No sehän sinetöi sen

Huoneessa oli aivan hiljaista kun tiesin, että hän oli tullut takaisin. Tiesin sen siitä tavasta, jolla ulkona puitten paljaat oksat kahisivat vasten taloni seinää.
Kuin luiset sormet olisivat raapineet, kuin kysyen.
En uskaltanut hetkeen liikahtaa, sillä niiden vaimea ääni oli niin aavemainen, vaikken säikky ollutkaan.
Hän tuli hitaasti. Juuri sillä tavalla dramaattisesti, kuin olisi ollut hullunkurisessa näytelmässä, josta ei osaa sanoa mitä tyylilajia se edustaa. Nyt ei ollut ketään reflektoimassa tuon hiipivän lähestymisen aiheuttamaa tunnelmaa, joten se iski kuin vasara. Kylmät väreet kulkivat ylitseni, kuin joku olisi kulkenut hautani yli kuin hän hiipi sisään puoliavoimesta ovesta.
Pimeässä hän oli vain yksi pimeä varjo muitten joukossa, pitkä, repaleinen takki viisti maata ja seiniä, kahisten kuin huokaus. Sänky inahti epätoivoisesti, kun hän istuutui vuoteeni reunalle. En olisi millään uskonut hänen olevan niin painava, vain varjoa kuin muistutti niin kovin.
PAHOITTELEN, TAISIN UNOHTAA SEN POSTIKORTIN SITTENKIN. ON OLLUT KIIREITÄ.
Hänen äänensä oli tällä kertaa lämpöä täynnä. En olisi sitäkään uskonut ja se jätti minut hetkeksi aivan sanattomaksi, vaikka ei yleensä. Hän kääntyi minua kohti, jolloin kylmyys vasta kietoi minut sisäänsä, saaden minut vapisemaan.
Oli pakko kääntää katse pois ja huomasin pian katselevani taas hänen polviaan, niiden peittämää mustanutuista kangasta.
Hetken ahdistus kuristi kuin liian kireä solmio. Nielaisin kai vain.
PITI TULLA JO AIEMMIN, ITSEASIASSA. MUTTA KATSOIN, ETTÄ SIINÄ OLI JOTAIN TEKEILLÄ JA SEURAILIN VÄHÄN KAUEMPAA. EN MUUTEN OLISI SINUSTA USKONUT.
-Niin, se olikin aika yllätys, siis minullekin.
Varjojen suma vuoteeni reunalla liikahti, melkein kärsimättömästi ja jostain heräsi täysin absurdi ajatus mieleeni. Huomasin tuijottavani suoraan häntä, siihen kohtaan mihin en koskaan ennen ollut vielä.
Pimeydessä en erottanut muuta kuin ne valtavan suuret, mustat silmät, joitten kiiltävästä, rävähtämättömästä pinnasta näin pimeydessä omat valkoiset kasvoni, katseeni kuin kuilu.
JOSKUS MINÄ KADEHDIN VALTAVASTI. ON VAIN IRONISTA, ETTÄ SINÄ PÄÄDYIT TÄHÄN TAAS.
Hän varmaan huomasi ilmeeni, koska hänen hartiansa alkoivat pian hytkähdellä hiukan ja tiesin, että hänestä se oli äärettömän koominen.
-Se taisit olla sinä itse, joka tulit tänne.
Varjot olivat kolmen sekunnin verran niin hiljaisia että hetken luulin olevani jo aivan yksin, kunnes hän liukui ympärille ja tunsin kylmän puristuksen ympärilläni. Ajatus rakastajan syleilystä toi huulilleni hymynpoikasen.
Tällä kertaa hänen äänensä oli vakava, niin vaativa, että kyyneleet valuivat silmistäni, se on pakko myöntää.
AINA SE TUO MINUT SINUN OVELLESI. SILLOINKIN, KUN PITÄISI JO OLLA MUUALLA. JOKIN MINUT TÄNNE TUO JA SILLÄ TÄYTYY OLLA JOKIN TARKOITUS. EHKÄ NE OVAT NUO SINUN SILMÄSI, SILLÄ MINÄ PIDÄN NIISTÄ JA SIITÄ MITEN SINUA NAURATTAA KUN MINÄ PUHUN SINULLE. ET USKOISI KUINKA MONI KIRKUU.
-No, täytyy sinun myöntää, että tuo takki on kyllä aivan uskomaton klisee.
Enkä voinut estää virnistystä, mutta enemmän tunsin kuin näin samaisen hänen huulillaan. Huulien välistä välähti jotain niin terävää, että sattui jo etukäteen.
Varjot liikahtelivat ympärilläni, vetäen minua lähemmäs, eikä hän kerrankaan sanonut enää yhtään mitään.
Tunsin teräksen viileät ja vahvat kädet niskassani ja kasvoillani.
Siitä hetkestä, yö syveni loputtomasti.