Erilainen nuori!
No voihan vittu!
Luimpa tuossa vanhoja blogitekstejä silleesti sattumanvaraisesti ja totesin että ompa nykynen tekstin laatu aika helvetin synkkää! Hirveetä tilitystä eihän tätä lue paahtuva saatanakaan. Nykysiä tekstejä kun lukee tulee sellainen olo, etten koskaan naura, tai koe mitään hauskaa tai outoa.
Perskeles, koska eihän se nyt vallan niinkään ole. Niinpä päätän olla erilainen nuori ja lopettaa pikselimössöUBSmuovilusikalla ranteitten metaforallisen viiltelyn. Että mitäkö minulle kuuluu? Pisti oikein itekin miettimään. Kerron jotain random-hauskaa.
Oletteko koskaan innokkaasti tervehtinyt jotakuta outoa? Siis luulitte, että se oli joku tuttu sittenkin? Voi jumaliste, että sellainen hävettää. Innokkaasti huiskii kädellä tai sitten tarttuu jotakuta olasta ja JUKOLISTE! ei se ollutkaan se oikea henkilö, vaan tuli vahingossa tervehtineeksi lämpimästi, siis lämpimästi, jotain ihan vierasta hemmoa. Näin perisuomalaisena inhokansalaisena punastuu naamaa myöten ja tetsaa välittömästi lähimmän puskan taakse.
Nimittäin satuin tervehtimään innokkaasti jotain ohiajavaa autoamobiilia, joka näytti jotenkin hirmu tutulta, eikä siellä kyllä ollut ketään tuttua todellakaan kun se lähemmäs ajoi, ja oli todellakin liian myöhäistä naamioida huiskutus yritykseksi raapia otsaa tai laittaa tukkaa paremmin kun pipokin oli perkele eessä. Hoh!
Toinen tervehtämiseen, tähän inhosuomalaisen jokapäivä kammoamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä aihelma.. Kun noita tanssikursseja pidän niin aika moni ihminen tuntee minut. Vaan tunnenko minä heitä? No arvatkaa, arvatkaa? *naureskelee makeasti* Olen aina ollut tunnettu siitä että ajelehdin ajatusteni hutussa tehokkaasti eikä se kyllä eroa monesti siitä kun olen ohjaamassa ryhmää, im there but not all the time. Joskus ajatus eksyy ja sitten sekoilen sanoissa ynnä muuta kivaa, mutta takaisin asiaan taisin poiketa hiukan.
Olin viemässä Kristiania, tuota potraa poikaani päiväkotiin ja vastaani tuli vanha söpö pariskunta harrastamassa saatanallista sauvakävelyä. Pariskunnan paremmispuoleinen, eli rouvashenkilö kovin innokkaasti minua tervehti ja vannon että tölvähdin oikein paikoilleni, siristelin ja tuijotin ja ähkin oman pääni sisällä että kukahan se on. Jotenkin lievästi tutunnäköinen mutten kuitenkaan osannut yhdistää minnekään. Taisin jopa nojautua kohti henkilöä siristellessäni epätoivoisesti ja suunikin taisi olla auki joten olin varmasti aika melkoinen näky. Rouvashenkilö toisti iloisen tervehdyksensä ja aivoissani naksahti kuuluvasti.
TEESKENTELE LUOJAN TÄHDEN TEESKENTELE NYT TUNTEVASI TUO HENKILÖ!
Joten kajautin iloisesti että "No hei!!" Silleen ylipirteästi ja jotenkin kuulin epätoivon kimakan saundin äänessäni. Lähdin heti puurtaan eteenpäin, pulkka rämisi ja Kristian lauloi "Piippolan Vaarilla Oli Taloa" - naama oli punainen kuin keitetty hummeri varmaan koko loppumatkan.
Onkohan mulla joku kolmenkympin muistikriisi..
Luimpa tuossa vanhoja blogitekstejä silleesti sattumanvaraisesti ja totesin että ompa nykynen tekstin laatu aika helvetin synkkää! Hirveetä tilitystä eihän tätä lue paahtuva saatanakaan. Nykysiä tekstejä kun lukee tulee sellainen olo, etten koskaan naura, tai koe mitään hauskaa tai outoa.
Perskeles, koska eihän se nyt vallan niinkään ole. Niinpä päätän olla erilainen nuori ja lopettaa pikselimössöUBSmuovilusikalla ranteitten metaforallisen viiltelyn. Että mitäkö minulle kuuluu? Pisti oikein itekin miettimään. Kerron jotain random-hauskaa.
Oletteko koskaan innokkaasti tervehtinyt jotakuta outoa? Siis luulitte, että se oli joku tuttu sittenkin? Voi jumaliste, että sellainen hävettää. Innokkaasti huiskii kädellä tai sitten tarttuu jotakuta olasta ja JUKOLISTE! ei se ollutkaan se oikea henkilö, vaan tuli vahingossa tervehtineeksi lämpimästi, siis lämpimästi, jotain ihan vierasta hemmoa. Näin perisuomalaisena inhokansalaisena punastuu naamaa myöten ja tetsaa välittömästi lähimmän puskan taakse.
Nimittäin satuin tervehtimään innokkaasti jotain ohiajavaa autoamobiilia, joka näytti jotenkin hirmu tutulta, eikä siellä kyllä ollut ketään tuttua todellakaan kun se lähemmäs ajoi, ja oli todellakin liian myöhäistä naamioida huiskutus yritykseksi raapia otsaa tai laittaa tukkaa paremmin kun pipokin oli perkele eessä. Hoh!
Toinen tervehtämiseen, tähän inhosuomalaisen jokapäivä kammoamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä aihelma.. Kun noita tanssikursseja pidän niin aika moni ihminen tuntee minut. Vaan tunnenko minä heitä? No arvatkaa, arvatkaa? *naureskelee makeasti* Olen aina ollut tunnettu siitä että ajelehdin ajatusteni hutussa tehokkaasti eikä se kyllä eroa monesti siitä kun olen ohjaamassa ryhmää, im there but not all the time. Joskus ajatus eksyy ja sitten sekoilen sanoissa ynnä muuta kivaa, mutta takaisin asiaan taisin poiketa hiukan.
Olin viemässä Kristiania, tuota potraa poikaani päiväkotiin ja vastaani tuli vanha söpö pariskunta harrastamassa saatanallista sauvakävelyä. Pariskunnan paremmispuoleinen, eli rouvashenkilö kovin innokkaasti minua tervehti ja vannon että tölvähdin oikein paikoilleni, siristelin ja tuijotin ja ähkin oman pääni sisällä että kukahan se on. Jotenkin lievästi tutunnäköinen mutten kuitenkaan osannut yhdistää minnekään. Taisin jopa nojautua kohti henkilöä siristellessäni epätoivoisesti ja suunikin taisi olla auki joten olin varmasti aika melkoinen näky. Rouvashenkilö toisti iloisen tervehdyksensä ja aivoissani naksahti kuuluvasti.
TEESKENTELE LUOJAN TÄHDEN TEESKENTELE NYT TUNTEVASI TUO HENKILÖ!
Joten kajautin iloisesti että "No hei!!" Silleen ylipirteästi ja jotenkin kuulin epätoivon kimakan saundin äänessäni. Lähdin heti puurtaan eteenpäin, pulkka rämisi ja Kristian lauloi "Piippolan Vaarilla Oli Taloa" - naama oli punainen kuin keitetty hummeri varmaan koko loppumatkan.
Onkohan mulla joku kolmenkympin muistikriisi..
posted by Carmabal at 1:15 ap.
2 Comments:
Aina näistä epäonnistuneisiin tunnistamisiin liittyvistä tervehtimisistä ja niiden naamioimisyrityksistä puheen ollen minä otan esille lapsuudenkotikuntani kylähullun... siis yhden heistä. Ajelin kerran autolla kylänraittia ja tulin korjanneeksi aurinkolippaa juuri kun tämä miekkonen tuli vastaan, jolloin hän alkoi reagoida tervehdykseen, jollaiseksi eleeni erheellisesti tulkitsi (todellisuudessa hän tuskin tunsi minua).
Erehdyksensä tajutessaan aloitti hänkin tämän perinteisen suomalaisen mokankätkemisrituaalin, mutta sen sijaan, että olisi pyrkinyt sillä kohti jotain huomaamatonta kuten esim. juuri korjaamaan lakin asentoa, muuttikin eleensä eräänlaiseksi Monty Pythonin Hassujen kävelyiden ministeriö -kävelyksi, joka oli kaikkea muuta kuin huomaamaton.
vitutus on suuri aina kun tälläisiä tulee eteen, ja ne jäävät muistiin piinaamaan ikuisiksi ajoiksi. toivon vaan että se-ja-se henkilö unohtaa minut, sen typeryksen joka luuli sitä joksikin toiseksi. ><
tässä mestassa asuessa on niitä tullut eteen joitakin mitkä "pitäisi" muistaa.. pitkäkestomuistiin naamat ei tartu jos niitä ei näe koko ajan ja lyhytkestomuisti on pilalla. O_o
Lähetä kommentti
<< Home