The Fever Dream

Tuli maailmanloppu. Taivas täyttyi harmaanmustasta savusta ja oli pimeää, sekavaa ja pelottavaa. Oli vaikeaa hengittää ja minä raahasin mukanani jotain tyttöä. Tyttö oli paljon pitempi kuin minä ja hän oli jälkeenjäänyt. Oli raskasta pitää hänet rauhallisena ja lopulta kannoin häntä selässäni.
Oli pakollista hakea ruokaa kaupasta, koska kotiinlinnoittautuminen ei onnistuisi ilman eineksiä. Me tulimme hiukan liian myöhässä, sillä tytön kantaminen oli niin uuvuttavaa. Kauppa tulvi ihmisiä, mistään ei tarvinut maksaa.
Juuri mitään ei enää ollut jäljellä kaupan tavaroista ja ruuista.
Kiire ja pelko ja ahdistus olivat kuin teräsvanne pään ympärillä ja pelkäsin, mitä meille kävisi.
Säpsähdin hereille armollisesti, kun vesi alkoi tulvia pitkin katuja, nousten yhä korkeammalle.

Olin metsässä kävelemässä. Suurehkon metsäisen kummun kivien välissä oli syviä, syviä onkaloita. Tiesin, että tämä ei ollut hyvä paikka olla kun aurinko laskisi. Että kun aurinko laskisi, ne nousisivat sieltä koloistaan metsästämään. Oli jo alkuilta ja aurinko alkoi jo laskeutua alaspäin, varjot pitenivät.
En löytänyt ollenkaan sitä polkua, jota pitkin olin tullut sinne. Kauneutta varjosti hätä ja kiire päästä pois.
Olin eksyksissä auttamattomasti. Sama minne kuljin, päättäväisenä tai ei, eteeni nousi sama korkea, ikivanhojen lehtipuiden peittämä, kivinen kumpu, kuiluineen. Ne olivat jo saaneet otteen, minut oli jo houkuteltu ansaan.
Aurinko laski ja kuulin niiden äänet.
Säpsähdin hereille.

Taivas oli ihan kirkas ja matka sujui jouhevasti. Istuin vänkärin puolella ja katselin ohitse liitäviä maisemia. Suomalaisen latteaa, peltoa ja pientä metsätilkkua, ojien suonittamaa. Auton stereoista soi hiljaisella radio ja keskustelimme hevosista, joiden hakoja oli ennen kaupunkia molemmin puolin tietä. Olimme menossa Seinäjoen läpi.
Päästyämme keskustan läpi käännyimme oikealle tielle kotiapäin ja ajoimme, odottaen jo kotiinpääsyä. Oli vielä kirkas, kesäinen sää. Pimeä ei tulisi vielä pitkään, pitkään aikaan.
Ajaminen jatkui pitkän aikaa, kunnes huomasimme, että olimme jossain oudossa paikassa. Ehkä väärä käännös, en tiedä mikä meidät sinne toi, sellaiselle vanhalle metsätielle. Minusta tuntui oudolta, niinkuin olisin ollut siellä ennenkin.
Huomasin vasta liian myöhään, että sinä olit nukahtanut tai pyörtynyt tai jotain oli tapahtunut. Pääsi nuokkui epäluonnollisesti vasten toista olkaasi, katseesi tuijotti jonnekin sivulle, enkä nähnyt mitä siellä oli.
Näin sen metsikön vain lähestyvän, yhtäkkiä osuimme siihen, säpsähdin hereille.

Vaikka kovaksi polkeutunut, pienten metsäisten kivien peittämä tie oli oiva pinta pyöräillä, tuntui se oudon raskaalta. Oli kuulas kesäpäivä ja mekossa pyöräilin pitkät vaaleat hiukset hulmuten pitkin metsätietä. Se kaarteli pitkin suurta metsää, välillä löytäen tiensä ihan vehreyden keskelle, välillä poikkeillen rantaviivaa pitkin, paljastaen auringonvalossa kimaltelevan ulapan. Ei edes tuullut paljoa, ja se oli silti niin raskasta.
Tiesin, että minua odotettiin uimarannan kahvilassa ja olisin tahtonut päästä eteenpäin hiukan nopeammin. Sininen mekkoni hulmahteli kun yritin sotkea nopeampaa. Pyörä tuntui oudosti melkein muuttavan muotoaan sitä hankalammaksi, mitä nopeammin yritin päästä.
Lauleskelin jotain omaa, iloista lauluani samalla, saadakseni ajan kulumaan. Välillä, kun metsätie poikkesi veden rajalle, näin kaukana häämöttävän tornimaisen korkean rantakahvilan, jonka suuret ikkunat kimalsivat vedenpinnasta taittuvista valonsäkeistä. Olisimpa jo siellä.
Yhtäkkiä kaunis kesäpäivä menetti kevyen tunteensa, pyörä tuntui yhä raskaammalta. Kuin olisin polkenut mudassa. Kaikki oli kaunista, mutta uhka tuntui kaikessa kuin tahra. Metsä alkoi ahdistaa, se oli aivan liian hiljainen. Vesi ei liplattanut, aurinko ei kimaltanut vaan sen paiste oli raakaa.
Luulin jo eksyneeni, kun kaarsin tieltä rantaa kohti. Metsä jäi taakseni, vilkaistessani taakse huomasin sen.
Se istui tarakalla ja virnisteli juuri niin pahantahtoisesti kuin demonin vain olettaisi. Mustanpunaiset silmät tuijottivat vihamielisesti ja se kiskaisi pitkäkyntisellä kädellään minua vaaleista, pitkistä hiuksistani.
Se murisi ja äänteli kuin raivoisa koira kun kaaduimme kohti upottavaa rantahiekkaa.
Kostunut hiekka ja yllättävä äkkisyvä heti rannassa alkoivat imeä minua alaspäin, sen yhä repiessä hiuksiani.
Säpsähdin hereille.

Inhoan kuumeunia.