The Midnight Oil

Viimeisellä pysäkillä hän nousi sisään. Pitkä hahmo pukeutunut tummaan takkiin, joka kietoutui kuin kymmenen metriä varjoja olisi raahautunut hänen mukanaan, ilman vaihtoehtoja. Kaikki muut yrittivät niin kovasti olla katsomatta, vanhalta rouvalta pääsi pieni kirkaisu, tukahtunut kauluksen ketunkarvaiseen puuhkaan. Hänen keppiä pitelevä kätensä tärisi kun uusin tulija liukui hänen ohitseen.
Keskivaiheilla istuva nuorimies itki ääneen kuin vauva, se aivan muistutti vauvan itkua, vannon sen.
Pitkä hahmo pysähtyi eteeni, kuin olisi tuijottanut harkiten. Nyökkäsin ja olin katselevanani ulos sateen piiskaamaan ikkunan läpi ohi kiitävää maisemaa. En minä mitään nähnyt, mutta hänen kasvonsa olivat ikään kuin selkeämmät himmeän valon kautta heijastettuna ikkunan sisäpinnassa.
Hän istui vierelleni. Ja tuntui aika kylmältä. Vähän niinkuin olisi istunut aukinaisen pakastimen vieressä, ilman vaatteita. En uskaltanut värähtää, ajattelin että se voisi pian loukata. Ja hän näytti sellaiselta, jota ei kannata loukata.
Jostain ajatus putkahti, että tavallaan, jo se poika, oli kyllä loukannut itkemällä sillä tavalla ääneen. Jostain syystä ajatus nauratti minua ja taisin tirskahtaa, vaikka yritin sitä pidätellä.
MIKÄ OLI NIIN HAUSKAA, NEITI?
Hänen äänensä oli kuin koko bussin sisusta repivä salama ja vanha rouva kirkaisi taas. Poiki itki yhäkin, purren rystysiään.
Vilkaisin hänen varjojen verhoamaan polveaan ja hymähdin.
- Ei sitten mikään. Tai no, ehkä tämä tilanne on vähän korni.
MINÄ PIDÄN KORNIUDESTA. OLISITKO IKINÄ ARVANNUT?
- No itseasiassa..
EIKÖ SINUN PITÄISI OLLA YHTÄ PELOISSASI KUIN NOITTEN TUOLLA. TUOKIN, PUREE VAIN RYSTYSIÄÄN. AIKA NOLOA OIKEASTAAN, VAIKKA.. NO KYLLÄ MINÄ TIEDÄN ETTÄ EI SE NUORENA NIIN KIVAA OLE..
Hän liikahti levottomasti, tunsin sen vain, en nähnyt, koska katselin sitä poikaa. Kyyneleet olivat jo jäätyneet poskille ja jää esti häntä melkein itkemästä, silti jatkoi vain.
- Voin minäkin huutaa jos te vaan tahdotte. Aika turhaa se kyllä olisi. Voi kai sitä kunniastaan sen verran pitää kiinni, viimeisillä loppumetreilläkin. Hymyilin itsekseni ja se poika kuuli minut varmaan, koska vilkaisi minua kauheasti jäätyneellä naamallaan ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin jo varmaan mennyt.
Se ajatus kirvoitti minusta uuden tirskahduksen.
TOTTAPA, NIIN, OIKEASSA OLET, TIETENKIN. MUTTA SIINÄ TAITAA OLLA MUUTAKIN?
- Joo. Kai voisi sanoa niin. En minä kyllä pelkää, että anna mennä vaan. Tavataan toistekin, jossain muualla sitten, ehkä paremmalla ajalla, jos sallit pienen vittuilun?
EN LAITA PAHAKSENI OLLENKAAN. HARVA KUN VIITSII, MUTTA TEHDÄÄN NIIN. PALATAAN ASIAAN MYÖHEMMIN.
- Laita vaikka postikortti, ennenkuin tulet. Katson sitten kalenterista aikaa.
Hahmon varjot hytkyivät äänettömän naurun kourissa ja poika kirkui jo täyttä kurkkua, silloin vasta huomasin, että niin tekivät kaikki muutkin.
Bussi lensi tavalla, jota jopa kotka olisi kadehtinut, yli reunan, ja jos kukaan näki, kuulosti varmasti siltä kuin se bussi olisi kirkunut, ei ne jotka sisällä.
Bussi lensi ja minä lensin hänen sylissään ulos ikkunasta joka olikin jo rikki.
Katsoimme yhdessä kun bussi paloi ja liekit heijastuivat hänen pinnastaan oudosti.
Tiemme erosivat sillä kertaa taas.
LAITAN SEN POSTIKORTIN SITTEN.
- Tämä selvä. Sanoin ja kävelin kuun valossa takaisin.