Unen vallassa

Näin unta, missä tuli maailmanloppu. Tietenkään en nyt sitten enää muista mitään tarkkoja yksityiskohtia, muistan vain tunnelmia ja aiheen. Tai no, nyt kun sitä ajattelen, se palaa, pikkuhiljaa. Taivas täyttyi savusta ja tulesta. Olimme kaustarissa. Se on toisaalta hassua, toisaalta pelottavaa, että yleensä aina olemme maailmanlopun unessa kaustarissa. Tiet olivat täynnä autoja, hajonneita ja hylättyjä, ihmisiä oli enää vain vähän, kokoajan vähemmän. Minusta tuntuu, että oli muitakin rotuja, ei vain ihmisiä. Puolidemoneita, puolinenkeleitä, olentoja kuin jostain scifitarinasta.

Ruoasta oli pula. Pienet lapsetkin osasivat ja kyllä tappoivat puolustaakseen omaa ruokaansa. Joku inhottava ihminen oli opettanut lauman lapsia tappamaan silmiä räpäyttämättä, jos kukaan lähestyi heidän linnoitustaan, jonne he olivat hamstranneet ruokaa. Keplottelimme sieltä ruokaa, ja jouduimme käyttämään aika kovia keinoja. Muistan kohtauksen, jossa pitelin pistoolin piippua vasten kuusivuotiaan pojan ohimoa, tarkoituksenani ampua, mikäli tilanne sitä vaati. (värähtää)

Me olimme matkalla jonnekin, pakoon, tai turvapaikkaan. Emme olleet ainoita. Ei harmaintakaan aavistusta, mistä tiesimme, minne mennä, menimme vain. Myös lääkkeitä oli niukasti ja muistan pelastaneeni likaisesta joesta särkylääkkeitä, turvonneiden ihmisruumiitten keskeltä, joita ravut olivat jo syöneet. Pakoite ei antanut tilaa ahdistukselle ja murtumiselle, oli pakko jatkaa, pakko tehdä mitä vain.

Muistan myös toisen unen pätkän, maailmanloppua edeltäneen. Olin siinä orpokodin lapsi, ja orpokodissa kidutettiin lapsia. Yritin paeta huonetoverini kanssa, me osasimme kutsua nimeltämainitsettomia olentoja toisista ulottuvuuksista. Ne olivat tehneet portin talon perustuksiin ja kulkivat seinien välissä joskus avuksemme. Eräänä yönä orpokodin johtajatar etsi meitä, haluten hakata meidät sinisiksi. Pakeminne läpi vanhuuttaa rapisevan talon kohti tyttöjen vessaa, jonka erään vessan lattiamaton alla oli luukku lattian ja alakerran katon väliseen tyhjään tilaan. Sieltä aukesi toinen luukku seinien väliseen tilaan, mistä olennot tulivat.

Aukaisimme luukun hätäisesti, kuunnellen kasvavan kauhun vallassa kun aikuiset huusivat ja etsivät meitä. Koko paikka oli niin likainen ja tunkkainen. Ensimmäisen luukun takaa löytyvä tila oli likainen pieni soppi, täynnä putkien ristiverkostoja, lattian alla elävien pikku mönkijöitten marssia ja likaa, saastaa ja kuvottavuutta.
Koko lattia kupli, kun olennot tahtoivat ulos seinien välistä ja kuulimme aikuisten kauhunhuudot, kun ne raivoissaan puolustivat selvästi omiaan. Miksi ne muuten olisivat tehneet niin?