Ja Hiljaisten Lehtien Alla

Koko maailma makasi hiljaisena jaloissani kun kuulin ne äänet.
Kuivien lehtien kuiskauksia, kirkaisuja, jotka hukkuivat lempeään tuuleen. Varjot matkasivat hänen ympärillään yhä kuin pimeyden kehä. Vääntyilivät ja kääntyilivät, enkä totta puhuakseni yhäkään tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua.
Ymmärsin, ettei hänen askeleessaan kuulunut pelkästään kuoleman kuiskaus, vaan myös kuoleman häilyvien rajojen yli ryömivä vapiseva haikeus.
Lehdet huokaisivat maassa kun hän pysähtyi alleni ja nosti kasvonsa kohti minua.
Se oli yhä kuin jokin olisi iskeytynyt minuun 100 kilometrin tuntivauhdilla, jokin iso ja välinpitämätön aiheuttamastaan epämukavuusta.
Se vaati joka kerta taistelun sisuksieni ja sydämeni kanssa katsoa häntä silmiin.
Täydellinen lupauksettomuus kaarteili hänen katseessaan ja yritin parhaani pitääkseni katseeni hänessä.
ODOTINKIN LÖYTÄVÄNI SINUT TAAS TÄÄLTÄ. SINÄ OLET OLEILLUT TÄÄLLÄ PALJON VIIMEAIKOINA.
- Täällä on mukavan rauhallista.
TARKOITAT KAI, ETTÄ MINÄ EN KÄY TÄÄLLÄ PALJOA?
Hänen äänessään kareili aavistus pahoittelua, tai jotain karkaavaa häpeän tunnetta. Haistoin sen melkein ilmassa ja hetken se tuntui niin pahalta, että sydäntäni puristi kuin joku olisi naulannut sen kiinni tähän puuhun jossa istuin.
- Tarkoitatko sinä, että minä olen vältellyt sinua? En voinut estää niitä sanoja tulemasta, sen enempää kuin olisin voinut estää kylmyyttä kasvoillani.
Hän käänsi katseensa jonnekin kauemmas, nopeasti. Kuin olisin lyönyt, tai, kuin olisi vaistonnut siellä jonkun.
Hetken lehdet pidättivät henkeään ja vain varjot ulisivat hänen takkinsa helmoissa kuin sudet kilometrien päässä. Sain ne äänet hiljenemään vain sillä, että aloin rapistaa puun kuorta, levottomuuttani.
MINÄ EN OLE KOSKAAN OLLUT HYVÄ PYYTÄMÄÄN ANTEEKSI. YLEENSÄ IHMISET ANELEVAT MINUA JA MINÄ TEESKENTELEN, ETTEN KUULE. ON SILKKAA IRONIAN SINFONIAA, ETTÄ HUOMAAN OLEVANI NYT PEILIN KÄÄNTÖPUOLELLA.
Hän tiesi kyllä, mistä narusta minua pitää vetää. Ja teki nyt parhaansa ja hän saikin vinon hymyn nousemaan huulilleni. Tottahan se oli.
Yhtä lailla kuin se, että minä en koskaan ollut anellut häntä, ja se kismitti häntä vielä enemmän kuin tämä makaaberi asetelma, jossa olimme. Minä puussa, kuin kuoleman kalpea airue, ja hän alhaalla, tuo hirvittävä katse luotuna jalkoihini.
- En ole koskaan pitänyt matelusta.
Hänen naurunsa oli kaarnan kahinaa vasten kättäni, yhtä karhea ja unelias.
ET, ET TIETENKÄÄN, KOSKA SE OLISI HEIKKOUDEN PALJASTAMISTA SAALISTAJALLE. MUTTA NÄMÄ ASETELMAT. NIITÄ SINÄ RAKASTAT, JA LUOT KUIN KUU SÄTEITÄ.
Hänen sylinsä oli rakastavan viileä kun lopulta kapusin alas hänen käsilleen.
Hän tuntui kaikessa sileydessään niin puun kaltaiselta, että matkalla nukahdin noitten käsien suojaan kuin oksien syleilyyn.