Karmea Totuus Jutuista
Ihminen on sikäli kummallinen eliö, että ihmiskunta ja yhteiskunta ja vaikka mikä muu keksitty (kuten media) on asettanut sille sellaisia odotuksia ja vaatimuksia, että monen jos kenenkään on niitä mahdoton todeksi toteuttaa.
Tämä koskee monta eri asiaa. Otetaan lähempään tarkkailuun vaikkapa liittoutuminen toisen ihmisolennon kanssa. Romanttisessa mielessä, vaikkakin esimerkiksi avioliitto joissakin tapauksissa on taloudellinen järkiratkaisu ja mukavuutta lisäävä osa elämää, johon ei romantiikka kuulu. Tai ainakin usein ennen oli, varmaan pelottavan usein nykyäänkin.
Uskonto on asettanut avioliitoille melkoiset rajapyykit ja työlistat, liitto pitää hamaan kuolemaan asti ja niin edelleen. Se on kuin työsopimus, josta et pääse irti, ainakaan uskonnollisen kannan mukaan. Kuka mielipuoli siis lähtisi työhön, josta et voi olla varma, miten se toimisi, sopimuksella, jossa sinun pitää uhrata aikaasi ja vaivaasi, ja sitten toinen ehkä ei teekään osaansa vaan vetää koko sopan pystyyn. Ja siltikin sopimus pitäisi muka pitää. Tämä on kamalan pessimistinen, ja surkea kuva toki instituutiosta nimeltä avioliitto, mutta mitä helvettiä siitä pitäisi olla mieltä kun kaikki mitä me nykyään siitä näemme suurimmaksi osaksi on riitoja, kurjuutta, petosta ja lopulta eroa.
Naimisiin mennään ja hyvin piankin sen jälkeen erotaan. Ennen avioliitoissa oli aivan yhtä paljon surkeutta ja kurjuutta mutta koska yhteiskunta ja uskonto lukivat lakia asiaan niin paljon rankemmalla kädellä kuin nykyään, olit siihen sopimukseen kuin verellä sidottu, sama mikä oli.
Nyky-yhteiskunnan pikaruokaelämäntapa on tehnyt suhteista ja avioliitoista samanlaista muovikelmun peittämää pikaruokaa, mitä kaikesta muustakin. Sen pitää tapahtua heti, kaikki pitää saada heti, nähdään uutuuttaan kimaltava paperikääre ja sitten kun se on riisuttu niin mitäs hittoa sieltä alta löytyykään? Viallinen kappale!
Vai onko sittenkään? Mitä se käytännössä tarkoittaa, viallinen kappale? Kukaan ei ole täydellinen, se on varmaa. Vika voi olla toki kappaleessa, mutta aivan yhtä hyvin katsojassa. Vaimonhakkaaja on viallinen kappale. Onko ihminen, joka välistä vetäytyy omiin maailmoihinsa eikä aina jaksa/pysty/viitsi huomioida, viallinen? No ei.
Me asetamme mielipuolisia vaatimuksia myös meidän elämäämme astuville ihmisille, koska meidät on aivopesty siihen. Tämä maailma on tehnyt meidät hulluiksi. Joskus teeveessä jossain sarjassa käsiteltiin superdeittailijoita, ihmisiä jotka eivät kyenneet sitoutua toiseen kuin ehkä kuukaudeksi kerrallaan. Muassa nainen, joka ei voinut sietää miestä huonoissa kengissä, tai jos oli tennissukat. Että se oli yksi miljoonista meriiteistä, joka erotti viallisen täydellisestä kappaleesta.
Vieläkin kammottaa. Ja hitto vie, se pistää katsomaan itseään peiliin rankalla kädellä. En minä halua olla mikään pinnallinen bimbo, jolle kelpaa vain mies hienoissa vaatteissa, paljon rahaa ja romanttinen ja huomioiva yms yms muuta paskaa. Paskat. Minä tahdon todellisen miehen, en mitään fantasiakuvaa, unelmaa, unta, pinnallisen median asettamaa ihannekuvamiestä.
Enkä minä koskaan mene naimisiin. Älytöntä huijausta koko hommma.
Tämä koskee monta eri asiaa. Otetaan lähempään tarkkailuun vaikkapa liittoutuminen toisen ihmisolennon kanssa. Romanttisessa mielessä, vaikkakin esimerkiksi avioliitto joissakin tapauksissa on taloudellinen järkiratkaisu ja mukavuutta lisäävä osa elämää, johon ei romantiikka kuulu. Tai ainakin usein ennen oli, varmaan pelottavan usein nykyäänkin.
Uskonto on asettanut avioliitoille melkoiset rajapyykit ja työlistat, liitto pitää hamaan kuolemaan asti ja niin edelleen. Se on kuin työsopimus, josta et pääse irti, ainakaan uskonnollisen kannan mukaan. Kuka mielipuoli siis lähtisi työhön, josta et voi olla varma, miten se toimisi, sopimuksella, jossa sinun pitää uhrata aikaasi ja vaivaasi, ja sitten toinen ehkä ei teekään osaansa vaan vetää koko sopan pystyyn. Ja siltikin sopimus pitäisi muka pitää. Tämä on kamalan pessimistinen, ja surkea kuva toki instituutiosta nimeltä avioliitto, mutta mitä helvettiä siitä pitäisi olla mieltä kun kaikki mitä me nykyään siitä näemme suurimmaksi osaksi on riitoja, kurjuutta, petosta ja lopulta eroa.
Naimisiin mennään ja hyvin piankin sen jälkeen erotaan. Ennen avioliitoissa oli aivan yhtä paljon surkeutta ja kurjuutta mutta koska yhteiskunta ja uskonto lukivat lakia asiaan niin paljon rankemmalla kädellä kuin nykyään, olit siihen sopimukseen kuin verellä sidottu, sama mikä oli.
Nyky-yhteiskunnan pikaruokaelämäntapa on tehnyt suhteista ja avioliitoista samanlaista muovikelmun peittämää pikaruokaa, mitä kaikesta muustakin. Sen pitää tapahtua heti, kaikki pitää saada heti, nähdään uutuuttaan kimaltava paperikääre ja sitten kun se on riisuttu niin mitäs hittoa sieltä alta löytyykään? Viallinen kappale!
Vai onko sittenkään? Mitä se käytännössä tarkoittaa, viallinen kappale? Kukaan ei ole täydellinen, se on varmaa. Vika voi olla toki kappaleessa, mutta aivan yhtä hyvin katsojassa. Vaimonhakkaaja on viallinen kappale. Onko ihminen, joka välistä vetäytyy omiin maailmoihinsa eikä aina jaksa/pysty/viitsi huomioida, viallinen? No ei.
Me asetamme mielipuolisia vaatimuksia myös meidän elämäämme astuville ihmisille, koska meidät on aivopesty siihen. Tämä maailma on tehnyt meidät hulluiksi. Joskus teeveessä jossain sarjassa käsiteltiin superdeittailijoita, ihmisiä jotka eivät kyenneet sitoutua toiseen kuin ehkä kuukaudeksi kerrallaan. Muassa nainen, joka ei voinut sietää miestä huonoissa kengissä, tai jos oli tennissukat. Että se oli yksi miljoonista meriiteistä, joka erotti viallisen täydellisestä kappaleesta.
Vieläkin kammottaa. Ja hitto vie, se pistää katsomaan itseään peiliin rankalla kädellä. En minä halua olla mikään pinnallinen bimbo, jolle kelpaa vain mies hienoissa vaatteissa, paljon rahaa ja romanttinen ja huomioiva yms yms muuta paskaa. Paskat. Minä tahdon todellisen miehen, en mitään fantasiakuvaa, unelmaa, unta, pinnallisen median asettamaa ihannekuvamiestä.
Enkä minä koskaan mene naimisiin. Älytöntä huijausta koko hommma.
posted by Carmabal at 6:26 ip.
3 Comments:
Jap. Niinkun jo taisin kertoa, mietin minä myös, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Tätäkö on nyt paljon hehkutettu avioliitto!!?
Haluasinpa kysyä nyt näiltä hehkuttajilta, että missäs se onni ja autuus nyt on? Vai onko onni ja autuus minusta itsestä kiinni?
Jos päätän olevani onnellinen, niin sitten perkele ollaan, vaikka se olisi itselleen valehtelua?
Toivoisinpa, että joku olisi kertonut minulle totuuden avioliitosta, eikä mitään kiiltokuva shaibaa. Mutta ehkäpä tämäkin piti vain kokea taas kantapään kautta. Mutta en siltikään tiedä, olisinko valmis lähtemään? Ja mikä lopulta on paras ratkaisu lapsen kannalta. Saan niin ristiriitaisia tietoja molemmista..eron vaikutuksista lapsiin, ja taas toisaalta onko hyväksi jos lapsi huomaa, että vanhemmat eivät halua olla enää yhdessä?
Ja haluammeko? Vai onko nyt vain huono hetki menossa? Ehkä ensi vuosi on jo parempi? ja ehkä ei :P
Niin, ne on monimutkasia juttuja, enemmän kai sellasta että selkeää oikeaa vastausta EI ole. On pros and cons kummassakin vaihtoehdossa.
Itse yritän tehdä siltä kannalta asiat, että miten voin olla tosi itselleni - tosin, ei se tee kaikista ratkaisuista sekään yksinkertaista :D
Joskus tosin on tosiaan viisasta vaan rauhottua hetkeksi ja kahtoa minne suuntaan alkaa kuppi kallistua.
Niin, ja silloin, jos joutuu huomata että toinen "aikuinen" osapuoli on se, jonka kanssa ei voi syystä tai toisesta neuvotella tai tehdä päätöksiä, pitää ite ottaa rankka käteen ja alkaa lukemaan lakia.
Lähetä kommentti
<< Home