An old Memento

Päästimme ajassa toisistamme irti ennenkuin sitä edes itse huomasimme.

Ajattelen, että miten tähän päästiin? Joitakin vuosia sitten, olisimme voineet sanoa olevamme niin läheisiä - nykyään kai emme edes tiedä mitä me teemme omissa elämissämme.

Välimatkat syövät joitakin tilanteita ja joitakin ihmisiä, tiettyinä hetkinä. Silloin täytyy tiettyjen asioiden täyttyä, ehtojen, jotka vetävät erilleen yhtä tehokkaasti kuin pikaliima liimaisi sijoilleen.

En tiedä mitä tapahtui. Tunnen irrallisuutta ilman vapaaehtoisuutta. Jollakin tasolla tuntuu, että se olin minä mikä tapahtui. Minä ja minun häilyväisyyteni. Tai ehkä se oli hän. Tuhosi kuin tuli, poltti tulisijan ja kaiken sen ympäriltä. Tai ehkä sitten se olin minä.

Koska luin sen tyrmistyksen kasvoiltasi kuin lastenkirjasta ensimmäisen tavutetun sanan. Polttomerkillä poltettu ja kissan kokoisilla rautalankakirjaimilla muotoillun. Hänen vuokseen olisin tehnyt jotain, mitä sinun vuoksesi en olisi tehnyt - niin sinun silmäsi sanoivat. Olin vihainen, koska olin pelon ja epätoivon pauloissa.

Nyt jäljellä on vain raunioita. En ole varma kasvaako niissä enää mitään. Paloiko maailma niin maan tasalle, ettei mitään enää koskaan kasvakaan. Ja alhaalla vankityrmissä vaeltaa menneisyyteni haamu, omassa hautakammiossaan. Se ei puhu, eikä toivo, eikä tunne.

Se, kuinka vahingoittunut olen, kävi selväksi viime vuoden aikana. Se ei ollut kaunista katsottavaa, eikä ole yhäkään.

Kumpa voisin unohtaa alhaalla menneisyyden haamun. Rakentaa uutta. Kaunista, todellista ja voimakasta.

Olen haaveileva tuuli raunioiden yllä.