31.8.14

Ikuisuus Siitä On..

Kun tänne viimeksi kirjoittelin.

Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei ole mitään sanottavaa. Tai että on vain "pahaa" sanottavaa.

Täytyy sanoa näin monen vuoden ajan kun monet ajatukset vain kuplivat tuolla aivojen harmaassa massassa yksikseen, että ehkä pitäisi sittenkin kirjoitella, päästää ulos höyryjä, jotka muuten jäävät pinnan alle jumiin. Ihan samahan se on, lukeeko kukaan, niin kuin on aina ollut. I need an outlet goddamn it!

No mitäpä kuuluu siis, Carma-tätille?

Ei tässä ajassa ole paljoa tapahtunut sinänsä ulkoisesti, mitä nyt lihonut ja ikääntynyt, rauhoittunut ja.. sulkeutunut. Niin helvetin mahdottomalta ajatukselta se joskus tuntuikin, niin kyllä sitä on tässä ylhäisessä yksinäisyydessään aika paljon sulkeutunut. Hyvin vähän sitä enää omaa sisäistä myllerrystään näyttää ulospäin.

Mitään ihmissuhteita en ole enää aloittanut. Olen jättäytynyt niistä ihan tietoisesti ulos. Ei tunnu siltä, että olisi enää mitään annettavaa, että pystyisi tuntemaan mitään rakkautta muistuttavaa mahdollista partneria kohtaan. Ja mitä tarjottavaa mulla olisi edes suhteeseen? Olen köyhä, velkainen, masentunut ja pidän yksinäisyydestäni. Se on turvallinen peitto jonka saan vetää päälle, ja saan olla rauhassa kaikilta muilta paitsi itseltäni. Poika asuu nykyään isänsä luona, joskus siitä tuntee syyllisyyttä. Että olisi jotenkin huono äiti ja huono ihminen, mutta asia ei kuitenkaan ole niin. Kai sitä on oppinut ajattelemaan järkevämmin tiettyjen asioitten suhteen, ja tiettyjen asioiden kanssa sitä saa yhä hakata päätään seinään.
Kehitys on hidasta.

Kun elämästä on tullut vain epätoivoista roikkumista pienissä hetkissä, on vaikea antaa itsestään paljon mitään sellaista mitä koin ennen antavani muille ihmisille. En halua olla juhlissa, en baareissa, perheen kanssa ajan viettäminen on vaikeaa, joskus kaikkien ihmisten lähellä oleminen on tuskallista. Jonkinlainen muistutus siitä, että ihminen on sosiaalinen eläin, kaiku menneisyydestä, ja tuntuu että olen entistä enemmän irti kaikesta. Tästä on erityisen vaikea puhua kenellekään, onneksi on psykiatrian sairaanhoitaja, jolle käyn noin kahden viikon välein juttelemassa. Joskin juuri tällä hetkellä on taas se kalvava tunne siitä, että auttaako mikään?

Olen syönyt lääkkeitä nyt 4-5 vuotta kai? En ole edes laskenut. Ensin tuntui että ne tekivät tunteettomaksi, mutta kyllä niitä tunteita tulee läpi, paljonkin. Ison osan vain pystyn suodattamaan, enää ei tarvi olla niin niiden orja kuin nuorempana. Mutta tässä se vaikeus tuleekin, johtuuko se, että osaa käsitellä omia tunteitaan paremmin siitä, että on vanhempi/viisaampi vaiko lääkkeistä? Ainakin ne ovat antaneet sitä tarvittavaa etäisyyttä moniin hyvin räjähdysmäisiin purkauksiin ja osaan tunnistaa mistä moni asia johtuu. Siinä ne ovat ainakin olleet mittaamaton apu. Se, että oma perheeni yhä arvostelee todella paljon lääkkeitteni käyttöä on ärsyttävä sivutuote, jonka yritän aina ignoroida, mutta ei se aina helppoa ole. Jollakulla on aina parempi ajatus siitä, miten elämäsi paranisi.

Sitä olen kyllä itsekin pohtinut paljon viime aikoina. Onko elämäni siihen asti tätä samaa pienissä hetkissä roikkumista siihen asti että heitän lusikan nurkkaan? Kituuttamista minimaalisilla henkisillä, fyysisillä ja psyykkisillä varoilla? En tiedä, mutta se on saakelin pelottava ajatus. Luovuttaa en voi, koska olen äiti. Se on minun velvollisuuteni olla niin pitkään kuin vain mahdollisesti voin. Mutta onko se tällaista kipua loppuun asti? Suhteeni elämään on hauraalla pohjalla, mutta se on siellä. Päivä kerrallaan, enkä parempaan pysty, vaikka tahtoisin.

2 Comments:

Blogger Jani Uusitalo said...

Vielä täällä luetaan!

4:16 ip.  
Blogger Carmabal said...

Oho katohan! No, ajattelin nyt alkaa kirjoittelemaan taas enemmän. Eli toivottavasti tää ei mene siihen yks postaus vuodessa :D

10:09 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home