Intohimo

On se hieno asia. Ja samalla aika monitahoinenkin.
Olen pohtinut viime aikoina aika paljon intohimoisia asioita, niin seksuaalisuuteen, kuin pelkkään elämää eteenpäin vievää draivia, niin sanotusti. Eniten tietysti kiinnostaa tuo seksuaalinen aspekti, kaikki mitä liittyy kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen.

Minä olen sen verran intohimoinen ihminen muutenkin noin tunneihmisenä, että minut on helppo saada kiihottuneeksi, esimerkiksi. Siihen ei tarvita sen ihmeellisempiä avuja. Katse, läsnäolo, muutama yksinkertainen sana, kosketus. Aivan erityisesti huulet. Rakastan huulia. Ne vain ovat yksinkertaisesti uskomattoman.. aistillinen osa ihmistä. Samalla tavalla kuin suuteleminen on erittäin aistillinen osa kahden ihmisen välistä suhdetta. Mikään ei lässäytä sen pahemmin kuin todella kehno suutelija.

Vaikka helppo olenkin saada tiettyihin, heh.. tunnelmiin, yhdessä asiassa en sitten enää olekaan niin helppo. Se, että minut saisi todella intohimoiseksi, täytyy jo kyetä johonkin aivan muuhun kuin vetämään puoleensa fyysisellä tasolla. Ajatellaan vaikkapa että seksuaalisuudessa on tuo fyysinen taso ja sitten metafyysinen, henkisempi puoli. Se filosofinen, kyseenalaistava puoli seksuaalisuutta. Jokin syvempi ja isompi osa.
Se, että toinen kykenee saada minut kiihottumaan syvemmin kuin pelkästään fyysisesti, saa minut intohimoiseksi. Ajatukset, kyky kuunnella, kyky olla toisiaan tukevassa vuorovaikutuksessa minun kanssani.

Ei riitä että puhuu paljon, ei riitä että puhuu pelkkää asiaa. Ei riitä, että ajatukset olisivat täysin samanlaisia. Jotta todella pääsee minun sisälleni vaikuttamaan täytyy kyetä kiihottamaan ajatusmaailmaani, tunteitani. Kertomaan, kuuntelemaan, kyseenalaistamaan ilman alentuvaa sävyä, ymmärtämään, kysymään jos ei ymmärrä. Yksinkertaisesti, kyetä aiheuttamaan ajatuksissani salamoita, jos niikseen tulee.

On helppo kuulla nopeasti, milloin joku todella on vuorovaikutuksessa vai ei. Ihminen joka paasaa loputtomasti voi olla aivan yhtä tavoittamattomissa kuin ihminen satametrisen tornin nokassa. Siinä on viehätyksensä, joka karisee kuin kuiva maali auringon porotuksessa. Jos ei voi astua alas norsunluutornistaan, on selvää, että sinua hallitsee pelko.

Samalla tavalla lässäyttää ylenpalttinen itsensä vähättely. Se on yksi ihmisen kurjimmista piirteistä, ja samalla täysin eri asia kuin nöyryys ja vaatimattomuus. Vaikka joskus helposti ihmiset sekoittavat ne toisiinsa. Itselläni on rutka annos tuota vähättelyä, joka on tiedostettu puoli josta en pidä ja jota yritän hallita. Itseironiani saattaa lipsahtaa joskus sinne varjoisammalle puolelle. Miehissä tuo sama asia saa niskakarvani hyppäämään heti pystyyn (naisissa tietysti myös). Liiallinen itsetietoisuus ja röyhkeä itseluottamus ovat aivan yhtä inhottava piirre.
Sitä minä arvostan, että on, eikä pyydä anteeksi.

Se kertoo minulle, että ihmisessä on jotain todellista ja aitoa läsnäoloa. Ja sellainen ihminen on potentiaalisesti sellainen, joka kykenee pitelemään minun sydäntäni.