Kasvukipua

Hei.

Lupasin itselleni, että en enää pitäisi melkein vuoden taukoja kirjoittamiseen, mutta tuntui pahalta se, ettei ole koskaan hyvää kerrottavaa. Aloin kuitenkin miettiä, että miksi pitäisi kirjoittaa hyvistä asioista? Eräs toinenkin ihminen sanoi, että mitä sitten, kirjoitat vain. Niin, no miksi joka tuutista pitäisi tunkea ruusuja kun kenenkään elämä ei ole sellainen? Siksi, että vaikeista asioista on paljon helpompi vaieta, on paljon helpompaa sanoa, että menee hyvin, kuin että menee huonosti. On helpompi märehtiä, pyristellä ja kiemurrella omassa saastassaan, jos nyt noin raa'asti laittaisin asian, mutta tottahan se on - sitähän minä olen tehnyt monen monta vuotta, veteraanimaisella otteella.

Mitä enemmän selkeäksi ajatukseni käyvät, sitä enemmän käsittelen asioita, märehtiminen vaihtuu läpikäymiseen ja asioiden aitoon tutkimiseen, joka tuntuu monumentaalisen erilaiselta, kuin se pelkkä "voi minua, kuulkaa kuinka huonosti minulle on aina käynyt"-mantra. Joka viikko itken, ja tunnen paljon erilaisia tunteita, joita en ole antanut itselleni lupaa tuntea pitkiin aikoihin. Pitkään ajattelin, että itkeminen on häpeällistä ja kamalaa ja painiskelen sen kanssa vieläkin joskus. Jopa yksikseni, niin lukossa voi ihminen olla. Kun ei anna itselleen lupaa mennä niihin kipeisiin kohtiin. Koska se on pelottavaa ja olen aina pelännyt niin paljon kontrollin menettämistä.
Nyt mietin enemmän, että minkä kontrollin menettämistä pelkään, koska mikään kontrolli mitä muka kuvittelin ennen piteleväni teräksisesti hyppysissäni on kyllä ihan hirveää paskaa suoraan sanottuna.

Niin kuin sanoin viikolla hoitajallenikin, nyt tuntuu ihan eriltä käydä juttelemassa. Olen käynyt kahden viikon välein juttelemassa minulle erittäin epätavanomaisen sinnikkäästi. Ennen luovutin aina, alle puolessa vuodessa. Kaunistelin asioita, vitsailin, en uskaltanut koskea kipeitä asioita, en kokenut mistään olevan apua, minkään liikkuvan eteenpäin millään tapaa. Nyt jokin on järkkynyt ja liikahdellut sisälläni koko syksyn ja se on pelkästään helvetin hieno asia, vaikka se rankkaa välillä onkin ja vaikka vielä onkin pitkä matka edessä.

Olen kokenut/koen yhäkin suunnatonta ja kohtuutonta häpeää siitä, että olen aikuinen nainen ja äiti ja asiani voivat olla näin huonosti. Raha-asiat eivät suju, kodin hoitaminen ei suju, itsensä hoitaminen ei suju, en kykene ihmissuhteisiin ja tuntuu että opettelen ylipäätänsä mitään suhteita muihin ihmisiin koko ajan. Häpeä on parantumaan päin, se on vaihtumassa ajatuksiin ja tunteisiin siitä, että missä muka on kiveen hakattu, millainen pitää olla 33-vuotiaana. Elämä ei ole mikään kakkuresepti, jossa lukee ohjeessa, että paistetaan 200 asteessa puoli tuntia ja sitten on valmis, tai olet epäonnistunut leipomuksessasi, vaikka meille halutaankin niin tuputtaa monesta eri tuutista. Ihmisestä ei tule valmista koskaan, elämä on elettävä ihan loppuun asti, eikä asiat selviä vain yhdestä kangesta kääntämällä, niin kuin koneistossa.

Aika usein sitä yhä kuulee nämä tyhmyyden multihuipentuman sanat, joita on itsekin viljellyt ja varmasti lipsahtelee vieläkin "..sinäki aikuinen ihminen, kyllä nyt luulisi jo tuon tietävän.." "..kyllä aikuisen ihmisen pitää jo tuo osata.." "..kyllä minä osasin jo tuon ikäisenä.." Ilkeitä mantroja, jotka kertovat juuri siitä, kuinka vaikeaa on asettua toisen kenkiin. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että jokainen kasvaa omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Tärkein asia on kuitenkin se, että sallii itselleen sen, että rakentaa itsensä ja elämänsä hyvin. Jos se on ollut rikki, niin se ei maagisesti korjaannu itsestään. Ja hitto, kyllä sitä joskus toivoo niin kovasti, että pikaratkaisuja olisi olemassa, mutta niitä ei vain ole ja sillä sipuli.

Joten eteenpäin, juuri sillä tavalla, kuin pitääkin. Muista huolimatta.