahdistavat minua ja minun ei tee mieli edes puhua niistä saati pyytää apua, mitä saattaisin nyt tarvita.

Ja kaikesta huolimatta tämä toiveikkuus.. se kasvaa kuin kukka läpi betonilaatan. Se on ihmeellistä. Koska joskus elin ilman toivoa.

Nocturnal Behaviour, osa 51; Saatanan Kakarat

Kartano oli valtava lasipalatsi, keskellä vilkasta kaupunkielämää. Se seisoi jämäkästi, uudenaikaisena mutta silti kovin uhkaavana rinteessä, levittyen rinteen päälle korkeana, torneineen.
Se oli minun työpaikkani.
Edellinen lastenhoitaja oli lopettanut työnsä vain kahden päivän jälkeen, tiesin sen juoruista ja muista huhuista, joita liikkui kaikkien lasten kanssa työskentelevien parissa. Siellä kartanolla ei ollut kyllä kaikki kohdallaan. Lapset olivat hankalia, vanhemmat kaupungin arvostetuinta kermaa, vaikutusvaltaisia, törkeän rikkaita. Lapset kävivät koulua kartanossa, kotiopettajan opettamana, eikä kukaan tiennyt, kuka se ihminen oli.

Kartanon työntekijät asuivat kartanolla, eikä kukaan tiennyt heistä juuri mitään, paitsi sen, että he olivat hiljaisia ja jäyhiä kun heitä näki kaupungilla toimittamassa asioita.

Astuin sisään suureen eteishalliin ja ovi kolahti raskaasti takanani kiinni. Kaikkialla oli kauhistuttavan synkkää siitä huolimatta, että tilat oli sisustettu erittäin modernisti ja että lähestulkoon kaikki seinät olivat paksua, karkaistua lasia.

Hiljainen ja erittäin jähmeä palvelija saattoi minut kartanonherran toimistoon, jossa jykevä, hyvin päättäväisen oloinen mies istui tumman puisen työpöydän ääressä. Hänen ikäänsä oli erittäin vaikeaa arvioida. Hän oli komea, mutta ei silmiinpistävä, muutakuin olemukseltaan. Hänestä huokui jotain voimaa, josta en oikein ottanut selvää mitä se oli.

Sain työpaikan lyhyen haastattelun ja briefingin jälkeen, ja kartanonherra, lasten isä, johdatti minut lastenhuoneeseen. Osa nuoremmista lapsista istui kiltisti tietokoneiden ääressä ja tekivät kaiketi koulutehtäviään. Kaksi alle kouluikäistä lasta rakentelivat rakennussarjalla jonkinlaista arkkitehtuurista rakennelmaa keskustellen matalilla, melkein kuiskaavilla äänillä.
Koko tilanne tuntui oudolta ja absurdilta, koska jos lapset olivat näin kilttejä, miksi olin kuullut pelkkiä kauhutarinoita ja miksi edellinen hoitaja oli lopettanut vain kahden päivän jälkeen? Lapsia oli yhteensä seitsämän, mutta tilassa oli vain kuusi.

Lapset olivat kohteliaita ja esittelivät hiukan jopa ujosti itsensä minulle kun isä esitteli meidät toisillemme. Viimeinen lapsi, Aleksander, oli kuulemma kartanon tiluksilla skeittailemassa, tapaisin hänet myöhemmin. Aleksander oli vanhin lapsista, 12-vuotias ja isänsäkin mukaan erittäin vaikea tapaus. Isä varoitteli minua ja toppuutteli, etten saisi antaa periksi pojalle, joka varmasti yrittäisi kaikki kamalimmat temppunsa kanssani.
Lupasin pistää kovan kovaa vastaan.

Tapasin Aleksanterin ensimmäistä kertaa vasta seuraavana päivänä. Poika odotti minua huoneeni ulkopuolella ja katsoi minua päästä varpaisiin kun halpaa makkaraa. Hän ei sanonut mitään. Pojalla oli vaaleat, puolipitkät hiukset, joka tuntui oudolta, koska isä ja muut lapset olivat erittäin tummia väritykseltään. Sitten Aleksander sylkäisi päälleni. Tuijotin poikaa hetken pöyristyneenä ja sitten tartuin poikaa korvasta kovasti ja raahasin huutavan ja riehuvan esiteinin istumaan lasiportaikon nurkkaan.
"Mietipäs siinä, miten käyttäydytään."

Aleksanteri oli juuri niin hankala lapsi mitä isänsä oli povannutkin.. potenssiin kymmenen. Poika keksi koiruuksia ja täysvaltaisia julmuuksia ja inhottavuuksia niin luovasti, että eniten hämmästyin sitä, miten poika tuhlasi älyllisen potentiaalinsa siihen, että niskuroi. Poika niskuroi isällensäkin yhtälailla, kiusasi sisaruksiaan ja erityisesti hän vihasi minua. Hän oli päättänyt verisesti että ajaisi minut pois kartanosta.

Pysyin kartanossa lastenhoitajana melko pitkään. Jaksoin raskasta tehtävääni tasan kaksi kuukautta, jonka aikana rökitin Aleksanteria kuin vierasta koiraa hänen tekemien pahuuksien takia. Muut lapset pelkäsivät ja kunnioittivat minua, koska näkivät, ettei minulle kannattanut alkaa kenkkuilemaan - he näkivät miten suoraselkäisesti kohtelin Aleksanteria, vaikkei lähestulkoot väkivaltainen periksiantamattomuuteni pojan suhteen tuottanutkaan lainkaan tulosta.
Tehtävääni teki hankalammaksi se, että kartanon muut työntekijät suorastaan jumaloivat Aleksanteria, hänessä oli jotain outoa valovoimaisuutta, jota hän jakoi kyllä heille. Minuun, isäänsä ja sisaruksiinsa hän suhtautui kuin täysin eri olentoihin. Lasten äitiä en ollut koskaan vielä edes nähnyt, hän kuulemma sairasti, ja joutui viettämään aikaansa vuodepotilaana.
Usein kun tukistamisen tai korvasta vetelyn jälkeen talutin kiukkuilevan Aleksanterin lasiportaisiin istumaan, löysin pian sieltä istumasta jonkun kartanon toisen työntekijän, joka lohdutti ja leperteli nyt muka krokotiilinkyyneliä itkevälle pojalle. Kaikki yritykseni saada poika käyttäytymään valuivat hukkaan.

Lopullisesti kyllästyin, kun eräs työntekijöistä antoi 12-vuotiaan pojan käyttää vaippaa, kun poika oli tahallaan kussut vessanlattialle minua kiusatakseni, kun minulla oli kiire hoitamaan asioitani. Poika oli manipuloinut työntekijän uskomaan, että minä estin poikaa menemästä vessaan ja ties mitä valheita oli se pieni käärme luritellut.

Kaappasin pojan matkaan, revin häntä hiuksista lasiportaikkoon, vanhaan tuttuun paikkaan istumaan ja otin vaipan pojalta pois.
Kymmenen minuutin päästä löysin taloudenhoitajan istumasta poika sylissään portaikossa ja vihani kuohahti. Huusin mielipuolisesti naiselle, ettei kukaan enää saisi koskea poikaan, eikä edes puhua hänelle - että he tuhosivat yritykseni saada poika käyttäytymään.
Nainen lähti naama vihasta punaisena ja tiesin, mitä hän sanoisi muille työntekijöille. Katsoin virnuilevaa Aleksanteria, joka kuiskasi, "siitäs sait, vitun huora, nyt kaikki vihaa sua."

Se oli viimeinen pisara. Silmissäni suorastaan sumeni. Marssin suorinta tietä kartanonherran toimistoon ja sanoin etten enää jaksanut yrittää. Että kaikki yritykseni olivat turhia, koska Aleksanteri onnistui kääntämään kaiken päälaelleen sekunneissa ja oli saanut muut työntekijät ryhmittäytymään minua vastaan. Sanoin, että en yksinkertaisesti voinut enää jatkaa, olin liian turhautunut.
Hän vaikutti hyvin surulliselta päätökseeni, ja yritti saada minut vielä jäämään. Olin kuitenki päättänyt. En enää jaksanut. Sitäpaitsi.. Aleksanteri ja vihamieliset työtoverit eivät olleet ainoat syyt..

Kartanossa oli jotain hämärää. Kiltit lapset, ilkeä Aleksanteri. Sairasteleva, täysin näkymätön ja kuulumaton äiti. Outo isä, josta kukaan ei osannut sanoa, mitä hän itseasiassa teki työkseen, tosin joskus Aleksanteri oli satuillut minulle, että isä oli alamaailman vaikutusvaltaisin gansteri. Se kuitenkin kaihersi takaraivossani, sillä kartanossa oli paljon paikkoja jonne ei saanut mennä. Talossa oli yksinkertaisesti jotain.. outoa. En tuntenut oloani siellä enää turvalliseksi.

Kartanonherra oli hyvin surullinen päätöksestäni lähteä, sillä hän kehui minua lastenhoitajana maasta taivaaseen, joka tuntui oudolta, koska tiesin kasvatusmenetelmäni olleen epätavallisia Aleksanterin suhteen. Hän kutsui paikalleen myös isänsä, joka asui Kartanon yhdessä siivessä vaimonsa kanssa, en ollut koskaan nähnyt kartanonherran äitiä, ja vain muutaman kerran hänen isänsä, joka oli aivan käsittämätön ihmisjärkäle. Joka kerta kun olin nähnyt hänet edes kaukaa, ihmettelin, miten sellainen olento saattoi olla olemassa.
Mies oli kuin repäisty marvelin sarjakuvasta, hän oli käytävän levyinen, valtava järkäle mieheksi, joka liikkui aina tumma puku päällä, sikari kädessä. Mies ei ollut lihava, vaan valtava. Raamikas oli naurettava käsite tuon.. seinän kohdalla.

He eivät saaneet minua pyörtämään päätöstäni lähteä kartanosta. Joten he yhteistuumin päättivät, että he saattaisivat minut huomenna ulos. Se tuntui oudolta. Olisin tahtonut lähteä välittömästi, mutta he vaatimalla vaativat, että siihen tarvittiin oikeat seremoniat, piti odottaa huomiseen.

Kartano tuntui ylettömän painostavalta lähtöpäätöksen jälkeen. En saanut unta koko yönä huoneessani, vaan pyörin vuoteessa onnettomana. Toisaalta tuntui pahalta jättää nuoremmat lapset tyhjän päälle, uuden lastenhoitajan hoiviin, joka todennäköisesti päättäisi lähteä kahden päivän aikana, kuten tuntui olleen normikäytäntö ennen minua. Toisaalta en saattanut odottaa, että pääsisin vapaaksi. Siltä se tuntui, että pääsisin vapauteen.

Aamulla kartanonherra itse tuli herättämään minut, tai noutamaan minut huoneestani, sillä olin ollut hereillä koko yön. Olin hyvin hämmentynyt, sillä myös kartanonherran isä oli mukana. Sekä vaimot, joita en koskaan ollut nähnyt. Teki tiukkaa pitää naama peruslukemilla, sillä en voinut estää katalaa ajatusta pyörimästä mielessäni "ei ihme, etteivät he paljoa liiku ihmisten ilmoilla.."
Vaimot olivat pelottavia kopioita toisistaan, kartanonherran äiti tietysti vanhempi versio poikansa vaimosta. He olivat kummallisia ihmispökkelöitä. Muodottomia naissäkkejä, joita tuskin naisiksi tunnisti muista kuin vaatteista. Molemmilla oli lyhyet poikamaiset hiukset, nuoremmalla mustat, vanhemmalla raudan harmaat. Molemmilla tuntui olevan sama kyttyräselkä, sekä roikkuva, iloton naama. Vaimot löntystelivät kuin lehmät miestensä takana.

Kartanonherran isä otti käteni ja piti sitä oman kätensä päällä, taputellen lohduttuvasti kättäni toisella kädellään. Kartanonherra taas käveli AIVAN selkäni takana, melkein kiinni minussa, käsi olkapäälläni. Se tuntui oudolta, liian intiimiltä. Miehet kehuivat minua kovasti, kertoivat pitkällisesti siitä, kuinka heitä harmitti se, että koin työni niin hankalaksi että halusin lähteä. He sanoivat, että olin jo perhettä, että olin paras lastenhoitaja, jota heillä koskaan oli ollut ja että lapset jumaloivat minua. Miesten puheet olivat niin lämpimiä ja melkein humoristisia, että minulle tuli sellainen olo, että tahdoin kiemurrella.

Matka etuovelle oli ahdistava. Koko talo tuntui hiljaiselta, lukuunottamatta miesten jatkuvia ylistyksiä ja yrityksiä saada minua jäämään. Kieltäydyin peräänantamattomasti, halusin jo pois. Sitten etuovi aukesi. Kaupunki marmoriportaitten päässä tuntui kaukaiselta ja oudolta asialta. Aurinko paistoi, mutta oli jotenkin silti todella pimeää.
Miesten äänet tuntuivat melkein hukkuvan ulkoilmassa ja kaupungin pienessä hälyssä. Kaikki tuntui jotenkin.. epäaidolta. Tajusin sen vasta kun jalkani osuivat katukiveykselle rappusten alapäässä. Se ei tuntunut betonilta jalkojeni alla. Kävelin puulattialla, tiesin että kävelin puulattialla, että olin yhä sisällä.
Kartanonherran hengitys tuntui kuumana niskassani, hänen suuri kehonsa melkein tuliselta vasten selkääni, vanhemman herran kädet puristivat omaani, johdatellen minua eteenpäin.

Kaikki vaistoni kirkuivat minulle, että en ollut ulkona, että sitä ei tapahtunut, paitsi näköni. Näköäni huijattiin. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että näin kuvaelmaa, joka istutettiin mieleeni. Samalla hetkellä kun tuo taju tilanteesta alkoi valjeta minulle, myös kuvan mieleeni istuttava tajusi ymmärrykseni.
Vaikka näin kaiken, kuin olisin seissyt yhä suorassa, tunsin, että kartanonherra taivutti ylävartaloni kovakouraisesti alas, pidellen kiinni toisella kädellä lantiostani. Vaikka näin, että vanha herra piti kättäni, tunsin kuinka molemmat käteni vedettiin taaksepäin kivuliaasti, ja jotain terävää viillettiin pitkin käsieni sisäpintaa ja kuinka kuuma veri alkoi valua. Huusin kun tunsin kuinka kartanonherra nosti hameeni, veti alushousuni tieltä pois ja työntyi sisääni väkivaltaisesti.

"Sinä olet nyt osa perhettä, sinä olet osa meitä."

Se oli riitti. Tiesin olevani jossain kartanon alakerrassa, alueilla, jonne en ollut saanut astua. Minut initioitiin perheeseen. Samalla, kun minuun istutettiin pahuuden siemen, tai ehkä sitä vain rohkaistiin kasvamaan, vereni valutettiin pois. Mutta se korvattiin, se korvattiin silkalla pahuudella ja kylmyydellä. Olin minä, mutta en ollut enää sama minä.

Uni muuttuu hämäryydeksi ja pimeydeksi ja pelottaviksi, tunteettomiksi tapahtumiksi, joita seuraan ulkopuolisena niihin. Minusta tehdään osa perhettä, osa Saatanan perhettä. Aleksanteri oli hänen poikansa. Muut lapset olivat äitinsä lapsia, melkolailla yhdentekeviä Hänelle. Aleksanteri oli se, joka perisi hänen asemansa. Ja Aleksanterin kiintymys minuun oli ollut ratkaiseva tekijä. Saatana oli tunnistanut minussa jotain hänelle kuuluvaa siitä, kuinka hänen poikansa uskalsi paljastaa totuuden itsestään minulle, ja kuinka minä olin uskaltanut sivaltaa kun minua sivallettiin.
Minut lähetettiin pois kartanolta. Saatana sanoi, että olin Aleksanterille aivan liian tärkeä. Minun piti kasvaa voimissani, että voisin suojella häntä kun hän kasvaisi. Minusta tuli nuoren demoninalun henkivartija. Piileksin pimeydessä ja varjoissa ja vahdin hiljaisuudessa.

Kun Aleksanteri täytti 18, sain luvan näyttäytyä nuorelle miehelle. Saatana oli minusta hyvin ylpeä, minä olin ristiriitaisissa tunteissa. Samaan aikaan vihasin koko helvetillistä sotkua johon olin joutunut, toisaalta nautin siitä, että työtäni arvostettiin niin. Että olin niin korkealla Saatanan silmissä.
Aleksanteri oli kaahaamassa uudella autollaan kaupungilla ja näin mahdollisen vaaratilanteen. Ajoin moottoripyörälläni sateisessa yössä hänen autonsa perässä ja kurvasin sen vierelle. Koputin ikkunaa ja Aleksanterin jännityksestä hohkaavat silmät vilkaisivat minua. Kypärä peitti kasvoni ja nostin visiirin ja vinkkasin hänelle yhtä väritöntä silmääni.

Aleksanteri iski jarrun pohjaan ja kurvasin eteenpäin, tietäen, että aiheuttamani järkytys sai pojan tiputtamaan nopeuden ja säästymään pahalta loukkaantumiselta. Tiesin myös, että Aleksanteri ymmärsi kaiken minut nähdessään. Ymmärtäisi minne olin kadonnut. Ymmärsi, mitä minä merkitsin.

Heräsin.

Bitter, Saddest part of me

Sinä sanoit että olit tosissasi kiinnostunut.
Sinä sanoit kaikenlaista, jonka perusteella sinusta sai kuvan.

En tiedä mihin se ihminen katosi, jonka tapasin silloin ensimmäisellä kerralla. En tiedä mitä tapahtui niille kaikille puheille, sanoille, joita me vaihdoimme suunnattomasti ennen sitä ja vielä sen jälkeenkin.

Sinä sanot aina että minulla on kauhean huono itsetunto. Yritit rutata minusta väkipakolla esiin jotain, mitä ei ole aina olemassa. Sinä vaadit, että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet, tai lähtisit enkä enää kuulisi sinusta. Teitkö sinä saman? Yrititkö edes? Koska sinä sanoit ne sanat ensin.

Koko syksy on ollut henkistä sodankäyntiä itseni kanssa ja sinun kanssasi, sinun vaatimustesi kanssa. Joka ikinen asia, josta me puhuimme, muutti maagisesti muotoaan täysin päinvastaiseksi. Mikä taikatemppu!

Kaiken aikaa minä vain toivoin lapsenomaisesti, että se vielä muuttuisi takaisin. Koko ajan minä ihmettelin miksi sinä aina ihmettelit viattomuuttani ja nyt ymmärrän. Viattomuuteni oli uhraukseni sinulle. Sinä kiersit joka muurin jonka pystytin ja jokaisen, jota et voinut älyllä kiertää, rynnit pelkällä väkipakolla läpi. Pistit minut tanssimaan tulisilla hiilillä ja tökit minua kunnes räjähdin ja sitten tökit lisää ja pistit minut avautumaan. Teit jotain, mihin kukaan muu ei koskaan ollut pystynyt.

Olin niin naiivi. Uskoin että teit sen siksi, että todella halusit niin lähelle minua. Että sinä teit sen, koska sinulla oli niin vahvoja tunteita minua kohtaan. Sinä teit sen koska pystyit, koska sinä osaat tehdä sen ja olet siinä hyvä.

Menen rikki kuin ohut lasi.

Särjyn kuin lasi joka heitetään seinään.

Olen herkkä, tunteellinen, syvällinen, pohtiva, hiukan hajamielinen ja kaukainen. Olen höperö ja taikauskoinen ja mietin liikaa. Olen varovainen, hiukan hiljainen ja nautin ihmisten seurasta.
Herkkyyteni ei ole heikkous.
Tunteellisuuteni ei ole heikkous.
Itsetuntoni ei ole täydellinen, mutten ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi sellainen. Minun on vaikea pitää itsestäni, koska tiedän millainen olen, enkä aina haluaisi olla sellainen.
Depressiivisyyteni on heikkous.
Pelkoni on heikkous.

Ehkä en sitten ollut sitä, mitä ajattelit vaikka luulen ainakin yrittäneeni antaa todenmukaisen kuvan itsestäni. Minä en tiedä mitä sinulle tapahtui.
Joten sanoit, että tahdot olla vain ystäväni, ettet ole enää ihastunut, että se oli haipunut. Se sattui valtavasti, koska minun toiveikkuuteni on ylläpitänyt ihastustani. Eikä se tunne katoa, vaikka toivon että se menisi pois.

Nyt kun en enää ole sinun, sinä puhut minulle päivittäin. Sinä aloitat keskustelun minä en. Ennen se meni aina toisinpäin. Nyt sinä haluat että laulan sinulle. Nyt sinä puhut tunteista. Nyt sinä keskustelet kanssani, et paasaa minulle.

Kuinka kehtaat.

When Shit Hits the Fan

Olen aina erityisesti pitänyt tuosta sanonnasta. Koskaan en tosin pidä siitä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa, kuulostaa hauskalta, tuntuu.. no, siltä kuin paskaa lentäisi tuulettimeen.

On tässä ollut taas monenlaista, kohkausta, saatana. Ajattelin, että paras kirjoittaa jotain muutakin kuin pelkkiä unia, vaikka ne varmasti kertovat omaa karua tarinaansa.

Luulen, että olen saavuttanut tietynlaisen välinpitämättömyyden tilan. En nyt sitten osaa sanoa lainkaan, onko se hyvä vai huono - kai siinä on omanlaista levollisuuttaan. Aika näyttää, niin kuin aina etc etc muuta samantapaista paskaa.

No paskaa, sitähän aina riittää. Tällä kertaa finansiaalisessa muodossa enemmän kuin haluaisin myöntää, joten ei puhuta siitä. Taidan nyt tyytyä tähän maton alle lakaisuun tässä aihelmassa, poissa silmistä, poissa mielestä. Ja onhan minulla yhä tämä tavallaan osa välinpitämättömyyttä parhaimmillaan; "asiat aina järjestyvät". Mutta kun se on totta. Stressaamallahan se ei ainakaan parane. Teet sen minkä voit, milloin voit.

Tämä selkä nyt aiheuttaa ahdistusta eniten tällä hetkellä, niin kuin aina kaikki terveyteen liittyvä. Kun se alkaa rakoilla, tulee oma kuolevaisuus mieleen ihan eri tavalla ja toisaalta siinä on tietynlaista vapauttavaa henkeäkin. Tässä hengessä ostin ensimmäisen savukeaskini. En aio nyt mitenkään puolustella tätä tekoa tai selitellä. Minä vain totean, ostin savukkeita, poltin yhden. Huomenna poltan toisen. Korsteeniksi ei ole tarkoitus alkaa.

Olen monella tapaa irrottautunut vanhoista uskomuksistani, osa pitää yhä toiveikkaasti kiinni, ajatellen, että otan ne vielä takaisin. No, kaiken oikeellisuuden nimissä, joskus on hyvä pitää tiettyjä asioita "avoimina", mutta kun lopullisesti ymmärsin elämässäni vallinneen aivopesumenetelmän, täytyy sanoa, että vedin siitä aikamoisen kokoiset herneet nokkaani.
Että sen seurauksena tuli sekin ajatus, että ehkä on vaan parempi olla kuuntelematta liikaa muita ja todeta asiat itse. Kai siinä on osittaisesti sitäkin, että elää niin kuin olisi viimeinen elämä jonka elät. Olen aina kovasti nimittäin uskonut siihen, että sielu vaeltaa. Valitettavasti joudun nyt todeta, että omalla tavallaan se on hemmetin kaunis ajatus, toisaalta hirvittävä, sillä siihen sisältyvät kaikenlaiset henkiset karman lait, joista on kirjoitettu ja varmasti vielä jaaritellaan monet sadat opukset.

Onko olemassa jotain ehdotonta, absoluuttista totuutta kuitenkaan sillä tavalla, että sen voisi sanoiksi painaa? Hmm.. sehän on melkein filosofinen ja teologinenkin pohdinto - josta voisi jaaritella, ja onkin jaariteltu tämänkin blogin elossaoloajan verran. Yhteen johtopäätökseen olen tullut, tämä on minun elämäni. Jos minä tahdon polttaa tupakan, minä poltan tupakan. Sitä ei tarvitse selittää, tai pyytää anteeksi, karman laki ei tule ja läpsäise minua naamaan sen takia.

Ja koska voisin nyt tästä samaisesta aiheesta jaarittaa vaikka koko loppuyön, teen ainakin puolittaisesti viisaan päätöksen mennä nukkumaan.

Hyvää yötä.