Nocturnal Behaviour, osa 51; Saatanan Kakarat

Kartano oli valtava lasipalatsi, keskellä vilkasta kaupunkielämää. Se seisoi jämäkästi, uudenaikaisena mutta silti kovin uhkaavana rinteessä, levittyen rinteen päälle korkeana, torneineen.
Se oli minun työpaikkani.
Edellinen lastenhoitaja oli lopettanut työnsä vain kahden päivän jälkeen, tiesin sen juoruista ja muista huhuista, joita liikkui kaikkien lasten kanssa työskentelevien parissa. Siellä kartanolla ei ollut kyllä kaikki kohdallaan. Lapset olivat hankalia, vanhemmat kaupungin arvostetuinta kermaa, vaikutusvaltaisia, törkeän rikkaita. Lapset kävivät koulua kartanossa, kotiopettajan opettamana, eikä kukaan tiennyt, kuka se ihminen oli.

Kartanon työntekijät asuivat kartanolla, eikä kukaan tiennyt heistä juuri mitään, paitsi sen, että he olivat hiljaisia ja jäyhiä kun heitä näki kaupungilla toimittamassa asioita.

Astuin sisään suureen eteishalliin ja ovi kolahti raskaasti takanani kiinni. Kaikkialla oli kauhistuttavan synkkää siitä huolimatta, että tilat oli sisustettu erittäin modernisti ja että lähestulkoon kaikki seinät olivat paksua, karkaistua lasia.

Hiljainen ja erittäin jähmeä palvelija saattoi minut kartanonherran toimistoon, jossa jykevä, hyvin päättäväisen oloinen mies istui tumman puisen työpöydän ääressä. Hänen ikäänsä oli erittäin vaikeaa arvioida. Hän oli komea, mutta ei silmiinpistävä, muutakuin olemukseltaan. Hänestä huokui jotain voimaa, josta en oikein ottanut selvää mitä se oli.

Sain työpaikan lyhyen haastattelun ja briefingin jälkeen, ja kartanonherra, lasten isä, johdatti minut lastenhuoneeseen. Osa nuoremmista lapsista istui kiltisti tietokoneiden ääressä ja tekivät kaiketi koulutehtäviään. Kaksi alle kouluikäistä lasta rakentelivat rakennussarjalla jonkinlaista arkkitehtuurista rakennelmaa keskustellen matalilla, melkein kuiskaavilla äänillä.
Koko tilanne tuntui oudolta ja absurdilta, koska jos lapset olivat näin kilttejä, miksi olin kuullut pelkkiä kauhutarinoita ja miksi edellinen hoitaja oli lopettanut vain kahden päivän jälkeen? Lapsia oli yhteensä seitsämän, mutta tilassa oli vain kuusi.

Lapset olivat kohteliaita ja esittelivät hiukan jopa ujosti itsensä minulle kun isä esitteli meidät toisillemme. Viimeinen lapsi, Aleksander, oli kuulemma kartanon tiluksilla skeittailemassa, tapaisin hänet myöhemmin. Aleksander oli vanhin lapsista, 12-vuotias ja isänsäkin mukaan erittäin vaikea tapaus. Isä varoitteli minua ja toppuutteli, etten saisi antaa periksi pojalle, joka varmasti yrittäisi kaikki kamalimmat temppunsa kanssani.
Lupasin pistää kovan kovaa vastaan.

Tapasin Aleksanterin ensimmäistä kertaa vasta seuraavana päivänä. Poika odotti minua huoneeni ulkopuolella ja katsoi minua päästä varpaisiin kun halpaa makkaraa. Hän ei sanonut mitään. Pojalla oli vaaleat, puolipitkät hiukset, joka tuntui oudolta, koska isä ja muut lapset olivat erittäin tummia väritykseltään. Sitten Aleksander sylkäisi päälleni. Tuijotin poikaa hetken pöyristyneenä ja sitten tartuin poikaa korvasta kovasti ja raahasin huutavan ja riehuvan esiteinin istumaan lasiportaikon nurkkaan.
"Mietipäs siinä, miten käyttäydytään."

Aleksanteri oli juuri niin hankala lapsi mitä isänsä oli povannutkin.. potenssiin kymmenen. Poika keksi koiruuksia ja täysvaltaisia julmuuksia ja inhottavuuksia niin luovasti, että eniten hämmästyin sitä, miten poika tuhlasi älyllisen potentiaalinsa siihen, että niskuroi. Poika niskuroi isällensäkin yhtälailla, kiusasi sisaruksiaan ja erityisesti hän vihasi minua. Hän oli päättänyt verisesti että ajaisi minut pois kartanosta.

Pysyin kartanossa lastenhoitajana melko pitkään. Jaksoin raskasta tehtävääni tasan kaksi kuukautta, jonka aikana rökitin Aleksanteria kuin vierasta koiraa hänen tekemien pahuuksien takia. Muut lapset pelkäsivät ja kunnioittivat minua, koska näkivät, ettei minulle kannattanut alkaa kenkkuilemaan - he näkivät miten suoraselkäisesti kohtelin Aleksanteria, vaikkei lähestulkoot väkivaltainen periksiantamattomuuteni pojan suhteen tuottanutkaan lainkaan tulosta.
Tehtävääni teki hankalammaksi se, että kartanon muut työntekijät suorastaan jumaloivat Aleksanteria, hänessä oli jotain outoa valovoimaisuutta, jota hän jakoi kyllä heille. Minuun, isäänsä ja sisaruksiinsa hän suhtautui kuin täysin eri olentoihin. Lasten äitiä en ollut koskaan vielä edes nähnyt, hän kuulemma sairasti, ja joutui viettämään aikaansa vuodepotilaana.
Usein kun tukistamisen tai korvasta vetelyn jälkeen talutin kiukkuilevan Aleksanterin lasiportaisiin istumaan, löysin pian sieltä istumasta jonkun kartanon toisen työntekijän, joka lohdutti ja leperteli nyt muka krokotiilinkyyneliä itkevälle pojalle. Kaikki yritykseni saada poika käyttäytymään valuivat hukkaan.

Lopullisesti kyllästyin, kun eräs työntekijöistä antoi 12-vuotiaan pojan käyttää vaippaa, kun poika oli tahallaan kussut vessanlattialle minua kiusatakseni, kun minulla oli kiire hoitamaan asioitani. Poika oli manipuloinut työntekijän uskomaan, että minä estin poikaa menemästä vessaan ja ties mitä valheita oli se pieni käärme luritellut.

Kaappasin pojan matkaan, revin häntä hiuksista lasiportaikkoon, vanhaan tuttuun paikkaan istumaan ja otin vaipan pojalta pois.
Kymmenen minuutin päästä löysin taloudenhoitajan istumasta poika sylissään portaikossa ja vihani kuohahti. Huusin mielipuolisesti naiselle, ettei kukaan enää saisi koskea poikaan, eikä edes puhua hänelle - että he tuhosivat yritykseni saada poika käyttäytymään.
Nainen lähti naama vihasta punaisena ja tiesin, mitä hän sanoisi muille työntekijöille. Katsoin virnuilevaa Aleksanteria, joka kuiskasi, "siitäs sait, vitun huora, nyt kaikki vihaa sua."

Se oli viimeinen pisara. Silmissäni suorastaan sumeni. Marssin suorinta tietä kartanonherran toimistoon ja sanoin etten enää jaksanut yrittää. Että kaikki yritykseni olivat turhia, koska Aleksanteri onnistui kääntämään kaiken päälaelleen sekunneissa ja oli saanut muut työntekijät ryhmittäytymään minua vastaan. Sanoin, että en yksinkertaisesti voinut enää jatkaa, olin liian turhautunut.
Hän vaikutti hyvin surulliselta päätökseeni, ja yritti saada minut vielä jäämään. Olin kuitenki päättänyt. En enää jaksanut. Sitäpaitsi.. Aleksanteri ja vihamieliset työtoverit eivät olleet ainoat syyt..

Kartanossa oli jotain hämärää. Kiltit lapset, ilkeä Aleksanteri. Sairasteleva, täysin näkymätön ja kuulumaton äiti. Outo isä, josta kukaan ei osannut sanoa, mitä hän itseasiassa teki työkseen, tosin joskus Aleksanteri oli satuillut minulle, että isä oli alamaailman vaikutusvaltaisin gansteri. Se kuitenkin kaihersi takaraivossani, sillä kartanossa oli paljon paikkoja jonne ei saanut mennä. Talossa oli yksinkertaisesti jotain.. outoa. En tuntenut oloani siellä enää turvalliseksi.

Kartanonherra oli hyvin surullinen päätöksestäni lähteä, sillä hän kehui minua lastenhoitajana maasta taivaaseen, joka tuntui oudolta, koska tiesin kasvatusmenetelmäni olleen epätavallisia Aleksanterin suhteen. Hän kutsui paikalleen myös isänsä, joka asui Kartanon yhdessä siivessä vaimonsa kanssa, en ollut koskaan nähnyt kartanonherran äitiä, ja vain muutaman kerran hänen isänsä, joka oli aivan käsittämätön ihmisjärkäle. Joka kerta kun olin nähnyt hänet edes kaukaa, ihmettelin, miten sellainen olento saattoi olla olemassa.
Mies oli kuin repäisty marvelin sarjakuvasta, hän oli käytävän levyinen, valtava järkäle mieheksi, joka liikkui aina tumma puku päällä, sikari kädessä. Mies ei ollut lihava, vaan valtava. Raamikas oli naurettava käsite tuon.. seinän kohdalla.

He eivät saaneet minua pyörtämään päätöstäni lähteä kartanosta. Joten he yhteistuumin päättivät, että he saattaisivat minut huomenna ulos. Se tuntui oudolta. Olisin tahtonut lähteä välittömästi, mutta he vaatimalla vaativat, että siihen tarvittiin oikeat seremoniat, piti odottaa huomiseen.

Kartano tuntui ylettömän painostavalta lähtöpäätöksen jälkeen. En saanut unta koko yönä huoneessani, vaan pyörin vuoteessa onnettomana. Toisaalta tuntui pahalta jättää nuoremmat lapset tyhjän päälle, uuden lastenhoitajan hoiviin, joka todennäköisesti päättäisi lähteä kahden päivän aikana, kuten tuntui olleen normikäytäntö ennen minua. Toisaalta en saattanut odottaa, että pääsisin vapaaksi. Siltä se tuntui, että pääsisin vapauteen.

Aamulla kartanonherra itse tuli herättämään minut, tai noutamaan minut huoneestani, sillä olin ollut hereillä koko yön. Olin hyvin hämmentynyt, sillä myös kartanonherran isä oli mukana. Sekä vaimot, joita en koskaan ollut nähnyt. Teki tiukkaa pitää naama peruslukemilla, sillä en voinut estää katalaa ajatusta pyörimästä mielessäni "ei ihme, etteivät he paljoa liiku ihmisten ilmoilla.."
Vaimot olivat pelottavia kopioita toisistaan, kartanonherran äiti tietysti vanhempi versio poikansa vaimosta. He olivat kummallisia ihmispökkelöitä. Muodottomia naissäkkejä, joita tuskin naisiksi tunnisti muista kuin vaatteista. Molemmilla oli lyhyet poikamaiset hiukset, nuoremmalla mustat, vanhemmalla raudan harmaat. Molemmilla tuntui olevan sama kyttyräselkä, sekä roikkuva, iloton naama. Vaimot löntystelivät kuin lehmät miestensä takana.

Kartanonherran isä otti käteni ja piti sitä oman kätensä päällä, taputellen lohduttuvasti kättäni toisella kädellään. Kartanonherra taas käveli AIVAN selkäni takana, melkein kiinni minussa, käsi olkapäälläni. Se tuntui oudolta, liian intiimiltä. Miehet kehuivat minua kovasti, kertoivat pitkällisesti siitä, kuinka heitä harmitti se, että koin työni niin hankalaksi että halusin lähteä. He sanoivat, että olin jo perhettä, että olin paras lastenhoitaja, jota heillä koskaan oli ollut ja että lapset jumaloivat minua. Miesten puheet olivat niin lämpimiä ja melkein humoristisia, että minulle tuli sellainen olo, että tahdoin kiemurrella.

Matka etuovelle oli ahdistava. Koko talo tuntui hiljaiselta, lukuunottamatta miesten jatkuvia ylistyksiä ja yrityksiä saada minua jäämään. Kieltäydyin peräänantamattomasti, halusin jo pois. Sitten etuovi aukesi. Kaupunki marmoriportaitten päässä tuntui kaukaiselta ja oudolta asialta. Aurinko paistoi, mutta oli jotenkin silti todella pimeää.
Miesten äänet tuntuivat melkein hukkuvan ulkoilmassa ja kaupungin pienessä hälyssä. Kaikki tuntui jotenkin.. epäaidolta. Tajusin sen vasta kun jalkani osuivat katukiveykselle rappusten alapäässä. Se ei tuntunut betonilta jalkojeni alla. Kävelin puulattialla, tiesin että kävelin puulattialla, että olin yhä sisällä.
Kartanonherran hengitys tuntui kuumana niskassani, hänen suuri kehonsa melkein tuliselta vasten selkääni, vanhemman herran kädet puristivat omaani, johdatellen minua eteenpäin.

Kaikki vaistoni kirkuivat minulle, että en ollut ulkona, että sitä ei tapahtunut, paitsi näköni. Näköäni huijattiin. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että näin kuvaelmaa, joka istutettiin mieleeni. Samalla hetkellä kun tuo taju tilanteesta alkoi valjeta minulle, myös kuvan mieleeni istuttava tajusi ymmärrykseni.
Vaikka näin kaiken, kuin olisin seissyt yhä suorassa, tunsin, että kartanonherra taivutti ylävartaloni kovakouraisesti alas, pidellen kiinni toisella kädellä lantiostani. Vaikka näin, että vanha herra piti kättäni, tunsin kuinka molemmat käteni vedettiin taaksepäin kivuliaasti, ja jotain terävää viillettiin pitkin käsieni sisäpintaa ja kuinka kuuma veri alkoi valua. Huusin kun tunsin kuinka kartanonherra nosti hameeni, veti alushousuni tieltä pois ja työntyi sisääni väkivaltaisesti.

"Sinä olet nyt osa perhettä, sinä olet osa meitä."

Se oli riitti. Tiesin olevani jossain kartanon alakerrassa, alueilla, jonne en ollut saanut astua. Minut initioitiin perheeseen. Samalla, kun minuun istutettiin pahuuden siemen, tai ehkä sitä vain rohkaistiin kasvamaan, vereni valutettiin pois. Mutta se korvattiin, se korvattiin silkalla pahuudella ja kylmyydellä. Olin minä, mutta en ollut enää sama minä.

Uni muuttuu hämäryydeksi ja pimeydeksi ja pelottaviksi, tunteettomiksi tapahtumiksi, joita seuraan ulkopuolisena niihin. Minusta tehdään osa perhettä, osa Saatanan perhettä. Aleksanteri oli hänen poikansa. Muut lapset olivat äitinsä lapsia, melkolailla yhdentekeviä Hänelle. Aleksanteri oli se, joka perisi hänen asemansa. Ja Aleksanterin kiintymys minuun oli ollut ratkaiseva tekijä. Saatana oli tunnistanut minussa jotain hänelle kuuluvaa siitä, kuinka hänen poikansa uskalsi paljastaa totuuden itsestään minulle, ja kuinka minä olin uskaltanut sivaltaa kun minua sivallettiin.
Minut lähetettiin pois kartanolta. Saatana sanoi, että olin Aleksanterille aivan liian tärkeä. Minun piti kasvaa voimissani, että voisin suojella häntä kun hän kasvaisi. Minusta tuli nuoren demoninalun henkivartija. Piileksin pimeydessä ja varjoissa ja vahdin hiljaisuudessa.

Kun Aleksanteri täytti 18, sain luvan näyttäytyä nuorelle miehelle. Saatana oli minusta hyvin ylpeä, minä olin ristiriitaisissa tunteissa. Samaan aikaan vihasin koko helvetillistä sotkua johon olin joutunut, toisaalta nautin siitä, että työtäni arvostettiin niin. Että olin niin korkealla Saatanan silmissä.
Aleksanteri oli kaahaamassa uudella autollaan kaupungilla ja näin mahdollisen vaaratilanteen. Ajoin moottoripyörälläni sateisessa yössä hänen autonsa perässä ja kurvasin sen vierelle. Koputin ikkunaa ja Aleksanterin jännityksestä hohkaavat silmät vilkaisivat minua. Kypärä peitti kasvoni ja nostin visiirin ja vinkkasin hänelle yhtä väritöntä silmääni.

Aleksanteri iski jarrun pohjaan ja kurvasin eteenpäin, tietäen, että aiheuttamani järkytys sai pojan tiputtamaan nopeuden ja säästymään pahalta loukkaantumiselta. Tiesin myös, että Aleksanteri ymmärsi kaiken minut nähdessään. Ymmärtäisi minne olin kadonnut. Ymmärsi, mitä minä merkitsin.

Heräsin.