Asiattomuutta

Ei oikein ole mitään asiaa, mutta en tahdo taas aloittaa pitkiä jaksoja, jolloin en sano mitään koska silloin minulle tulee jotenkin tunkkainen olo!

No. Tänä aamuna heräsin järjettömänlaiseen panetukseen. Tämänkin kehtaan jo kirjoittaa, koska olen kaikenlaista muutakin melkoisen henkilökohtaista kirjoitellut vuosien aikana. Herranjumala, miettikää, jo vuosia blogaten. On hyvin mielenkiintoista joskus lueskelle vanhoja blogauksia, varsinkin kun on tällainen muisti kuin minulla. Paska.

Raportinomaisesti voisin todeta, että olen voinut ihan hyvin viime aikoina, ottaen huomioon, että se vanha trauma on kuitenkin pyörinyt päässäni hyrrän lailla jo monta viikkoa. Ilmeisesti jonkinlainen kriittinen tila ja kynnys on ylitetty, koska voin miettiä sitä aivan ilman sen suurempaa tuskaa. Se on kuin pirun nyrkki kädessäni, jota voin purkaa ja koota.
Olisiko ollut jokin viikko sitten, sain kylläkin aivan käsittämättömän vahvan paniikkikohtauksen. Rehellisesti voin sanoa, etten aivan samanlaista ole koskaan kokenut, varsinkaan kun en ole sellainen persoona, joka niistä kärsisi.

Koko päivä oli ollut aivan tavallinen, ei mitään erikoista. Vähän alakuloa, ei mitään sen hirveämpää. Sitten menin nukkumaan. Välittömästi kun painoin pääni tyynyyn, alkoivat kyyneleet valua, aivan solkenaan. Aloin voihkia ja valittaa, enkä voinut estää sitä, aloin hyperventiloida, huimasi, sydäntä puristi ja olin täysin tuon kauhean tunteen vallassa. Itkin ja huusin. Kun vähän rauhoituin ja hengitys alkoi tasaantua, alkoi kauhu. Aivan käsittämätön pelkotila, tuntui kuin koko musta huone olisi imeytynyt seinineen vasten, kuin huoneessa olisi ollut jotakin sinne kuulumatonta. Kamppailin, että uskalsin mennä laittamaan valot päälle. Oli pakonomainen tarve saada lähelleni joku turvallinen ihminen, harkitsin jollekin soittamista, mutta en olisi kehdannut enää siihen aikaan häiritä joten napsautin koneen päälle, laitoin musiikkia ja menin wowiin. Onneksi eräs kaverini oli siellä ja hän rauhoitteli minua, koska tiesi itsekin vastaavanlaisista kohtauksista.
Mutta hyperventilointi jatkui vielä kyyneleiden kera rapeat 40 minuuttia. Sitten alkoi vapina ja kylmät väreet. Lopulta rauhoituin ja väsyin niin, että pystyin mennä takaisin nukkumaan.

En ymmärrä miksi, mutta kuitenkin tunsin valtavaa heikkoutta siitä, että olin kokenut niin rajun episodin, ilman mitään välitöntä, näkyvää syytä. Enkä yhäkään ole keksinyt mitään muuta siihen, kuin että ehkä jotain vanhaa, siihen traumaan liittyvää vain nousi pintaan ja poistui. Tai ainakin toivottavasti poistui.
Ainakaan toista kohtausta ei ole enää tullut, vaikka haikeutta menetettyjen asioiden tähden onkin ollut muutamaan otteeseen.

Olisi kova tarve laulaa, purkaa tuntojaan. Laulaa vaikka niitä vanhoja kappaleita, joissa purin niitä tunteita ulos, välillä hellemmin, välillä jopa brutaalisti. Kitaranpirulaisesta puuttuu kuitenkin kieli, ja ne muutkin pitäisi vaihtaa ja vähän epäilen osaisinko niitä vaihtaa ja että saisinko sitä sitten viritettyä soitettavaan kuntoon. Täytyy ehkä käydä utelemassa paikallisessa soitinliikkeessä, tarjotaanko missään Kokkolassa sellaisia palveluksia, että he voisivat tämän homman järkevään hintaan hoitaa. Kun puuttuu alimman viritystapin ympäriltä se muoviosakin, että pihtien kanssa pitäisi se yksi kieli saatana virittää.
Jotenkin vain koen määrittelemätöntä ahdistusta astua sinne liikkeeseen. Tuntuu että pitäisi olla ammattimuusikko ja osata soittaa hyvin ja lukea nuotteja ja tietää alan termejä - ihan mielipuolista sellainen olo, tiedän, mutta ei väisty.

Jonkun pitäisi kyllä ruoskia tämä käsittämätön laulamisen ja musiikin soittamisen pelko minusta irti, koska ei tässä nyt oikein järkeä ole. Kyllä minä laulaa kuitenkin osaan, aika hyvin. Ja soittaa.. no, välttävästi.

Ilmeisesti minulla sitten olikin asiaa.