Nocturnal Behaviour osa 48; Pieces of a Puzzle

Palasia siellä täällä. Häipyviä mielikuvia, tunteen häiveitä, harmaita ja utuisia ja kuin välähdyksiä strobovalon välkkeessä.
Kasvot, jotka vaihtuvat kun vilkaisee muualle.

Kävelemme pitkin vanhaa metsätietä. Keskellä kasvaa heikosti jo ruohoa. Vieressä virtaa vuolas koski. Sinä kerrot tarinaa metsässä asuneista ihmisistä, kylästä niemen nokassa, joka hylättiin kauan sitten, vain aaveet kulkevat kallioilla.

Kosken kohina peittää alleen lehtien havinan kovassa tuulessa. Tiedän, että ylösviettävän ja kaartuvan tien takana alkaa se kylä, että siellä on vain epäelämää. On virhe astua enää askeltakaan ja silti en voi estää uteliaisuuttani.

Tuulenpuuska tarttuu hiuksiini ja repii minut erilleen tästä tajunnasta. Ajaudun kuin mitätön hiukkanen paikassa jossa ei ole mitään, ja silti kaikki.

Talo on maalattu näkymättömäksi. Sen sisällä asuu vain aaveita, kuiskauksia, pelkoja ja sanomattomia kauhuja. Unohdettuja asioita maailmojen laidoilta. Jo se, että lähestyn tuota taloa nostaa iholleni kylmiä väreitä. En voi mennä sen sisälle, mutta minua ajetaan kuin karjaa. En tahdo mennä. En tahdo mennä. En tahdo avata ovea. En kykene astumaan ja minut nostetaan kynnyksen yli kauhujen keskelle.

Kierin levottomasti ajatuksesta toiseen, tajuan olevani hereillä ja että joku hengittää vieressäni ja hänen kätensä on ihan kyljessäni kiinni ja liu'un takaisin usvien takaiseen maailmaan.

Olemme taas lapsia juoksemassa alas mäkeä. Ne ovat taas meidän perässämme ja minä tiedän että nyt on kiire, että on päästävä kauemmas, että meitä ei saa nähdä tässä paikassa. Se on liian myöhäistä jo, he huutavat takanamme. Me juoksemme lujempaa. Sinä kompastut rinteessä.

Me kävelemme pitkin soraista maantietä. On keskikesä, kuuma ja tukahduttava ilma. Oli suunnitelmia. Ajatuksia ja kaikenlaisia toiveita. Ajattelimme tehdä sen tänä iltana, enkä voi muistaa keneltä kuulin siitä ohjelmasta.
Että sitä ei voi katsoa ilman että tulee hulluksi ja haamut hakevat sinut pois ja muutut yhdeksi niistä. Sinä puristat videokasettia tiukasti pienessä, hikoilevassa kädessäsi ja me kierrämme kukkulan kautta kotia.

Avaan oven ja tiedän että portti toiseen maailmaan on jo auennut. Mahdollisuus kulkemiseen on tehty oikeaksi ja pian aurinko laskee ja koko paikka täyttyy niistä. Pelko on sähköä iholla ja jokainen meistä tuntuu sen. Joku sanoo ettei sitä voi katsoa tällaisessa talossa, että me ei pystytä siihen. Minä nauran ja se kuulostaa itkemiseltä ja sanon että me tehdään se tänään. Nyt ei peräännytä.

Seinät repeävät, olen mustavalkokuva ja piirretty raatamassa orjana mansikkapellolla ja peltohiiri aikoo syödä minut elävältä ja tapan työnantajani haravalla ja uutistenlukija vanhassa rätisevässä teeveessä sanoo että ei tällaisia ohjelmia voi näyttää ja tapetit alkavat keriä itseään alas seiniä pitkin ja paljastavat kerran kuolleitten ihmisten kasvoja. Olen tomua, olen sähkökuva ja kaapelia pitkin kulkeva tiedonjyvä ja räjähdän kuvaputkessa ja istun lattialla suu auki tajuamatta että kaikkea sitä tapahtuu yhden sekunnin aikana ja se kärventää aivoni elävältä.

Kierähdän, hän huutaa vaimeasti vieressäni kuin näkisi tätä painajaista, jossa olen vankina ja ynähdän itsekin vaikka tajuan olevani hereillä. Lonkkani on tulessa ja selässäni tuntuu säteilevää kipua. Etsin parempaa asentoa ja katoan uudelleen.

Istun lattialla ja kaverini istuvat hiljaa kuin olisivat peloissaan. Tajuan itsekin olevani. Tajuan hitaasti että tapetit ovat aivan haalistuneet ja puoliksi homeensyömät. Lattia narisee, katto kolisee. Koinsyömät verhot liikahtelevat aavemaisesti ikkunan rakojen välistä ujuttautuvan tuulen mukana.
Teevee toisessa päässä huonetta on vanhempi kuin muistinkaan. En voi sulkea silmiäni vaikka tiedän että minun pitäisi. Pelottaa katsoa. Hirvittää. Se tekee meidät vielä hulluksi ja kun aurinko laskee, portti aukeaa kokonaan ja olemme mennyttä. Filmi vain valmistelee meitä, ei se ole ihmisten silmille, ei se ole lasten silmille.
En voi lakata katsomasta.

Sitä ei voi sanoilla kuvata, se on vain ideoita. Satanistista, sanoinkuvaamatonta pahuutta kuvina joita ei kykene olla katsomatta ja ne syöpyvät hapon lailla mieleeni.
Joku kirkuu enkä kykene sanoa kuka se on. Näen vain ne kuvat, kirkuja voi ihan yhtä hyvin olla minä, tai joku toinen lapsista.

Vain yksi älykäs ajatus kulkee läpi pääni.
Miksi tahdoin avata Pandoran lippaan?