Hate is Beautiful When You Let Go

Harmi etten saa vielä puhelimestani ulos kuvia, mutta sitten kun saan, pitänee vaihtaa tämä kuva. Mutta nostalgiaa tämäkin, kuten koko Joulu omalla tavallaan, harvinaisesti lunta ja noin, you know.

Kävelin tuossa jouluaattona yöllä kotiin ystäviltäni, oli niin hiljaista ja rauhallista, lunta satoi verkalleen, saapastelin 10 senttiä syvässä lumihangessa sen narskuessa korkojen alla. Lumi kerääntyi kevyenä peittona hiuksiin, takkiin ja laukun pintaan. Hengitin syvään. Oli niin hiljaista. Vaikka mieleni työskentelikin ankarasti.

Miksi me huolimme niin paljon? Miksi minä. Oli niin kaunista ja niin seesteistä ja se valui sisälleni sitä mukaa mitä lumi leijaili alas, kuin hellästi pesten pois kaiken kiukun ja pahan. Ymmärsin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedän että maailmassani on kauneutta ja rauhaa, ja näitä asioita minullakin on.

Sodin vastaan tuulimyllyjä, mutta sentään hetkittäin ymmärrän päästää irti, ihan kaikesta, jopa siitä josta minun on vaikeinta päästää irti. Eilen yöllä päästin irti vihasta, ja minulla oli kaunis olo. Muistan sen hetken varmasti pitkään. Oli niin helppo hengittää, oli helppo olla, yksinäisyys tuntui hyvältä, jotenkin puhtaimmalta olotilalta koskaan, ja jätin syvät urat taakseni kävellessäni kotia, mutta minun oli kevyt olla.

Se oli paras joululahja se, lumen antama kaste.