22.11.10

Nocturnal Behaviour osa 49: Selviä hengissä, Puolusta itseäsi, Petetty!, Tapa tai Kuole, Julma Kosto, Muista se mitä et halua muistaa.

Liu'un sisään ja ulos unesta ja tietoisuudesta, joka vaihtelee todellisuuden ja unen maailmoitten välillä. Hengitän, tiedostan, kuinka vääntelehdin todellisuudessa kun unessa minulle tapahtuu pahoja asioita..

1: Selviä hengissä.

Postapokalyptinen maailma. Vain harvat ovat selvinneet hengissä maapallonlaajuisesti levinneistä ärhäköistä tautiepidemioista. On jo pimeää ja olen yksi niistä harvoista, jotka ovat elossa ja taistelevat hengissä pysymisestä. Olen ollut sen tehtaan takana jo aika kauan, se on kohtuullisen turvallinen paikka. Tehtaan sisällä on vain viisi työntekijää, jotka pyörittävät sitä. He eivät näe minua koska olen vain osa varjoja, enkä minä tahdo törmätä muihin ihmisiin. Harvat ja valitut ovat vaarallisia näinä päivinä, osa on tautien infestoimia, osa muuttunut väkivaltaisiksi selvittyään siitä yhdestä taudista, osa on vain itsensä raunioita. Muuta ei ole kuin tämä selviäminen. En ajattele, en tunne. Katson pimenevää taivasta, se näyttää oudolta, liian tummalta, liian värikkäältä silti. Jos minä vielä tuntisin, niin ajattelisin että siinä on vikaa ja se ahdistaisi minua. Suljen silmät ja nukun.

2. Puolusta itseäsi.


On jo kirkas päivä kun herään. Kissoja on valtavasti, ne selvisivät hengissä tautiepidemioista, toisin kuin niin monet ihmiset. Ne ovat tulleet villiksi selvitessään yksin, niin kuin monet ihmisetkin.

Tehtaan takana olevat valtavat sorakasat olivat hyvä paikka piileskellä vaikka ne kuhisivatkin kissoja. Ne olivat ympäröineet minut kun nukuin, valmiina hyökkäämään. Pikkuhiljaa ne hiipivät lähemmäs ja olin valmiina. Tätähän tapahtui alati.
Mouruten ne hyökkäsivät ja heittelen ne kauemmas mouruten itsekin kuin kissa. En ymmärrä sitä sillä tavalla, minulla ei ole muistikuvia että olisin ihminen. Minä vain selviän.
Lopulta kissat luovuttivat ymmärtäessään että tämä iso nisäkäs oli vallannut niiden reviiriltä oman reviirinsä, antaen silti niiden kulkea sillä, jos ne eivät häirinneet tätä nisäkästä.

Hyppään suurelle, litistettyjen pahvilaatikoiden täyttämälle rekkalavalle nukkumaan taistelun jälkeen, sillä niiden keskellä on pehmeä nukkua. Tehdas on tänään erityisen hiljainen, kauempana vain yksi kone siirtelee soraa kasoihin. Kaivaudun puolittaisesti pahvilaatikoihin ja lipsun taas verkkaiseen uneen.

3. Petetty!

Uni unen sisällä. Tuntuu kuin minua katseltaisiin. Varjo peittää auringon hetkeksi ja käännän kylkeä ja nukahdan syvempään.

Herään kun minua ravistellaan.
"Hei, herää tyttö!" Joku repii olkapäätäni ja mouruan kuin kissa takaisin, sihisen ja puolittaisesti unen vallassa hyppään kauemmas. Ihmiset huoneessa tuijottavat minua ja tuijotan takaisin.
"Se on mennyt hulluksi." Joku sanoo. Ihmetyksekseni tajuan ymmärtäväni muiden nisäkkäiden puhetta ja lopulta pikkuhiljaa tajuan että minäkin olen ihminen. Trauma sai minut unohtamaan sen ja hetken oli vain selviytyminen. Nousen hitaasti päkiöiltäni seisomaan, muut näyttävät varovaisilta.
"Ei.. olen.. kunnossa." Puhuminen tuntuu uppo oudolta suussani, sanat ovat puuroisia ja vaikeita muodostaa. Jokin häilähtelee muistini reunoilla mutten saa siitä otetta, nykyhetki on tärkeämpi. Ymmärrän että minut on petetty, minut on löydetty ja viety jonnekin. En tiedä miksi.
Huoneen yksi sivu on peililasia ja kauhistun nähdessäni kuvajaiseni. Vaatteeni ovat likaiset rääsyt ja hiukseni ovat melkein rastoilla. Kasvojeni poikki kulkee kammottava haava, se alkaa hiusrajastani, kulkee otsan kautta vasemman silmäni sisäkulmasta poskea pitkin leuan rajaan asti. En muista lainkaan mistä olen sen saanut. Se on hiukan tulehtunut, enkä ole kiinnittänyt sen aiheuttamaan kipuun huomiota ollenkaan.
Yritän hiukan katsoa sitä peilistä ja irvistän. Muut ihmiset näyttävät kauhistuneilta. Hekään eivät ole erityisen puhtaita, mutta paljon puhtaampia kuin minä.
"Sinulla on tainnut olla rankkaa." Yksi vanhempi nainen sanoo ja tuijotan häntä sanomatta mitään. Eräs mies pyörittelee silmiään. "Meillä kaikilla on ollut." Muut nyökkäilevät. Käsite säälistä on minulle täysin outo enkä ymmärrä mitä ihmiset tekevät. Nyökkään vain ja yritän hiukan setviä hiuksiani.
"Muistaako kukaan miten me jouduimme tänne?"
Kukaan meistä ei muista. Ihmiset näyttävät pelästyneiltä.
Ovi aukeaa huoneen perällä ja kirkkaassa valossa kylpevä käytävä näyttää kutsuvalta. Kukaan ei liikahdakaan, kunnes jostain kaiuttimen tapaisesta kuuluu ääni.
"Poistukaa huoneesta. Teillä on päivä aikaa selvittää rata ja selvitä hengissä. Vain yksi voittaa."
Vanhempi nainen alkaa itkeä ja muut näyttävät vain ilmeettömiltä. Eräs mies tarttuu naista päästä ja vääntää, kuuluu äänekäs napsahdus ja kaikki ihmiset lähtevät rynnimään käytävään. Hiivin perästä ja tekeydyn näkymättömäksi, kaikki "kissan" aistini naksahtavat taas päälle.
Muistan, että ihmisiä kannatti välttää. Julma maailma on synnyttänyt julmat huvit niille, joilla on valtaa muiden yli.

4. Tapa tai kuole.

Melkein päivä on kulunut. Tiedän, että vain se mies joka tappoi vanhan naisen jo alusta on hengissä minun kanssani. Olen pelannut ovelasti, en ole itseasiassa tappanut vielä ketään, olen hiipinyt kissana varjoissa ja nähnyt kuinka muut ovat taistelleet toisiaan vastaan. Tiedän oveluuden voivan viedä minut voittoon, selviytyminen on minulle tärkeää, teen sen huolellisesti, en väkivalloin, kuten tuo mies.
Hän seisoo aivan allani valmiina astumaan edessä olevaan huoneeseen. Olen kyyryssä metallirakennelmien päällä korkeassa käytävässä. Mies ei edes käytä vaistojaan tajutakseen, että olen niin lähellä häntä. Mies astuu huoneeseen, sen näköisenä, että on valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Kaksi minuuttia ja huoneesta alkaa kuulua huutoa ja taistelun ääniä. Kuten arvelinkin, pelissä on aina loppuvastustaja. Joku, joka todella osaa taistella. Miehen kauhunhuudot olisivat sydäntäsärkevää kuunneltavaa jos ajattelisin sitä sillä tavalla. Lopulta ne loppuvat.
"Heidi ********, sinä olet selvinnyt hengissä viimeiselle vastustajalle. Et voi paeta enää taistelua."
Luulen, että nimellä tarkoitetaan minua, vaikkei se herätäkään minussa mitään tunteita. Tiedän vain, etten ole pakoillut taistelua vaan säästänyt voimiani ja valinnut taisteluni hyvin.
Laskeudun alas metallirakenteilta ja hiivin kohti huonetta.

5. Julma kosto.

Huoneessa on väliseinä ennen suurempaa tilaa. Haistan ilmassa verta ja sen rautainen tuoksu täyttää tilan. Täällä on taisteltu ennen tuota miestäkin, joka äsken kohtasi loppunsa. Julmat huvit ja niineestepäin.. Tiedän, että tätä taistelua ei hiiviskelyllä voiteta. Nyt on edessä brutaali kaksintaistelu. Vedän henkeä ja astun sisään suurempaan tilaan.
Näyttämö on maalattu ruosteen punaisella. Verta on lentänyt pitkin ja poikin seiniä, lattiaa, kattoa. Katson valtavaa miestä joka seisoo keskellä tuota hirvittävää näytöstä. Sen taudin runtelemat kasvot kielivät mielipuolisuudesta, joka on jäänyt jäljelle taudin näivetettyä sen aivot. Se urisee ja puhkuu minut nähdessään lähes innokkaasti, varmaan kuvitellessaan sisukseni sen kaulakoruna vain hetken päästä. Tiedän, että voimissa en voita tuollaista hirviötä, mutta oveluudessa pesen sen mennen tullen.
Otus rynnistää minua kohti ja tuntuu kuin koko huone tärisisi sen raskaiden askelten mukana. Liu'un sen alle kun se huojauttaa nuijamaiset kätensä minua kohti, kaapatakseen minut tappavaan syleilyynsä, ja samalla kun se rynnistää ylitseni, tartun kynsilläni sen housun riekaleisiin ja kamppaan otuksen.
Se kaatuu lattialle rysähtäen ja murahtaen ja nopeasti heitän kankaanriekaleen sen nilkkojen ympärille ja pakenen sen käsien ulottuvilta.
Se nousee ylös ja yrittää singahtaa perääni mutta kamppautuu uudelleen jalkoihinsa asettamani ansan takia. Kynsin pikaisesti sen silmiä ja liikun kauemmas olennosta. Nyt se on todella vihainen, veri valuu pitkin sen naamaa ja se näyttää ällistyneeltä.
Tiedän, että tämä tulee olemaan väsytystaistelu.
Tanssiessani hirviön kanssa jotain syttyy sisuksissani, raivokas tarve, raivokas viha koko tilannetta kohtaan, kun tavallaan palaudun lisää, vaikka käytänkin selviytymistaitojani. Lopulta olen saanut muilutettua hirviömiehen huoneen perälle, ikkunarivistölle, ja tavallaan kietonut sen omien vaatteidensa riekaleitten verkkoon. Hirviö on puolustuskyvytön.
Etsin nopeasti huoneesta kaikki köydeksi kelpaavat riekaleet ja sidon olennon kiinni rautapalkkeihin, jotka työntyvät lattian sementistä esiin kuin rikkinäiset hampaat. Näen rikkaat ja etuoikeutetut, jotka katselevat vain metrien päässä olevan toisen kerrostalon ikkunoista esitystä. He ovat puhtaita ja hienostuneita ja ilmeisen kauhistuneita siitä, että olen vanginnut olennon, jota nähtävästi kukaan ei ole vielä voittanut.
Punahehkuinen raivo korventaa sisuksiani ja korvani humisevat hirviön huudoista ja adrenaliinista joka virtaa suonissani ja tuijotan ikkunasta ihmisiä, todellisia hirviöitä tässä pelissä.
Mieleeni juolahtaa ajatus, jonka ymmärtäisin järkyttäväksi jos kykenisin ajattelemaan sitä sillä tavalla. Tungen vaateriekaleen hirviön suuhun vaimeentaakseni sen ärinät ja revin sen vaatteet irti, jättäen silti sen paikoilleen sitovat vaateriekaleköydet paikalleen. Ihmiset tungeksivat lähemmäs ikkunaa, ne haluavat nähdä kaiken.
Nain kiimaisesti kiihottuneen hirviömiehen kanssa ja revin kynsilläni haavoja sen ihoon. En näe enkä tunne enää mitään muuta kuin tuon raivon ja kiiman ja sen hetken. Tarpeen repiä ja raastaa ja tuhota.
Orgasmin räjähtäessä sisuksissani putoan lattialle hirviön sylistä ja isken nyrkilläni ikkunan säpäleiksi. Tartun verisellä kädellä sirpaleeseen ja viiltelen sen avulla hirviön peniksen irti ja heitän sen katsojia kohti. Kuulen vaimennettuna kuinka ihmiset kirkuvat. Taidan kirkua itsekin.
Jokin räpsähtää kiinni minuun ja menetän tajuntani.

6. Muista se mitä et halua muistaa.

Herään harmaantuvaan auringonpaisteeseen. Joku ravistelee minua olkapäästä ja hypähdän kauemmas kauhuissani, ei taas uusi peli, eihän.
Hitaasti silmäni alkavat toimia ja katselen hätääntyneenä keski-ikäistä miestä hiukan kuluneissa vaatteissa, mutta kohtuullisen siisteissä sellaisissa.
"Ei hätää.. yritin vain herättää sinua."
Tarkastelen itseni hädissäni. Veri on pesty minusta, samoin lika. Päälleni on puettu tavalliset, hiukan kuluneet vaatteet. Mies katselee minua hiukan surullisesti. Hän näyttää pelottavan ystävälliseltä, hiukan väsyneeltä.
"Missä minä.. olen." Mutisen, käteni puristelevat ahdistuneesti mekkoani. Muistan mitä tein sille hirviölle ja sappi polttaa kurkkuani. Hitaasti ymmärrän että ympärillämme on muitakin ihmisiä. Samanlaisissa, hiukan kauhtuneissa vaatteissa olevia, kohtuu puhtaita, kiltin näköisiä ihmisiä. He kaikki näyttävät hiukan eksyneiltä ja kovin väsyneiltä.
Olemme jonkin suuren rakennuksen parkkipaikalla, katoksen alla. Parkkipaikalla on kolme likaista bussia, joihin lastataan tavaraa. Ymmärrän että rakennus on vanha supermarketti. Taivas näyttää utuiselta.
"Oletko kunnossa?" Mies tulee lähemmäksi ja koskettaa kättäni ja säpsähdän. Hän tarttuu hiukan kovemmin minua kädestä ja puristaa rohkaisevasti. Mies hymyilee surullisesti ja yritän nyhtää kättäni irti hänen kädestään.
"Toivoisin ettet pelkäisi minua niin kovasti. Me kuitenkin olemme nyt naimisissa."
Tuijotan miestä suu auki ja tunnen täriseväni. En ymmärrä mistään mitään. Vilkuilen ympärilleni ja näen vanhan supermarketin ikkunasta kuvajaiseni, kasvojeni kauhea haava on hoidettu, ja se on yhä punainen, mutta jo arpeutumassa. Koskettelen kasvojani vapaalla kädelläni. "Olet silti kaunis mielestäni, Heidi." Mies sanoo ja silittää toisella kädellä hiuksiani.
Yritän änkyttää kysymystä kun bussien luota kävelee meitä kohti mies armeijan puvussa. Hänellä on kädessään papereita ja kynä. Hänellä on ankara ilme.
"Uudelleenasutusprojekti nro. 14, ryhmä 5, valmiina ryhmittäytymään kuljetusajoneuvojen luokse.." Armeijamies alkaa luetella nimiä ja ihmiset asettuvat parijonoon busseja kohti. Hän sanoo myös minun nimeni ja ilmeisesti mieheni nimen ja hän nostaa minut hellästi ylös asfaltilta. Tärisen jaloillani ja minua heikottaa.
Muistot palautuvat tuskallisen hitaasti mieleeni. Se, kuinka jouduin taudin hirviöksi muuttaneen naisen hyökkäyksen kohteeksi siellä kadulla kun etsin jotain. Sain haavani kasvoihini silloin, vaikka sain tapettua naisen. Silloin menetin itseni ja aloin vain selviytyä. Muistan pelin, taistelun hirviön kanssa ja päivät villiintyneitten kissojen kanssa ja kuinka minut vietiin sieltä, ne pukumiehet. Ne veivät minut peliin. Muistan kuinka minuun ammuttiin tainnutusnuoli kun olin voittanut. Hämäriä mielikuvia siitä kuinka minua vietiin paareilla pitkin sairaalamaisia käytäviä, pestiin, haavat hoidettiin, rokotettiin, tutkittiin, yritettiin saada minua puhumaan mutta olin vain shokissa.
Sitten muistan sen. Lääkärin, joka katseli papereitani.
"Potilas nro 4761. Nainen, valkoihoinen. Nimi, Heidi *******, 29 vuotta. Yksi lapsi, Kristian ********, poika, 5 vuotta. Kadoksissa.."
Alan täristä hillittömästi ja jotain märkää valuu kasvoillani. Mies, joka pitelee minua yrittää kysyä mikä on vialla. Alan taistella häntä vastaan holtittomasti. Huudan sanattomasti ja yritän päästä irti.
"KRISTIAN!!! KRISTIAN!!!" Huudan uudestaan ja uudestaan kunnes ääneni särkyy ja huudan silti yhä. Tuntuu kuin kehoni olisi täynnä lasinsiruja, valtavia ja raastavia. Mies pitelee minua hiljaa, hänen kasvonsa ovat niin surulliset. Yritän päästä irti mutta hänen otteensa on hirmuisen vahva. "KRISTIAN!!!!!"
Minä olin etsimässä Kristiania. Niiden ensimmäisten räjähdysten jälkeen kun kaikki oli vain sekavaa. Koska en löytänyt Kristiania mistään. Ja sitten minä unohdin, kaiken traumatisoimana ja aloin vain selviytyä.
Kristian oli yhä kateissa. Kristian on vain viisi vuotta. Olisiko hän voinut koskaan selvitä tällaisessa maailmassa yksin? Olisiko? Minun piti löytää hänet, minun oli pakko.
"KRISTIAN! KRISTIAN!!!" Kirun mielipuolisesti ja itken ja mies ei päästä minua irti. Armeijamies tuijottaa minua vihaisesti muttei sano mitään. Kaikki ovat menettäneet niin paljon. Yksi joka on menettänyt jotain ei ole mitään uutta. Kukaan ei käske minua olemaan hiljaa ja huudan tuskissani, mutta minua ei päästetä irti.
Lopulta mies yrittää vaimentaa minua silittämällä hiuksiani lisää.
"Rauhoitu Heidi, ajattele tulevaa lastamme. Rauhoitu nyt, ole kiltti."
Tuijotan miestä suu auki, ja kyyneleet valuvat pitkin kasvojani. Haavaa kasvoissani kirvelee niiden suolaisuuden takia.
Tuijotan mielettömänä horisonttiin, ja vaikerran nyt hiljaa. Menetyksen tuska on aivan liikaa, enkä minä tahdo toista lasta vaan tahdon Kristianin, minun poikani, minun rakkaan poikani.
Eikä se ole sen miehen lapsi, vaan sen hirviön siittämä.

Herään.

2 Comments:

Blogger jennituuli said...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

8:18 ip.  
Blogger jennituuli said...

Huh! :O

8:19 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home