There is no If
Ja silti aivoni prosessoivat vimmalla näitä asioita. Vaikka sitä "jossia" ei todellisuudessa olekaan.
En tiedä mitä tapahtuu nyt, mielessäni. Päädyn siihen, että nyt täytyy olla meneillään jokin käännekohta koko asian suhteen, koska oli monen vuoden paussi, etten juuri sitä raiskausta muistellut tai ajatellut. Nyt kun se kerran matoi ajatuksiini, on se siellä kokoajan. Ehkä kyse on juuri siitä, etten koskaan ole uskaltanut/pystynyt siitä juurikaan puhumaan.
Alussa kaikki oli toisin, olin kai vain niin vihainen, halusin, että kaikki tietävät millainen kusipää se henkilö oli. Unohdin täysin suojella itseäni ja niin tein itsestäni sopivan kohteen pommitukselle ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti se, että yritin kaikkeni kun ymmärsin, että mitä oli tapahtunut, mutta silti, minulle jäi luu käteen. Ja pahempaakin.
Kun ymmärrys siitä, ettei kukaan tahdo uskoa tai uskalla, tai siltä se ainakin tuntui ja että kuinka henkilökohtaista ja kamalaa se oli, pistin kaikki luukut kiinni. Aivan jokaisen, joka oli koskaan ollut auki ja tein pahasti siinä itselleni.
Eikä se helvetti tietenkään ole yhäkään helppo asia puhua, ääneen jonkun kanssa. On niin paljon helpompaa kirjoittaa siitä, puhua kirjainten kautta kuin muodostaa ne suullani. Koska jos käsi vapisee, ei se tässä näy. Puhuessa se kyllä näkyisi, kaikki tunteet.
Joskus minä mietin, että entä jos en olisikaan lähtenyt sen miehen mukaan. Mitä jos en olisikaan ollut niin sinisilmäinen ja tyhmä ja asettanut itseäni kuin tarjottimelle? Miten minun elämäni olisi sitten kulkenut? Olisinko tavannut jonkun kivan ihmisen, jonka kanssa olisin menettänyt neitsyyteni, kuten moni muu ihminen. Vai olisinko valinnut väärin ja se ihminen olisi ollut idiootti? Millaista se olisi ollut, jos se olisi ollutkin minun valintani? Silloin oli vain kaksi valintaa, joko olla hiljaa ja kadota tai taistella ja mahdollisesti saada turpiinsa. Sitten pohdin, että entä jos olisinkin päättänyt taistella ja kenties saada puukosta, nyrkistä ja sitten tullut raiskatuksi. Ainakin se olisi auttanut viemään tapaus oikeuteen, tai sitten olisin kuollut.
Niin monta valintaa, pieniä, isoja, valtavia tai mitättömiä. Joskus ne vain vaivaavat. Entä jos en olisikaan koskaan kertonut perheelleni? Entä jos en olisi koskaan kertonut ystävilleni? Entä jos en koskaan olisi sanonut mitään. Entä jos silloin kun sen jälkeen seisoin pimeässä yössä puun juurella enkä uskaltanut mennä sisään ja veri valui pitkin jalkojani, olisin mennyt jonnekin ja tappanut itseni. Häpeäni silloin ainakin oli niin kova, että en halunnut elää sen kanssa. Entä jos en olisi totellut äitiäni ja ollut soittanut poliisille? Entä jos en olisi jäänyt sinne paikkakunnalle, elämään jatkuvassa muistutuksessa muutamaksi kuukaudeksi. Entä jos.
Muistan vain joitain asioita. Pääsääntöisesti vain sen itse tapahtuman jälkeisiä. Sen muistan, että siellä kopin sisällä oli sininen valo, ja se täytti koko näkökentän. En muista hänen kasvojaan. En voi edes olla varma siitä valosta. Tiedän, että yritin estellä, hän riuhtaisi minut sisään ja yritin estellä sittenkin ja hänen kaikki lihaksensa jännittyivät, valmiina pakottamaan. Muistan, että sanoin ei moneen otteeseen ja kuinka hän vain nauroi. Kaikki muut ovat sekavia mielikuvia. Muistan, että kaaduin kun lopulta pääsin sieltä. Muistan, että hän nosti minut pystyyn ja olin täysin typertynyt. Ja kun hän lopulta jätti minut yksin, en voinut mennä sisään. Ja seisoin siellä yössä varmaankin tunnin ja yritin palata kehooni.
En muista mitään tutkimuksista, en poliisihaastattelusta, en mistään siitä. On vain hämäriä mielikuvia. Muistan kuinka pelkäsin joka yö ja päivä ja jokainen sekunti ja yritin pistää vahvaa naamaa esiin. Muistan kuinka kaikki aikuiset ihmiset, oletettavasti aikuiset ihmiset failasivat ympärilläni suhtautua tähän asiaan. Muistan syytöksiä, kauheita puheluita ja riitoja ja sen, kuinka lopulta kaikki kääntyi minua vastaan ja minä sain huonon maineen. Ja lopuksi, sen että todisteet eivät riittäneet. Ei poliiseita tosiasiassa kiinnostanut se, mitä minulle tapahtui. Olin täysi-ikäinen, 18. Olin juonut kolme siideriä. Ei kukaan usko että 18-vuotias on neitsyt, vaikka minä olin, ja ylpeäkin siitä olin vielä ollut. Poliisit halusivat vain tietää oliko hän yrittänyt myydä minulle huumeita, siitä he halusivat hänet narauttaa, ymmärrän toisaalta miksi. Minulle kerrottiin, ettei häntä syytetty edes raiskauksesta, vaan väkisin makaamisesta, seksiin pakottamisesta. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mikä niiden ero on, koska minä en ole niiden välistä eroa kokenut.
Ja joskus myös pohdin, entä jos olisinkin ollut yksin silloin eräs yö kun hän yritti hyökätä kimppuuni, tarkoituksena todella vahingoittaa. Että jos se yksi mies ei olisi siitä kaveri porukasta estänyt. Tai että jos minua ei olisi yritetty sinä yhtenä iltana estää kun vedimme kännit opistolla. Olin menossa tappamaan häntä ja tarvittiin 5 ihmistä, kolme niistä raavasta miestä, etten mennyt. Niin mielipuolista voimaa voi silloin 60 kiloinen saada.
Joskus sitä vain miettii näitä.
En tiedä mitä tapahtuu nyt, mielessäni. Päädyn siihen, että nyt täytyy olla meneillään jokin käännekohta koko asian suhteen, koska oli monen vuoden paussi, etten juuri sitä raiskausta muistellut tai ajatellut. Nyt kun se kerran matoi ajatuksiini, on se siellä kokoajan. Ehkä kyse on juuri siitä, etten koskaan ole uskaltanut/pystynyt siitä juurikaan puhumaan.
Alussa kaikki oli toisin, olin kai vain niin vihainen, halusin, että kaikki tietävät millainen kusipää se henkilö oli. Unohdin täysin suojella itseäni ja niin tein itsestäni sopivan kohteen pommitukselle ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti se, että yritin kaikkeni kun ymmärsin, että mitä oli tapahtunut, mutta silti, minulle jäi luu käteen. Ja pahempaakin.
Kun ymmärrys siitä, ettei kukaan tahdo uskoa tai uskalla, tai siltä se ainakin tuntui ja että kuinka henkilökohtaista ja kamalaa se oli, pistin kaikki luukut kiinni. Aivan jokaisen, joka oli koskaan ollut auki ja tein pahasti siinä itselleni.
Eikä se helvetti tietenkään ole yhäkään helppo asia puhua, ääneen jonkun kanssa. On niin paljon helpompaa kirjoittaa siitä, puhua kirjainten kautta kuin muodostaa ne suullani. Koska jos käsi vapisee, ei se tässä näy. Puhuessa se kyllä näkyisi, kaikki tunteet.
Joskus minä mietin, että entä jos en olisikaan lähtenyt sen miehen mukaan. Mitä jos en olisikaan ollut niin sinisilmäinen ja tyhmä ja asettanut itseäni kuin tarjottimelle? Miten minun elämäni olisi sitten kulkenut? Olisinko tavannut jonkun kivan ihmisen, jonka kanssa olisin menettänyt neitsyyteni, kuten moni muu ihminen. Vai olisinko valinnut väärin ja se ihminen olisi ollut idiootti? Millaista se olisi ollut, jos se olisi ollutkin minun valintani? Silloin oli vain kaksi valintaa, joko olla hiljaa ja kadota tai taistella ja mahdollisesti saada turpiinsa. Sitten pohdin, että entä jos olisinkin päättänyt taistella ja kenties saada puukosta, nyrkistä ja sitten tullut raiskatuksi. Ainakin se olisi auttanut viemään tapaus oikeuteen, tai sitten olisin kuollut.
Niin monta valintaa, pieniä, isoja, valtavia tai mitättömiä. Joskus ne vain vaivaavat. Entä jos en olisikaan koskaan kertonut perheelleni? Entä jos en olisi koskaan kertonut ystävilleni? Entä jos en koskaan olisi sanonut mitään. Entä jos silloin kun sen jälkeen seisoin pimeässä yössä puun juurella enkä uskaltanut mennä sisään ja veri valui pitkin jalkojani, olisin mennyt jonnekin ja tappanut itseni. Häpeäni silloin ainakin oli niin kova, että en halunnut elää sen kanssa. Entä jos en olisi totellut äitiäni ja ollut soittanut poliisille? Entä jos en olisi jäänyt sinne paikkakunnalle, elämään jatkuvassa muistutuksessa muutamaksi kuukaudeksi. Entä jos.
Muistan vain joitain asioita. Pääsääntöisesti vain sen itse tapahtuman jälkeisiä. Sen muistan, että siellä kopin sisällä oli sininen valo, ja se täytti koko näkökentän. En muista hänen kasvojaan. En voi edes olla varma siitä valosta. Tiedän, että yritin estellä, hän riuhtaisi minut sisään ja yritin estellä sittenkin ja hänen kaikki lihaksensa jännittyivät, valmiina pakottamaan. Muistan, että sanoin ei moneen otteeseen ja kuinka hän vain nauroi. Kaikki muut ovat sekavia mielikuvia. Muistan, että kaaduin kun lopulta pääsin sieltä. Muistan, että hän nosti minut pystyyn ja olin täysin typertynyt. Ja kun hän lopulta jätti minut yksin, en voinut mennä sisään. Ja seisoin siellä yössä varmaankin tunnin ja yritin palata kehooni.
En muista mitään tutkimuksista, en poliisihaastattelusta, en mistään siitä. On vain hämäriä mielikuvia. Muistan kuinka pelkäsin joka yö ja päivä ja jokainen sekunti ja yritin pistää vahvaa naamaa esiin. Muistan kuinka kaikki aikuiset ihmiset, oletettavasti aikuiset ihmiset failasivat ympärilläni suhtautua tähän asiaan. Muistan syytöksiä, kauheita puheluita ja riitoja ja sen, kuinka lopulta kaikki kääntyi minua vastaan ja minä sain huonon maineen. Ja lopuksi, sen että todisteet eivät riittäneet. Ei poliiseita tosiasiassa kiinnostanut se, mitä minulle tapahtui. Olin täysi-ikäinen, 18. Olin juonut kolme siideriä. Ei kukaan usko että 18-vuotias on neitsyt, vaikka minä olin, ja ylpeäkin siitä olin vielä ollut. Poliisit halusivat vain tietää oliko hän yrittänyt myydä minulle huumeita, siitä he halusivat hänet narauttaa, ymmärrän toisaalta miksi. Minulle kerrottiin, ettei häntä syytetty edes raiskauksesta, vaan väkisin makaamisesta, seksiin pakottamisesta. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mikä niiden ero on, koska minä en ole niiden välistä eroa kokenut.
Ja joskus myös pohdin, entä jos olisinkin ollut yksin silloin eräs yö kun hän yritti hyökätä kimppuuni, tarkoituksena todella vahingoittaa. Että jos se yksi mies ei olisi siitä kaveri porukasta estänyt. Tai että jos minua ei olisi yritetty sinä yhtenä iltana estää kun vedimme kännit opistolla. Olin menossa tappamaan häntä ja tarvittiin 5 ihmistä, kolme niistä raavasta miestä, etten mennyt. Niin mielipuolista voimaa voi silloin 60 kiloinen saada.
Joskus sitä vain miettii näitä.
posted by Carmabal at 11:42 ip.
2 Comments:
Olen yrittänyt välttää raiskauskertomuksien lukemista kirjoista, koska arvelen, että jos se jotain tunteita herättäisikin, niin ne olisivat ikään kuin vääränlaisia tai tekaistuja, koska sitä kuvauksen kirjoittajaa ei tunne mitenkään muuten kuin sen kirjan perusteella. Eli olen ikään kuin odottanut saavani lukea jotain tällaista, koska kun tunnen sinua ensisijaisesti muiden kirjoittamiesi asioiden kautta, voin olla varma, että tämän herättämä viha ja muut tunteet ovat aidosti omiani, eivätkä vain sellaisia, mitä ihmisiltä tällaisessa yhteydessä odotetaan.
En tiedä oliko tuossa selityksessä nyt päätä tai häntää, mutta halusin sillä siis vain pohjustaa sitä, että teki mieleni kiittää sinua siitä, että kirjoitit tämän. Tällainen rehellisyys on arvokasta.
Kiitos kovasti, ja selityksessäsi oli paljonkin päätä, häntääkin :D
Se on totta, että kaikki tunteet tällaisia asioita kohtaan ovat aika muovisia, ennenkuin se tapahtuu jollekulle jonka tunnet, tai tietysti rehellisimmillään, kun se tapahtuu itselle.
Ihminen suhtautuu jännästi väkivaltaisiin tekoihin. Itsekin pidän väkivaltaisista elokuvista. Mutta raiskauksiin, pedofiliaan sekä insestiin ei osaa oikein suhtautua. Ainakin se on todella vaikeaa. Viha varmaan tulee ensimmäisenä, mutta sekin on toisaalta vaikea kategorioida, koska se on niin kammottavaa. On vaikea skaalata niin iso viha johonkin sellaiseen asteikkoon mitä "normaali" väkivalta aiheuttaa.
Kumma olento, ihminen.
Lähetä kommentti
<< Home