Päivän piriste

No - koko levy on päivän piriste, mutta tästä tykkään erityisesti muiden kappaleitten muassa.

Ynnghhghynnngg

Minulla OLI jotain asiaa.

Tai siis, tuli ennalta-arvaamaton tarve kirjoittaa jotain, mutta nyt kun tässä olen, en tiedä mitä tekisi mieli sanoa. Vähän maton alle tämäkin viikko mennyt viime viikon lopun kanssa, kipeänä olen ollut. No, eiköhän se tästä.

Olen vaan yrittänyt vähän kirjoitella, nukkuminen on ollut kipeänä olemisesta huolimatta kehnolla tolalla ja kaikki muukin ollut vähän niin ja näin. Jotenkin kyrsästelee jo valmiiksi seuraavan viikon työkkäriaika jossa mua usutetaan jonnekin työharjoittelupaikkaan. Vittu, se on orjatyötä pahimmillaan ja aivan turhaa paskimmillaan. No okei, siitä tulee olemaan hyötyä SIKÄLI, kun menen kouluun takaisin syksyllä, että saan sitten hyväksilukua niistä töistä mitä tässä kevään ja kesän aikana teen, mutta en minä kyllä ala riemusta hyppiä siltikään.

Kun en minä.. kyllä se on sillä tavalla.. että perkele.. no en minä.. eikä kyllä sekään.. ei kiinnosta. Yhtään.

Pitäisi ommella. Aivokuoressa on nyt pari kuukautta pyörinyt pari vaateideaa jotka pitäisi toteuttaa ja pappan vaimolta on saumurikin lainassa ja yksi mittatilaustyö on kesken, mutku. Pitäis ostaa kangasta ja sirkkoja ja nauhoja ja pitsiä. Ei olla raha.

On kyllä just niin vammainen olo tällä hetkellä mitä vaan voi olla. Onneksi on vapaata, Kristian meni mun mammalle Lohtajalle pelmuamaan niin voin sairastaa ja vammailla rauhassa.

Vähän sellainen olo, että koskahan minä kasvan aikuiseksi ja sellaiseksi? Siis millainen on aikuinen? Kantaa vastuuta sun muuta ja minä vihaan vastuuta, yleensä ainakin. Silti aina onnistun kahmimaan sitä itselleni, inhostani huolimatta.

Ai niin, ja taas yksi eksä on minun jälkeeni löytänyt elämänsä rakkauen ja mennyt kihloihin k.o henkilön kanssa. Onnittelin facessa, hiukan pitkin hampain. Tiedän, että se on lapsellista ja typerää tuntea olonsa kurjaksi sen takia, mutta vaikka kuinka järkeä paiskon pitkin olemustani, en voi estää tätä kuvoittavaa inhimillistä tunnetta nimeltä kateus, sekä mustasukkaisuus. Tulee taas tää "koska on mun vuoro" lause mieleen. Ehkä käytin jo kaikki mahdollisuuteni onneen?

[Jatkaa pään hakkaamista seinään]

Voi Amerikka...

Myönnän, katselin Dr. Phil ohjelmaa, jota joskus katselen, suuren huvituksen vallassa. Tämän kertainen aihelma aiheutti kyllä kylmiä väristyksiä, niin kuin kyseinen idioottien esillemarssi tekee.

Roikkuvat pöksyt? Saggypants. 12 osavaltiota ovat ilmeisesti tehneet lakeja niitä vastaan, monista eri syistä käsittääkseni, yksi mainittakoon että se on siveetöntä. Ohjelmassa keskusteltiin aiheesta puoleen ja vastaan.

Minä en näe asiassa mitään muita kuin valtavia ongelmia. Kun aletaan ihmisten pukeutumista rajoittamaan, mihin se loppuu? Moni ihmetteli sitä ohjelmassakin. Entäs naiset, joitten stringit vilkkuvat? Syvät kaula-aukot? Käsivarret? Kaula? Nilkka? Kun päätetään, etteivät housut saa roikkua, milloin joku keksii pillastua seuraavasta asiasta? Koska se on kuin maavyöry, kaikki ihmisten kanssa on kuin maavyöry ja lähes kontrolloimaton kun se todella pääsee liikenteeseen. Koska kaikki joutuvat pukeutumaan mustaan jätesäkkiin josta näkyy vain silmät, siihen asti että joku keksii ettei sekään ole sopivaa?

Puhe rönsyili tietysti myös hip hop-kulttuuriin, joka on osallistunut roikkuvien housujen muotisuuntaukseen paljonkin. Puhuttiin myös siitä, että roikkuvat housut olisivat alkuperäisesti syntyisin vankiloista. Minä en tiedä mistä se on lähtöisin eikä suoraan sanottuna kiinnosta, koska sillä ei ole mielestäni mitään väliä. Periuskovainen Amerikkalainen intokansalainen näkee roikkuvissa housuissa huumekätköjä, asearsenaaleja ja jengejä. Siis tä? Okei, ihminen assosioi paljon näkemäänsä, mutta nyt kun tälle linjalle lähdettiin niin assioidaan sitten kaikki.

Pukumiehet - kunnollisia, turvallisia ja rikkaita ihmisiä jotka tekevät työtä kuin tontut jouluyönä ja näin ollen kunnioitettavia jamppoja.
Hiphopjamppa - gansteri, rikollinen ja työtä välttelevä hampuusi joka ei ansaitse keneltäkään kunnioittavaa käytöstä.
Punkkari - myös rikollinen, mahdollisesti jopa psykopaattinen ja vaarallinen ihminen joka ei ajattele vaan vastustaa yhteiskuntaa ja kuormittaa sitä.
Hevari - saatanan lapsonen, joka suunnittelee kirkonpolttamista ja väkivaltaisia murhia aina kun ei uhraa epäjumalilleen.
Gootti - kuolemaa haikaileva myöskin todennäköisesti saatananpalvoja, joka viiltelee itseään ja vaeltaa hautausmailla aavemainen katse silmissään.
Verkkaripoika - mahdollisesti hiukan vetelä, mukavuudenhaluinen lusmuri, jota kiinnostaa vain sohvaperunointi lempijalkapallojoukkueensa ottelua katsellen.
Villatakkibeatnikkari - myöskin yhteiskunnan vihollinen, boheemi ja kummallinen olio, joka näpertelee turhanpäiväisiä värssyjä mikä harvoin johtaa mihinkään kunnolliseen.
Perusjätkä - mitäänsanomaton, kuten vaatteensakin ja todennäköisesti erinomainen työmuurhainen ilman makua, hajua ja väriä.
Muodinorja - aivoton murmeli joka juoksee alas kallionkielekettä, jos se vain on muotia ja seuraa tarkasti julkimoitten tekemisiä ja haihattelee toiveajattelussa.
Hippi - boheemi ja omaperäinen huttupää joka syö sieniä ja kasvattaa marihuanaa takapihallaan samalla kun vastustaa rajoitteita.

No siinäkin vain muutamia. Löytyyhän pukeutumis"clickejä" varmaankin loputtomasti. Ja nämä ovat kliseita, kliseitä! Pukumies voi olla murhamies ja beatnikkarivillatakkilusmu oikeasti työteliäs ihminen ja muodinorja voi myös ajatella omilla aivoillaan. Me muodostamme heti käsityksen kun näemme miten joku pukeutuu, itse ainakin myönnän tekeväni niin. Kun näen lenkkarit ja lippalakin miehellä, irvistän. Vaikken tiedä mitä sen pinnan alla on, ellen tutustu kyseiseen ihmiseen.

Taisin taas hiukan rakennella aasinsiltoja, mutta sekin oli tavallaan tarkoitus. Yksi asia johtaa toiseen. Kun keskustellaan roikkuvien housujen sopivuudesta ja siitä pitäisikö ne kieltää lailla, kuinka nopeasti siitä hypätään hip hop-musiikkiin, ja kaikkeen siihen liittyvään kulttuuriin? Salamannopeasti. Kuinka nopeasti siirrytään pelkistä housuista johonkin muuhun? No todennäköisesti vielä nopeammin. Auttaako se, että Amerikka on kaikkine kummallisine ilmiöineen ison meren toisella puolella? Ei tippaakaan.

Jos kielletään roikkuvat housut, pian kielletään siihen assioitava musiikki huonona vaikutuksena nuorille, joista pitäisi kasvaa kaikista himouskovaisia ja hillittyjä työmyyriä amerikkalaisten mielestä. Ja kun siihen päästään, kielletään äkkiä pian jotain muutakin, koska on niin paljon "epäkohtia". Pian ei saa kuunnelle heviä, ei rokkia, ei teknoa eikä juuri mitään muutakaan.

It's the modern middleages, darlings. Hyi että ahdistaa tollanen.

Erilainen nuori!

No voihan vittu!

Luimpa tuossa vanhoja blogitekstejä silleesti sattumanvaraisesti ja totesin että ompa nykynen tekstin laatu aika helvetin synkkää! Hirveetä tilitystä eihän tätä lue paahtuva saatanakaan. Nykysiä tekstejä kun lukee tulee sellainen olo, etten koskaan naura, tai koe mitään hauskaa tai outoa.

Perskeles, koska eihän se nyt vallan niinkään ole. Niinpä päätän olla erilainen nuori ja lopettaa pikselimössöUBSmuovilusikalla ranteitten metaforallisen viiltelyn. Että mitäkö minulle kuuluu? Pisti oikein itekin miettimään. Kerron jotain random-hauskaa.

Oletteko koskaan innokkaasti tervehtinyt jotakuta outoa? Siis luulitte, että se oli joku tuttu sittenkin? Voi jumaliste, että sellainen hävettää. Innokkaasti huiskii kädellä tai sitten tarttuu jotakuta olasta ja JUKOLISTE! ei se ollutkaan se oikea henkilö, vaan tuli vahingossa tervehtineeksi lämpimästi, siis lämpimästi, jotain ihan vierasta hemmoa. Näin perisuomalaisena inhokansalaisena punastuu naamaa myöten ja tetsaa välittömästi lähimmän puskan taakse.

Nimittäin satuin tervehtimään innokkaasti jotain ohiajavaa autoamobiilia, joka näytti jotenkin hirmu tutulta, eikä siellä kyllä ollut ketään tuttua todellakaan kun se lähemmäs ajoi, ja oli todellakin liian myöhäistä naamioida huiskutus yritykseksi raapia otsaa tai laittaa tukkaa paremmin kun pipokin oli perkele eessä. Hoh!

Toinen tervehtämiseen, tähän inhosuomalaisen jokapäivä kammoamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä aihelma.. Kun noita tanssikursseja pidän niin aika moni ihminen tuntee minut. Vaan tunnenko minä heitä? No arvatkaa, arvatkaa? *naureskelee makeasti* Olen aina ollut tunnettu siitä että ajelehdin ajatusteni hutussa tehokkaasti eikä se kyllä eroa monesti siitä kun olen ohjaamassa ryhmää, im there but not all the time. Joskus ajatus eksyy ja sitten sekoilen sanoissa ynnä muuta kivaa, mutta takaisin asiaan taisin poiketa hiukan.

Olin viemässä Kristiania, tuota potraa poikaani päiväkotiin ja vastaani tuli vanha söpö pariskunta harrastamassa saatanallista sauvakävelyä. Pariskunnan paremmispuoleinen, eli rouvashenkilö kovin innokkaasti minua tervehti ja vannon että tölvähdin oikein paikoilleni, siristelin ja tuijotin ja ähkin oman pääni sisällä että kukahan se on. Jotenkin lievästi tutunnäköinen mutten kuitenkaan osannut yhdistää minnekään. Taisin jopa nojautua kohti henkilöä siristellessäni epätoivoisesti ja suunikin taisi olla auki joten olin varmasti aika melkoinen näky. Rouvashenkilö toisti iloisen tervehdyksensä ja aivoissani naksahti kuuluvasti.
TEESKENTELE LUOJAN TÄHDEN TEESKENTELE NYT TUNTEVASI TUO HENKILÖ!
Joten kajautin iloisesti että "No hei!!" Silleen ylipirteästi ja jotenkin kuulin epätoivon kimakan saundin äänessäni. Lähdin heti puurtaan eteenpäin, pulkka rämisi ja Kristian lauloi "Piippolan Vaarilla Oli Taloa" - naama oli punainen kuin keitetty hummeri varmaan koko loppumatkan.

Onkohan mulla joku kolmenkympin muistikriisi..

The Shadow Innuendo

Käskyttä hiipien
En voi puhua, en kuiskata
Tammen varjossa
Makasin vatsallani
Odottaen vuoroa




Olen nähnyt paljon outoja unia, en tosin nyt juuri tällä hetkellä muista kovinkaan hyvin millaisia, eikä sillä ehkä ole mitään väliäkään.
Oleminen on nyt paljon miellyttävämpää, en usko että osaisin sanoa miten ja miksi. Ehkä se on vain niitä päiviä, määrittelemättömästi parempia sellaisia.
Olen pohtinut taas suhteita paljon. Inhoan kyllä pohtia niitä, mutta silti yksin ollessa mieli askartelee tietyin väliajoin niissä. Aina on jotain pientä pureskeltavaa, huomattavaa, muistettavaa. Jotain mitä ottaa huomioon.
Keplottelen eteenpäin eikä minulla oikeastaan mitään erityisen tärkeää sanottavaa kyllä ollut..

Aina ei kyllä tarvikaan olla. Kun niin monesti sorrun kaikenlaiseen ruikuttamiseen ja valittamiseen.

Kitaraan pitäisi vaihtaa kielet, mutten ole varma osaanko tehdä sitä itse. Pitäisi joku pahaa-aavistamaton muusikko varmaan keikata laittamaan kitara kuntoon. Ei sillä että olisin kitaralla viimeaikoina juuri mitään tehnyt, valitettavasti. Voin myöntää rehellisesti, etten ole säveltänyt mitään varmaan vuoteen. Joskus se ahdistaa ihan ruokottomasti, mutta tottahan se on, ettei jokaiseen suuntaan ihminen yksinkertaisesti taivu. Joskus ei ole musiikillisesti mitään sanottavaa ja se on voitava hyväksyä (kuuletko kuihtunut musiikinluomiselimeni, sinä kirottu ja helv.. ) hups.. siis.

Things are as you make things and take things. Things remain things as you see things and feel things.

Show me mercy in the morning

Pimeydessä tykyttää ääni. Hakkaa ja paukkaa ja kuulostaa siltä, kuin jokin yrittäisi päästä sisään. Tai ulos. Tajuttomuus alkaa näkökentän reunoilta ja pian se on mielettömyyden shakkilauta edessäni. Jokin juoksee minua pitkin, ihon alla, luitten päällä, läpi verisuonten, läpi kudosten ja heittäen kuperkeikkaa nivellissäni.
Jossain kuulu rytmikästä tuulta, puuskittaista, lyöden seiniä, kaikuen niistä takaisin. Kuuma ja kylmä, tunnoton ja yliherkkyys.
Jokin haalea liikkuu pitkin kasvojani, tuntuu oudolta, se liikkuu ylös ja alas ja sivuille ja tuntuu ..märältä.
Shakkilauta hälvenee ja muuttuu utuiseksi, kaikki muuttuu oudoksi. Hakkaava ääni jatkuu ja se tuntuu jo koko ruumiissa asti.
Raajojani särkee, ne liikahtelevat levottomasti oudon kihelmöivän tunteen läpitunkiessa muitten tuntemusten läpi.
Nyt jo tuntuu, että joku hakkaa rintakehääni, armotta, vailla omaatuntoa. Hakkaa, hakkaa, kuristaa ja puristaa, mutta se ei pääse ulos. En tiedä mitä minulta tahdotaan, makaan vain, kaiken keskellä kuin pökertynyt hämähäkki vapisevassa verkossa.
Lopulta laimenee. Hakkaus kuitenkin jatkuu. On kuin sydän vetäisi viimeisiä kierroksiaan, uhkuen uhmaa. Se tuntuu jokaisessa solussa asti.

PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM

En voi sulkea silmiä, mutta puristan ne pian tiukasti kiinni, jotain haalea valuu niistä vieläkin. Puuskittainen tuuli laantuu ja tajuan sen tulleen suustani, hengitykseni. Kuin tuo hulluksi tullut sydän olisi takonut viimeisiä ilmoja minusta.

Tuntuu, että minua katsotaan. Mietin, kuka minua katsoisi, ajatus jää sille tielleen. Päätän nukkua, tässä ei ole päätä eikä häntää. Kierähdän takovan sydämeni päälle, ja painan sitä vasten peittoa, lopeta jo. Koko vasen käsi värähtelee rintakehän kanssa kun se pauhaa. Yhtäkkiä on liian kuuma ja sätkin peitosta kauemmas, sitten tuleekin kylmä. Heti. Kuin huoneen läpi puhaltaisi jokin vihamielinen tuuli. Melkein kuin joku yrittäisi koskea minuun.

Tuo sydän, ei se jätä rauhaan. Painan sitä lujasti itseeni, ettei se lähtisi karkuun.

The Midnight Oil

Viimeisellä pysäkillä hän nousi sisään. Pitkä hahmo pukeutunut tummaan takkiin, joka kietoutui kuin kymmenen metriä varjoja olisi raahautunut hänen mukanaan, ilman vaihtoehtoja. Kaikki muut yrittivät niin kovasti olla katsomatta, vanhalta rouvalta pääsi pieni kirkaisu, tukahtunut kauluksen ketunkarvaiseen puuhkaan. Hänen keppiä pitelevä kätensä tärisi kun uusin tulija liukui hänen ohitseen.
Keskivaiheilla istuva nuorimies itki ääneen kuin vauva, se aivan muistutti vauvan itkua, vannon sen.
Pitkä hahmo pysähtyi eteeni, kuin olisi tuijottanut harkiten. Nyökkäsin ja olin katselevanani ulos sateen piiskaamaan ikkunan läpi ohi kiitävää maisemaa. En minä mitään nähnyt, mutta hänen kasvonsa olivat ikään kuin selkeämmät himmeän valon kautta heijastettuna ikkunan sisäpinnassa.
Hän istui vierelleni. Ja tuntui aika kylmältä. Vähän niinkuin olisi istunut aukinaisen pakastimen vieressä, ilman vaatteita. En uskaltanut värähtää, ajattelin että se voisi pian loukata. Ja hän näytti sellaiselta, jota ei kannata loukata.
Jostain ajatus putkahti, että tavallaan, jo se poika, oli kyllä loukannut itkemällä sillä tavalla ääneen. Jostain syystä ajatus nauratti minua ja taisin tirskahtaa, vaikka yritin sitä pidätellä.
MIKÄ OLI NIIN HAUSKAA, NEITI?
Hänen äänensä oli kuin koko bussin sisusta repivä salama ja vanha rouva kirkaisi taas. Poiki itki yhäkin, purren rystysiään.
Vilkaisin hänen varjojen verhoamaan polveaan ja hymähdin.
- Ei sitten mikään. Tai no, ehkä tämä tilanne on vähän korni.
MINÄ PIDÄN KORNIUDESTA. OLISITKO IKINÄ ARVANNUT?
- No itseasiassa..
EIKÖ SINUN PITÄISI OLLA YHTÄ PELOISSASI KUIN NOITTEN TUOLLA. TUOKIN, PUREE VAIN RYSTYSIÄÄN. AIKA NOLOA OIKEASTAAN, VAIKKA.. NO KYLLÄ MINÄ TIEDÄN ETTÄ EI SE NUORENA NIIN KIVAA OLE..
Hän liikahti levottomasti, tunsin sen vain, en nähnyt, koska katselin sitä poikaa. Kyyneleet olivat jo jäätyneet poskille ja jää esti häntä melkein itkemästä, silti jatkoi vain.
- Voin minäkin huutaa jos te vaan tahdotte. Aika turhaa se kyllä olisi. Voi kai sitä kunniastaan sen verran pitää kiinni, viimeisillä loppumetreilläkin. Hymyilin itsekseni ja se poika kuuli minut varmaan, koska vilkaisi minua kauheasti jäätyneellä naamallaan ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin jo varmaan mennyt.
Se ajatus kirvoitti minusta uuden tirskahduksen.
TOTTAPA, NIIN, OIKEASSA OLET, TIETENKIN. MUTTA SIINÄ TAITAA OLLA MUUTAKIN?
- Joo. Kai voisi sanoa niin. En minä kyllä pelkää, että anna mennä vaan. Tavataan toistekin, jossain muualla sitten, ehkä paremmalla ajalla, jos sallit pienen vittuilun?
EN LAITA PAHAKSENI OLLENKAAN. HARVA KUN VIITSII, MUTTA TEHDÄÄN NIIN. PALATAAN ASIAAN MYÖHEMMIN.
- Laita vaikka postikortti, ennenkuin tulet. Katson sitten kalenterista aikaa.
Hahmon varjot hytkyivät äänettömän naurun kourissa ja poika kirkui jo täyttä kurkkua, silloin vasta huomasin, että niin tekivät kaikki muutkin.
Bussi lensi tavalla, jota jopa kotka olisi kadehtinut, yli reunan, ja jos kukaan näki, kuulosti varmasti siltä kuin se bussi olisi kirkunut, ei ne jotka sisällä.
Bussi lensi ja minä lensin hänen sylissään ulos ikkunasta joka olikin jo rikki.
Katsoimme yhdessä kun bussi paloi ja liekit heijastuivat hänen pinnastaan oudosti.
Tiemme erosivat sillä kertaa taas.
LAITAN SEN POSTIKORTIN SITTEN.
- Tämä selvä. Sanoin ja kävelin kuun valossa takaisin.

Take a Fall, You're One of Us

Makasin eilen yöllä hereillä vuoteessani. Pimeässä huoneessa vain hiiren sininen valo kajasti heikosti katosta ja pinnoista. Keittiössä humisi hiljaa tuuletin, maailma tuntui äänekkään hiljaiselta, oudolta ja tavoittamattomalta.

Pimeässä tunsin kätesi ympärilläni, rintasi vasten selkääni ja uskalsin taas hengittää. Pimeä olikin pehmeää.
Nukahdin melkein kuullen hengitykseni, huulesi vasten hiuksiani.
Käännyin vasta kun olin unessa, siellä sinä odotit minua.

Supermassive Black Hole

Upea kappale tuo muuten, Musea, jos ette tiedä, senkin ruojat.

Olen taas lukenut urakalla ja tyhjä olo jonkin kirjan loputtua on hämmentävän samanlainen kuin vuosia sitten, vaikka joskus tuntuu etten ole sama ihminen enää ollenkaan. Paitsi että taidan sittenkin olla.

Lueskelin tuossa vanhoja blogipäivityksiäni. Sen aikainen minäni ponnisteli monien samojen asioiden kanssa kuin nyt, vivahteena ehkä se, että silloinen minäni on paljon toiveikkaampi, paljon kevyempi mieleltään.

Uskaltaisinko olla rehellinen? Ehkä se pitäisi tehdä. Olen aina harrastanut väkevää eskapismia silloin kun minusta todellisuus tuntuu liian kovalta ja kylmältä, teen sitä nytkin. Kaikke ne kirjat joita ahmin ovat nyt musiikin lisäksi yksi parhaimmista paikoista paeta. Tai ei se nyt aivan kokonaan sitäkään ole.

Viime vuosi oli perseestä - kuten tuossa jos joskus totesinkin. Olen vakaasti päättänyt että tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Yritän uskoa huomiseen, silloinkin kun en usko. En yksinkertaisesti enää jaksa liikoja ulista ja valittaa, ehkä tämä hämäystaktiikka onnistuu. Keskittyä muuhun kuin pahaan oloon, silloin kun sitä ilmentyy.

Eilen oli pahin päivä pitkään aikaan. En tiedä miksi, se saattoi hyvinkin olla monen eri asian suma, univaje kun aiheuttaa masennustilaa ja naisellisten hormoonikiertojen kourissa asia ei helpotu, kirja oli loppunut, sekä ihmiset ärsyttivät. Repesin eeppiseen raivokohtaukseen, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja minua kauhistutti. Pyrin rauhoittamaan itseni, kyllä se onnistuu jo nykyään aika hyvin.

On hetkiä, jolloin huomaan ettei minua kiinnosta elää. Tavallaan se pelottaa. Ei sillä että se olisi minulle täysin uusi ja outo ajatus - mutta se pelottaa koska nyt minulla on velvollisuuksia, poikaani kohtaan. Luulisi että se olisi niin järeä ase vastaan moista alakuloa, mutta ei. Joten annan ajatuksen tulla ja mennä. Ajatus ja fiilishän se vain on ja se tulee ja menee omia aikojaan.

Olen siis omalla tavallani toiveikas. Maailmassa on vielä kauneutta minulle, elämässäni on yhä sisältöä minulle. Kaikilla on pahoja päiviä.
Pitelen itseäni koossa parhailla tietämilläni tavoilla.

Olen taas alkanut kirjoittaa ja se on ihanaa. Toivon, että inspiraatio ruoskii minua vielä eteenpäin pitkään. Luominen on yksi niistä asioista, joka pitää minut elossa ja virkeänä.

Ja jostakin muistojeni pölyisistä lokeroista lennähtää esille muisto, kaipaus ja ikävä. On ikävä yöllisiä vaelluksia, Ugus. Niissä on yksi väkevimmistä osista minuuttani.

Hate is Beautiful When You Let Go

Harmi etten saa vielä puhelimestani ulos kuvia, mutta sitten kun saan, pitänee vaihtaa tämä kuva. Mutta nostalgiaa tämäkin, kuten koko Joulu omalla tavallaan, harvinaisesti lunta ja noin, you know.

Kävelin tuossa jouluaattona yöllä kotiin ystäviltäni, oli niin hiljaista ja rauhallista, lunta satoi verkalleen, saapastelin 10 senttiä syvässä lumihangessa sen narskuessa korkojen alla. Lumi kerääntyi kevyenä peittona hiuksiin, takkiin ja laukun pintaan. Hengitin syvään. Oli niin hiljaista. Vaikka mieleni työskentelikin ankarasti.

Miksi me huolimme niin paljon? Miksi minä. Oli niin kaunista ja niin seesteistä ja se valui sisälleni sitä mukaa mitä lumi leijaili alas, kuin hellästi pesten pois kaiken kiukun ja pahan. Ymmärsin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedän että maailmassani on kauneutta ja rauhaa, ja näitä asioita minullakin on.

Sodin vastaan tuulimyllyjä, mutta sentään hetkittäin ymmärrän päästää irti, ihan kaikesta, jopa siitä josta minun on vaikeinta päästää irti. Eilen yöllä päästin irti vihasta, ja minulla oli kaunis olo. Muistan sen hetken varmasti pitkään. Oli niin helppo hengittää, oli helppo olla, yksinäisyys tuntui hyvältä, jotenkin puhtaimmalta olotilalta koskaan, ja jätin syvät urat taakseni kävellessäni kotia, mutta minun oli kevyt olla.

Se oli paras joululahja se, lumen antama kaste.