Thousand Miles Away
Joskus tuntuu juuri siltä.
Havahdut - tajuat että istut sohvalla omassa kodissasi ja ajatuksesi liepeet vielä takertuvat jalkoihin kuin unen aaveet ja vetävät hellästi.
Katsot televisiota, mutta silmäsi eivät näe sitä, joku puhuu sinulle, muttet oikeastaan kuule sitä. Vielä hetki sitten, unenomaisesti vaelsit, uniesi maisemissa, korkeilla tuntureilla, suurten jylhien rotkojen ja vuorien lomassa, tuuli hiuksissa ja vaatteissa, kuulit luonnon laulua.
Vielä hetki sitten, jossain todella kaukana, ajelehdit kuin perhonen ilmavirrassa.
Näitä hetkiä tulee paljon. Kehoni on siinä, ja mieleni, tuhasien mailien päässä kaikesta siitä, mikä minua ympäröi.
Pohdin, pitäisikö sitä pitää huonona asiana. Silloin kun havahtuu, tulee se pelko, että entä jos olenkin kokoajan tällainen, läsnä tuskin lainkaan. Totuus lienee se, että se on mitä se on. Vaikka tuntuu siltä, että olen aina yhtä kaukana, se ei ole totta. Totta on, että lipsahdan niin kovin helposti ja auliaasti muualle, kun väsyttää tai en vain jaksa enää mitään. Silloin menen turvaan sinne omaan maailmaani, missä kaikki on kaunista, eikä minun tarvitse miettiä tai pelätä.
Sisäinen maailmani on niin elävä, että joskus en tiedä minne kuulun. Joskus tuntuu, etten lainkaan tänne, ettei tämä maailma voi pitää rajojani yhdessä, että olen vain huokaus toisiinsa törmäileviä irtonaisia ajatuksia, ja vain unissani olen todellinen henkilö.
Yritän ottaa maailmasta kiinni.
Joskus se on vaikeaa.
Havahdut - tajuat että istut sohvalla omassa kodissasi ja ajatuksesi liepeet vielä takertuvat jalkoihin kuin unen aaveet ja vetävät hellästi.
Katsot televisiota, mutta silmäsi eivät näe sitä, joku puhuu sinulle, muttet oikeastaan kuule sitä. Vielä hetki sitten, unenomaisesti vaelsit, uniesi maisemissa, korkeilla tuntureilla, suurten jylhien rotkojen ja vuorien lomassa, tuuli hiuksissa ja vaatteissa, kuulit luonnon laulua.
Vielä hetki sitten, jossain todella kaukana, ajelehdit kuin perhonen ilmavirrassa.
Näitä hetkiä tulee paljon. Kehoni on siinä, ja mieleni, tuhasien mailien päässä kaikesta siitä, mikä minua ympäröi.
Pohdin, pitäisikö sitä pitää huonona asiana. Silloin kun havahtuu, tulee se pelko, että entä jos olenkin kokoajan tällainen, läsnä tuskin lainkaan. Totuus lienee se, että se on mitä se on. Vaikka tuntuu siltä, että olen aina yhtä kaukana, se ei ole totta. Totta on, että lipsahdan niin kovin helposti ja auliaasti muualle, kun väsyttää tai en vain jaksa enää mitään. Silloin menen turvaan sinne omaan maailmaani, missä kaikki on kaunista, eikä minun tarvitse miettiä tai pelätä.
Sisäinen maailmani on niin elävä, että joskus en tiedä minne kuulun. Joskus tuntuu, etten lainkaan tänne, ettei tämä maailma voi pitää rajojani yhdessä, että olen vain huokaus toisiinsa törmäileviä irtonaisia ajatuksia, ja vain unissani olen todellinen henkilö.
Yritän ottaa maailmasta kiinni.
Joskus se on vaikeaa.
posted by Carmabal at 3:00 ip.
1 Comments:
Sisäisiä maailmoita harrastavat ihmiset ovat minulle melkein yhtä iso mysteeri kuin luovat ihmiset. Itse en koe olevani kumpaakaan, ja ne saattavat tietysti olla toisiinsa sidoksissa: en ole kovinkaan luova kosken juurikaan harrasta kuvitelmia. Sekin on hassua, miten se haaveilu on toisille eskapismia, kun taas minä välttelen sitä koska koen kuviteltujen, todellista parempien maailmojen sen todella olemassa olevan rinnalle nostamista masentavana. Käteenhän jää kuitenkin lopulta vain se joka todella on olemassa.
Lähetä kommentti
<< Home