Wish I could Wish that I wouldn't Wish

Olen ehkä itsekäs paska sanoessani näin, mutta, koska on minun vuoroni?

Ensimmäisenä tulee listassani Kristian, sitten minä, sitten vasta kaikki muu. Olen niin kyllästynyt päästämään irti kaikesta näitten asioitten takia, väsynyt siihen, että yritän nähdä asiat muitten kantilta. Olen elävä, hengittävä ristiriita.
Oli parisuhteessa suunnitelma, että hän muuttaisi tänne. Mutta sitten alkoi käydä ilmi, ettei se ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu, ja hän teki ratkaisun, ettei muutakaan vaan hommaa asiansa kuntoon siellä muualla, joten jäin taas yksin. En jaksa enää joka päivä muuttuvia ratkaisuja, se on ollut tätä jo pitkään. Huopaamista ees taas ja ees ja taas ja minä en enää jaksa, joten pistimme sen poikki kunnolla. Sinne jäi hän ja minä tänne.

Ei sillä, ymmärrän että se on parempi hänelle, että hänen pitää keskittyä omaan hyvinvointiinsa, mutta samanaikaisesti olen vihainen ja surullinen! Koska on minun vuoroni? Koska on minun mahdollisuuteni kokea kumppanuutta ja rakkautta? Kaiken nimissä minun pitää päästää irti, ilmeisesti kaikesta. Eikä se suurimman osan aikaa ole todellakaan mukavaa, vaikka ymmärtääkin syyt siihen ja hyväksyy ne.

Muilta en voi vaatia mitään, itseltäni vaadin kaiken. Hölmöläisen hommaa ehkä, en tiedä. Todennäköisesti ruoskin itseäni ihan turhaan ja kierin itsesäälissä, mutta se on jotain jota joudun joka kerta tehdä tällaiseen tilanteeseen joutuessani - ei viehättävämpiä puoliani, myönnettäköön.

Sattuu, kun ehdin jo toivoa, että kaikki menisi sittenkin hyvin. Että tällä kertaa asiat lutviutuisivat. Vastuu on karmea asia.

Vihaa ja rakastaa. Hyväksyy ja taistelee vastaan. Päästää irti ja repii takaisin. Huutaa ja kuiskaa.

Joskus elämä on tyhjiö.

Pitäisi löytää se oma riippumaton onnentunne.