Siinä minä olin Sankari Sinun kanssasi

Olit leikannut hiuksesi, ne eivät olleet niin pitkät. Näytit niin komealta, että hiukan ahdisti. Kuin olisit ollut jostain 1930-luvulta, liituraitahousut, tummanharmaa kauluspaita ja liivi ylläsi seisoit siinä ja katsoit minua kuin olisit riisunut minut jo silmilläsi, pieni hymy huulillasi. En voinut muuta kuin väristä.

Olin tullut sinun luoksesi, vanhuuttaan natisevaan puutaloon, jossa pieni taiteilija-asuntosi oli vain 30 neliön kämppä. Ikkuna oli peitetty puolihuolimattomasti vanhalla kankaanpalasella, ja tila ympärillämme sykki nykyisen ja menneen välillä kuin pian rikki menevä lamppu. Se ei ahdistanut lainkaan vaan näytti asiat kokoajan eri valossa.

Siellä oli muitakin, käytävässä, ihmettelemässä, miten me saatoimme siinä seistä niin toisiimme imeytyneinä, täydellisesti siinä hetkessä. Sinä vilkaisit sinne suuntaan ja käänsin pääsi kädelläni, hiukseni kosteina suihkun jälkeen, pelkkä pyyhe ylläni.
"Anna niitten ihmetellä. Ei se niille kuulu."
Nälkä palasi silmiisi.

Ruskean, punaisen ja harmaan sävyt imaisevat minut unen kuilujen läpi ja huomaan eläväni jossain kaukana tulevaisuudessa. Maailma on loppumassa, aika on muuttumassa. Maailma tuhoutuu ja uusi maailma alkaa. Ihmiset kärsivät, se on tavallista, minä kärsin, mutten liikaa. Sinä olet ajatuksissani kuin polttomerkki, muistoina ja kuvina ja sanoina ja tunteina. Olet jossain kaukana, muttet mennyttä.

Meret ovat loppuneet, valtava valtamerilaiva seilaa pitkin palavaa merta ja maata, en tiedä millä voimalla, mutta niin se tekee. Parutuaarit seilaavat laivaa ja oletettavasti minä kuulun heihin. Näen maassa kulkevia kerjäläisiä pieninä muurahaisina ja laiva melkein uurtaa heidät murskaksi ja se herättää minussa etäisiä, sumuisia ajatuksia, että se on väärin. Parutuaari ei välitä kenestäkään, vain itsestään.

Harmaan taivaankannen läpi kiemurtelee tulinen käärme, se on lohikäärme, minä tiedän sen. Se iskeytyy laivan kylkeen tulisena nuolena ja polttaa läpi parutuaarialuksen kuin jokin puritaaninen uskonpuhdistus. Herään painajaisesta, johon maailmanloppu minut ajoi ja ehdin pelastautua, hyppään ulos ja olen ainut eloonjäänyt. Laiva räjähtelee käärmeen kiemurrellessa sen sisuksissa, polttaen. Kuulen pudotessani, kuinka ne muut siellä sisällä kirkuvat kuolemaansa. Viimeiset järjestäytyneet parutuaarit.

Putoan ja putoan, kieleke jatkuikin pidemmälle ja onnistun viimeinkin loitsussani, putoamisvauhtini hidastuu tarpeeksi ja putoan läpi puolilahonneen katon, jonnekin sen valtavan pohjalla olleen rakennuksen sisuksiin. Menetän tajuntani tunkkaisessa, himmeästi valaistussa paikassa, ja sinä olet kauhistuneine silminesi viimeinen ajatukseni.

Herään hitaasti. Kaikki on sumeaa ja pikkuhiljaa alan nähdä ne. Kirjoja. Niin valtavasti kirjoja. Sinun kerran sanomat sanasi iskevät kuin hamara tajuntaani.
"Sinun täytyy päästä sinne, ne ovat koonnet kaikki kirjat sinne. Ihmiskunnan humanisuuden viimeinen rintama. Mene sinne, ja minä odotan siellä."
Parutuaarit olivat opportunistinen virhe. Välttämätön eloonjääntini kannalta, vaikka jotenkin kaiken keskellä ehdinkin unohtaa, kuka minä oikeasti olen.

Kuulen askelia. Vaikka on vaikea irrottaa katseeni kaikista niistä kirjoista, kirjaimista, jotka melkein unohdin parutuaarien välinpitämättömyyden kourissa, tajuan puristautua nurkan taakse piiloon, kauhu kuplii sisuksissani, mitä he minusta ajattelevat, ehkä he tappavat minut, jos luulevat minua yhdeksi heistä.

Lyhdyn väikkyvä valo valaisee tilaa paremmin kun vanha mies saapuu portaikosta alas kirjastoon. Vapisen nurkassa, pelkkiä ryysyjä päälläni kun hän huomaa minut. Hän ei huuda ja uhkaile kuin parutuaarit tekivät. Hän on lempeä ja kysyy mistä olen tullut ja mikä on hätänä. Kerron totuuden ja mies ojentaa kätensä.
"Hän on odottanut juuri sinua. Tule mukaani."

Sinun silmissäsi on kyyneliä kun näet surkean tilani mutta se ei estä sinun hidasta hymyäsi. Katson kaikkea ympärilläsi hämmentyneenä.
"Taistellaan yhdessä, niin kuin meidän pitikin, ennenkuin sinä katosit sinne myrskyyn."
Pystyn vain nyökätä, koska tunne vie minut, silloin minä muistan mitä tapahtui.

Yhdessä me johdamme sulitaarit toivottomuutta vastaan. Jotain on vielä pelastattevissa.