Niin kauan kuin Tässä

Seison sen asian äärellä ja ihmettelen, koska muuta en voi. Olen ällistynyt, enkä tiedä mitä sanoa.

Aina minä luulin, ettei sellaisia ihmisiä voi kohdata, koska niitä ei ole olemassa, mutta täytyy sanoa, että vaikuttaa siltä että sittenkin on.

Pelkoni on osa minua samalla tapaa kuin ällistykseni ja ihastukseni. Kun yleensä minä olen se joka kulkee se järki kädessä. Yleensä yritän kovasti pitää jalat maassa ja ihmiset kädenmitan päässä ja pitää sen tyynen ilmeen kasvoillani.
Ja nyt.. mennyttä kuin tuhka tuulessa. Koetan jarruttaa ja vain hänen äänensä ja se menee kaikki ulos ovista ja ikkunoista.

Minusta tuntuu... hyvältä. Tuntuu myös kauhistuneelta. Entä jos olenkin päätäpahkaisesti vain johonkin mitä luulen olevan muttei olekaan? Entä jos kaiken tämän seurauksena saankin vain takkiini? Vanhoja pelkoja, käsinkosketeltavia yhä. Ja miksi hänen kanssaan on niin mahdotonta pidätellä itseäni? Osaako hän vetää minua oikeista naruista? En voi tehdä muuta kuin toivoa sydämeni pohjalta, että sen tekee oikeista syistä, eikä niin, että vahingoittuisin.

Ajatukset pelon siivillä ovat nuolia pääni läpi. Pitkästä aikaa sydämeni on näin näytillä, ilman suojakuortaan, ilman panssaria. Se kauhistuttaa ihan saatanasti.

En voi tehdä muuta kuin sulkea silmät ja astua eteenpäin ja toivoa astuvani kovalle maalle, sydän yhä otteessani.