Unravel

Aina joskus se yhä yllättää. Se, että kuinka herkässä se on. Kuinka helposti voi murtaa kuorta ja tuntea kipua siitä, mistä yleensä olet jo luonnollisesti suojautunut.
Se yllättää aina takavasemmalta.

Oltiin siinä koko ilta aihetta sivuttu eri aiheitten parissa. Joku siitä jotain kai vitsailikin, ja jostakin syystä se välinpitämättömyys pisti kuin piikki sydänlihaan, sillä tavalla salakavalasti, niinkuin aina. Toiset kun eivät koskaan mieti, mitä sanovat vaan antavat vaan puheen soljua. Yleensä olen hyvin suojautunut sitä vastaan, tällä kertaa, jostain tuntemattomasta syystä, olivat nuo suojat alhaalla.
Kai se johtui vain siitä, että aihetta oli tykitetty, muistoja, muistamista. Se oli ajatusten takana kokoajan, sykki kuin kerran kuollut sydän. Kivuliaasti.

Sitten se tuli. Se kysymys, mikä mursi kuoren.
"Mikä on pahin paikka, missä olette koskaan olleet. Pahin tilanne, jonka olette kokeneet?"
Helähti rikki kuin heiveröinen kristallilasi, joka putoaa kivilattialle. Näin vain taas sen sinisen valon ja menin lukkoon kuin umpeen muurattu ovi.
"Et sitä kukaan halua kuulla."
"Eiku kerro ny."
Sininen valo täytti näkökentän enkä pystynyt sanoa mitään, tuskin edes hengittää. Räpytin silmiä kiivaasti ja ajattelin etäisesti, että jotain pitäisi sanoa, mutta en vain voinut. Kaikki ajatukset ja muitten puheet menivät ohi hajonneen kuoreni kuin puurossa. En oikein kyennyt tarttua mistään, koska tein kaikkeni pysyäkseni itse kasassa.

Ensimmäisenä tuli viha. Että niin helposti jouduin siihen tilaan. Etten ollutkaan niin vahva, etteikö se olisi vaikuttanut minuun niin paljon. Sitten tuli suru, että se tuli muistiin taas niin rajusti, välittämättä minun halustani. Siitä, että se tapahtui taas minun ajatuksissani, vastoin minun tahtoani. Sitten ahdistus, siksi, että nyt joku tiesi, että minussa oli syvä kohta. Jotain, mitä en voinut ääneen sanoa, enkä tahtonutkaan. Sitten vain turtumus, ja siihen pääseminen kesti yllättävän kauan. En tiedä, enkä laskenut, kuinka kauan räpyttelin kyyneleitä silmistäni, voimatta sanoa yhtään mitään.

Ja kun painoin pääni tyynyyn, ne tulivat uudelleen.

Vaikka siitä kuinka pääsisi yli, luulen, että on aina päiviä, jolloin se kaikki purkautuu hetkeksi.