12.4.09

What I Hate About Myself

Istun tuolilla. Katselen verkaisesti ohi lipuvaa päivää ikkunasta ja huomaan, että on vaivalloista hengittää. Minulta pyydetään, minulle puhutaan, minua vaaditaan ja minusta tuntuu, että saan sanan sieltä täältä vain selvää. Olen kuin tyhjä kuori, jossa muutama satunnainen ajatus jyllää edes takaisin, koettaen etsiä vapautusta vankilastaan. Silmäluomien räpäytys alas ja ylös, kuin valtava esirippu laskeutuisi, ja hetken näkyy vain pimeää, sitten taas valoa.. ja tavallaan se on, kuin en siltikään näkisi mitään.

Päivät lipuvat ohi. Ajatukset lipuvat sisälläni kuin hiljaa virtaavassa vedessä joka kyllästyy omaan kääntymiseensä. Sama vesi. Sama ajatus. Sama kierto.

Päivät lipuu ohi.

Lapsi kasvaa, lumet sulaa, aurinko paistaa joka päivä korkeammalla. Sen armottomassa valossa näen, kuinka harmaaksi ja läpinäkyväksi muutun. Kuinka hiljainen olenkaan.. kuinka pysähtynyt ja jähmettynyt. Kyyneleet tuntuvat kuumilta kasvoilta, jäisiltä piikeiltä sisällä. Kuinka tulin tähän?

Minun sisälläni on paikka, jossa kuolen joka päivä. Ja minun sisälläni on paikka, jossa synnyn joka päivä, mutta se on suljettu ja salainen enkä puhu siitä, enkä ajattele sitä. Jokapäiväinen hautajaismarssini ja itkuvirteni vie voiman nähdä enää muuta.

Joskus unelmoin siitä, kuinka voisin avata sieluni jollekin ja päästää lähelle.

Miten se voisi enää olla mahdollista?