It Keeps Us Apart

Olen pohtinut paljon viime aikoina kosketusta.

Ihan toisen ihmisen kosketusta.
Kai se on tämä pirullinen kevät, joka aiheuttaa sen häviön tunteen. Sen, että tuntuu siltä, että jotain puuttuu, jotain on vailla. Kun koko maailma pariutuu silmiesi edessä alkaa niin helposti kokea olonsa yksinäiseksi.

No ei sillä, etteikö siltä tuntuisi muulloinkin. Aikoina, jos toisina, se tunne vahvistuu ja ravistelee ja jäytää. Joskus sitä hyvä kun kuulee taustalla raapimassa sen oven takana, minne sen on ajanut piiloon.

Olen aina ollut aika yksinäinen ihminen. Yleensä silloinkin, kun olen seurustelusuhteessa ollut, koska pidän niin helposti ihmiset välimatkan päässä. Olen usein jopa ollut hyvin pitkin hampain sitä vastaan, että nukkuisin vasten toista ihmistä. Mutta ne voivat olla vain jotain vanhoja traumoja, juttuja, jotka aiheuttavat tuota muurin vahventumista ja pois tyrkkäämistä. Sitä, ettei kestä, jos toinen onkin siinä lähellä. Enkä minä aina vieläkään siitä pidä.

Ja joskus minä janoan sitä kuin janoinen vettä.

Ja joskus minä olen ajatellut niin, että se on jokin virhe koodissa, että kaipaa kumppania ja seuraa. Eihän se niin voi olla. Ihmistä ei luotu yksin eläväksi olennoksi, ainakaan minä en oikein usko niin. Ihminen on itsenäisyyttä hakeva laumaeläin. Se, että ihminen kaipaa toista rinnalleen ei ole jokin vika, joka pitää raapia ja raastaa irti ja haava polttaa kiinni. Se on luonnollinen tunne, eikä siinä ole mitään väärää, vaikkei se aina niin kivalta tunnukaan.

Ei ole hulluutta kaivata auringonvaloa jos kulkee varjoissa, vai onko?

Hulluutta on se, mitä voisi olla mutta mitä ei voida saada selville koska se on revitty kahteen osaan ja väliin on levinnyt meri, manner ja kokonainen maailma täynnä vaaroja.

Vielä minä odotan pullopostia, koska minä hullu lähetin sinne palasen sydäntäni, jota pidin pölyisellä hyllyllä piilossa katseilta, ja siellä se on nyt jossain, matkalla aalloissa.