Peilien Takana Huokausten Salissa

Unet pitivät vielä otteessaan kun heräsin sieltä. Varjot olivat nyt tumman silkin värisiä haituvia ympärilläni, pettävän pehmeitä kuin untuva ja tuulen syli. Unet pitivät aina tiukasti siellä, vaikka kolmas kerta jo olin sinne nukahtanut hänen kosketuksensa jälkeen.
Huone hukkui hitaasti pyörivään usvaan. Melkein se seisoi paikoillaan, kuin peläten paljastumista ja sitten silmäkulmasta, se kierähteli taas pehmeästi minua kohti, hivellen kaukaisuudessa häämöttäviä seiniä.
SINÄ HERÄSIT JO
Hätkähdin, en kyennyt sitä estää ja melkein vavahdin kun hänen jäinen kätensä laskeutui varovaisesti ranteelleni, liikkuen melkein eroottisella hitaudella ylös kaulalleni, siihen jäi.
- En ihan vielä.
Hän oli hiljaa, en kuullut edes hänen hengitystään, sitä, mikä sai usvan liikkumaan, huomasin pian. Tunsin vain hänen jäätävän rintansa vasten selkääni ja se sai kylmän väristyksen kulkemaan lävitseni. Kosketus kaulani vaalealla iholla tiukkeni, hetkeksi.
PELKÄÄTKÖ SINÄ MINUA YHÄ?
Hänen vaatimattomassa, mutta rehellisessä kysymyksessään oli sitä samaa kylmyyttä kuin hänen ihossaan. Turruttavaa ja loppujen lopuksi kauhistuttavaa.
Enkä kyennyt vastata siihen rehellisyyteen, niin kylmää kuin se olikin.
MUTTA ETHÄN SINÄ MINUA PELKÄÄ. ET KOSKAAN OLE. ME KULJEMME NÄISSÄ ASETELMISSA KUIN PEILIEN LABYRINTEISSA, SOKEINA KUITENKIN. MINÄ KUULEN SINUN SYDÄMESTÄSI, KUINKA PIDÄT MINUA KYLMÄNÄ.
Huuleni aukesivat ja vain pieni huokaus karkasi huuliltani viilenevään ilmaan, hän liikahti vasten minua, puristaen minut nyt itseensä, kääntäen minut tuossa pettävän pehmeyden kylmässä syleilyssä itseensä.
En heti edes huomannut, kuinka pusersin silmäni kiinni kun hänen jäisen silkkiset huulensa painautuivat vasten omiani ja jokin polttavan kuuma kärvensi minua niiden ihon alla.
SINUN IHANA IHOSI SAATTAA YHÄ OLLA LÄMMIN ELÄMÄSTÄ, MUTTA OLETKO KOSKAAN KATSONUT TODELLA SILMIÄSI. RAKKAANI TYHJYYDESSÄ, SINUN SILMÄSI OLIVAT KUOLLEET JO SILLOIN KUN ISTUIN VIEREESI SIELLÄ JOSSAIN KAUKANA TÄSTÄ HETKESTÄ, KAUKANA TÄSTÄ TODELLISUUDESTA. JA KUN SUUTELEN SINUA JA SUUTELEN SILMIÄSI JA RAKASTELEN SINUA, EN KOSKAAN SAA SYDÄNTÄSI SÄRKYMÄÄN KOSKA SE EI LYÖ.
Hiljaisuuden olisi voinut leikata miekalla kahtia, niin tiiviisti se kietoutui, kuin hän, ympärilleni. Jokin poltti sisälläni, lepatti ja räpisteli, jysäytteli vaimeasti jotain lukkoja, jotka varisivat ruosteisina.
En voinut sanoa, en hengittää.
Aukaisin silmäni ja tuijotin suoraan niihin mustiin kuiluihin, jotka näkivät jonnekin niin syvälle sisimpääni että aloin kirkua.
Jos jokin kylmä oli, oli se tuo katseeni, viileä, kaukainen, vihainen, tunnoton kuin pala rautaa. Se kertoi kuolemasta ja pelosta ja piiloutumisesta ja pakoon juoksemisesta. En edes kuullut enää huutoa, sitä joka kohosi jo ohuena nauhana sisuksistani, koska se sattui niin.
Ensimmäinen sydämenlyönti.