Help me let go

Minä olen kadonnut elämästäsi.

Joskus olit sellainen henkilö, jota kaipasin ja jota ajattelin usein. Kun näin sinut minun kurkkuani kuristi ja kun lähdit minusta tuntui hyvältä, koska tietäisin, että me vielä tavattaisiin. Nyt katson kuin kivettynyt ja unohtunut jumalankuva yli harmaantuneen valokuvan. Siinä kuvassa sinä istut nojatuolissa ja minä soitan kitaraa ja häveliäästi katson tiiviisti kirjaa edessäni. Sanat vilistää.
Me kaksi. Me oltiin joskus me kaksi ja nyt me vain olemme.

Joskua aika tekee tepposia minulle. Muistan vain hyvät enkä pahoja ja unohdan että minä olin se paha. Joskus muistan ja silloin huokaan ja sydän halkeaa. Sano lause, minä lopetan sen. Katso minua ja katsoin poispäin. Kosketa ja muutun näkymättömäksi. Niin hyvin osaan karata ja uhmata.
Tuhansia tunteita joita ei koskaan osaisi järkevästi kyllä selittää, tuskin kokeakaan. Ne vaan tulevat ja menevät.

Nämä ovat sanoja joita en ole koskaan sanonut. En ole koskaan rakastanut ketään. Ihastunut kylläkin. Olenko kylmä? Kyllä. Olenko aina kylmä? Uskallanko koskaan rakastua? Siitä en tiedä vielä mitään. Ihastuminen ei ole sama asia kuin ihastuminen. Uskoisin, tai ainakin tahtoisin uskoa, että ihastuminen sattuu ja rakastuminen ei satu. Jos rakastaa, voi päästää irti ja pudota.

Minä kaipaan sitä hetkeä, kun istuimme huoneessa ja sinä teit omaa juttuasi ja minä tein omaa juttuani. Niin simppelisti sen voi sanoa. Kaukana toisistamme, mutta tuntui niin läheiseltä. Ja kyllä, sitä minä pelästyin. Pelästyn kun minua katsoo. Ja se oli paljon läheisempää olemista, kuin olisi silmiin katsonut. Paljon lähempää koska et katsonut mutta silti näit.

Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä muistelen jotain, mitä tapahtui minun omassa mielikuvituksessani. Ehkä se on kaikki vain nostalgian hakua, makujen muistelua, katoavaa ja haipuvaa.

Ehkä minä todella olen kadonnut elämästäsi. Joskus jopa omastanikin. Mutta se ei taida tuntua sittenkään niin mukavalta.

Anteeksi kaikesta pahasta.