Me dicunt aliena locutum

Jo JacklynTheRipper sen pisti paremmiksi sanoiksi kuin minä, itse idean saanut ihminen kykenisin, mutta vastustan silti kohtaloa ja aion kirjoittaa siitä silti. Ideani sain yöllä seistessäni parvekkeella. Hiljaisuus, pimeys, lämmin puuskittainen tuuli vasten ihoani. Oli hetki jollaisia on vain harvoin elämässä, täydellisen voiman hetki. Juuri se sellainen yöhetki jolloin pitäisi päästä outoihin paikkoihin hyvässä seurassa, mutten voinut lähteä sillä Kristian nukkui vuoteessaan. Mutta turhauma muuttui ensin ajatukseksi ja alkoi paisua ja paisua ja lopulta se oli valmis idea.

BLOODBALL

Koska Kokkolassa on niin vähän mitään minulle ja monille muille mieleistä erilaista toimintaa, päätin että on turha itkeä asian perään vaan tehdä sille jotain. Siis järjestäkäämme Bloodball! Lyhyesti sanottuna vampyyritanssiaiset – a.k.a juhlat. Ei mikään larppi vaan enemmänkin naamiaisjuhlat vankalla teemalla. Tiedän jo paikan jonka vuokra pitää selvittää, vanha puutalo vanhassa kaupungissa, jossa myös isäni piti hääjuhlansa. Päässäni ovat valmiina kutsun ulkoasu (sillä juhliin pääsee vain kutsutut v.i.p:t ja avecit), paikan rekvisitointi ja muita yksityiskohtia tietenkin. Järjestämme siis JTR kanssa oikein kunnon verijuhlat hihhuleitten ja muitten jeesustelijoitten kauhuksi – ja täällähän niitä riittää, mutta jos on paljon hallelujaelementtiä löytyy aina vastakulttuuri. Emme tietenkään tahdo juhliin mitä puolivillaisella innostuksella mukana olevia surkimuksia, vaan ihmisiä joita aihe kiehtoo ja jotka ovat valmiita todella panostamaan omaan pukuunsa vähintään.
Jokainen tulija valitsee oman vampyyriklaaninsa The Masquerade vampyyripelistä ja vaatettaa itsensä sen mukaisesti (itse houkuttaisi tuo Malkavian – hulluja oraakkeleita jne.). Juhlissa juodaan vain punaisia juomia (eli jos tahtoo kaljaa, saa värjätä sen punaiseksi tai juoda tummaa kaljaa) ja kuunnellaan vähän erilaista musiikkia, tanssiminen on sallittua. Tuskin pelimiestä siis tulee kuulemaan niissä juhlissa. Tai jotain saakelin pussycatdollsia.
Jos alkaa kiinnostaa, saa ihmeessä ottaa yhteyttä vaikka mistä olisi..

Äitini kommentti oli tosin jostain aivan toisesta maailmasta kun hullunkiilto silmissä ja vaahto huulilla selitin hienoa ideaani. Hän kysyi että mitäs me sitten teemme jos sinne tuleekin oikeita vampyyreita? Katsoin kummasti ja sanoin että toivottaisin kädet avoinna tervetulleiksi, älytöntä edes kysyä. HA!

Natsipaskapedofiilihomot naapurissani.

Sanottakoon heti ensimmäiseksi että tämä on vain vanhojen ämmien juoruilua(minun siis) ja ettei minulla ole mitään ihmisiä tai eläimiä vastaan jotka tahtovat olla saman sukupuolen edustajan kanssa. Natseja SEKÄ pedofiilejä vastaan minulla tosin on, kuten usealla muullakin, uskallan olettaa.
Siis. Taloni vieressä seisoo puoliränsistynyt omakotitalon tönönen. Siellä asuu omituinen mies. Ja kyllä kyllä olenhan minäkin omituinen, mutta se on vielä omituisempi. Sen näkee heti päälle. Ja se tyyppi näyttää pahasti siltä samalta tyypiltä, joka kouri persettäni ja ahdisteli allekirjoittanut rakkauden kaupassa. Ja siellä talossa käy kaikki kokkolan omituiset hämäräheikit, ainakin osa niistä niin että olen omalla silmämunalla parvekkeelta toljottanut. Ja ne kaikki on miehiä. Mielestäni siellä käy vain miehiä, olen alkanut epäillä sellaista omituisten otusten kulttuurikokouskulttikommuunia jossa elostellaan toisten hmm ömm.. elimillä ja niin edelleen. Mutta se mies joka persaustani kouriskeli, oli täysi nutcase ja meni silloin seuraavaksi juttelemaan pikkulapsille niille tarkoitettuun tilaan. Eli mieleen tuli että oliko pedofiili. Fiilisteli persettäni koska työnsin lastenvaunuja, ei siksi että perseeni olisi ollut niin kourittavan näköinen ja vaikka olisikin ei siihen parane koskea tai tulee nyrkistä.
Ja sitten! Täällä kokkolassa on sellainen hämäräukkeli, sellainen ehkä yli kolmekymppinen joka kokoajan pajattaa isoon ääneen ja puhuu mielellään ventovieraille jatkuvalla syötöllä. Ja se on muutenkin outo, aivan outo! Ja olen asunut sen naapurissa missä se soitti kitaraa nupit kaakossa yläosattomissa ikkunat auki- siinä ainakin on jotain outoa.
No yksi yö kun seisoin parvekkeella niin se tuli sieltä kodiltaan päin se outo, ja puhui isoon ääneen vihaiseen äänensävyyn että perkele minä hakkaan ne kaikki, hakkaan ne muusiksi, näytän vielä, vittu minä oon harrastanu nyrkkeilyä minä hakkaan ne kaikki. Ja sitten se outo käveli pihaani! Menin äkkiä laittamaan oveni lukkoon mutta se meni onneksi sinne outoon naapuriin. Mitähän se yhdeltä kahdeltatoista siellä tekee? Niitten outojen kanssa? Pelaakohan ne siellä pasianssia alasti!? Tai canastaa! tai katsovat omituisia ranskalaisia taidefilmejä ja pasolinin kamaluuksia ja nauravat märkää naurua natsilakit päässä ja munat käsissä?Bukkakekoivat toistensa päälle! Pelkäävät joukolla juutalaisten maailmanvalloitusta ja suunnittelevat kaikenlaisia koiruuksia kun seuraavan kerran menevät rakkauden kauppaan ostoksille – että mitä nyt tehtäisiin? Etsitään sellainen joku ihminen ja mennään tällä kertaa koskettelemaan vaikka sen kainaloa, siitä ne friikkaa, ne normaalit aivan varmasti!

Menneet päivät ja yöt

Liikunta on kaksiteräinen miekka. Mitä enemmän liikun päivittäin, sitä paremmin jaksan käydä ostamassa Lidlissä suklaata.
Ei se nyt oikeasti ole edes kaukana, mutta yleensä pahasti sellaisessa suunnassa jonne en kaupunkireissun aikana viitsi lähteä, paitsi tietysti viime aikoina, koska olen ollut liikkeessä melkein joka päivä Kristianin kanssa. Joskus liikun jopa kahdesti päivässä.
Tuossa oli yksi vaihe kun tuntui siltä ettei jaksa yhtään mitään tehdä eikä mihinkään mennä ja nyt tekisi mieli tehdä vaikka mitä. Mutta harmittaa tehdä asioita yksin. Yksinäisyyteen kyllä kyllästyy oikein isolla kädellä, varsinkin silloin kun vanhat rakkaat ystävät käyvät Kokkolassa ja herättävät taas sellaiset sielulliset osat eloon, jotka yleensä melkein mustina, kuihtuneina ja kuolleina makaavat pitkin sisälmyksiä. Synkkää Synkkää!! Se on! Perkele, jos ei sitä kestä, ei tarvi lukea! HA!
No, innostuin ehkä hiukan liikaa. Koskaan ei ole liikaa ystäviä, mutta en usko että kenelläkään on edes tarpeeksi ystäviä. Kaikkihan tietävät että ystävät, kaverit ja tuttavat ovat asia erikseen. Mutta ystävät ovat ne jotka pitävät ihmisen käynnissä.
On vaikeaa joskus määrittää mikä sujuu ja mikä ei. Ja vielä vaikeampi määrittää miksei ole koskaan tyytyväinen, tai missä menee se raja että olisi? Onko olemassa jokin universaali laki, joka estää kaikkien puolien tyydyttävää tilaa? Olen paljon ahkerampi kuin monesti ennen muistaisin olleeni. Imuroin ainakin kerran viikossa, tiskaan yleensä joka päivä, pyyhin pölyjä useammin kuin umm.. kerran kuussa tai puolessa vuodessa(ihme ettei ole koskaan ennen kehittynyt mitään pölyallergiaa), joten olen vähintäänkin käsittämättömän ahkera talousihminen jos mennä aikoihin vertaa. Puistelen jopa mattoja – muulloinkin kun silloin kun muutan!
Aina en jaksa laittaa itselleni ruokaa, kun huolehtii koko ajan n. 2-3 tunnin välein jonkun muun ruokinnasta, ei se oma aina jaksakaan kiinnostaa tai ei edes muista. Emolevy täynnä. Mukavaa on jos voi laittaa ruokaa niin että sitä joku muukin syö kuin itse. Ja pianhan se onkin niin. Joskus vaan tulee itse syötyä joko niin tulista tai yksinkertaisesti paskaa ettei lapselle kehtaa antaa.
Sitten sosiaalinen status.. on ala-arvoisempi kuin tahtoisin itse. Olkoonkin että hummaan todennäköisesti enemmän kuin olisi yhteisön mielestä kunnioitettavaa pienen lapsen äidiksi, mutta milloinkas minä olen niistä yhteisön arvoista välittänyt? Let´s face it, ihmiset eivät tule juttelemaan minulle kaupassa tai kirjastossa. Jos tahtoisin tutustua ihmisiin, tapahtuu se jossain muussa toiminnassa, mikä tavallaan on surullista. Jos jotain tapahtuisi muuten, olisi se melkoinen ihme kun nyt Kokkolassa, Suomen Insmouthissa kuitenkin ollaan.
Ja alan jo kaivata sitä, että voisin jakaa sisimpääni jonkun muunkin kuin pelkän ystävän kanssa. Toinen tosiasia on sekin, että se, jonka kanssa toisaalta niin tahtoisin tehdä, ei ole koskaan ollut kiinnostunut sielullisesta elämästäni, eikä tuskin koskaan tule olemaankaan. Jotkin asiat on mahdoton saada toimimaan tietyillä tasoilla. Ja jos niin tärkeällä tasolla ei toimi niin antaa sitten olla. En jaksa. Menen sitten eteenpäin.
On tosin äärimmäisen pelottavaa näin pitkän tauon jälkeen alkaa ottamaan tosissaan sitä mahdollisuutta että tapaisin jonkin kiinnostavan miehen, vai täytyykö suosiolla siirtyä kauniimpaan sukupuoleen? Lieneekö sillä väliä? Olisin aivan yhtä epävarma silti. Äitiys runnoo vähintäänkin kehon uuteen uskoon ja ainakin vastuuntunnon. Vaikeaa kuvitella tapaavansa miehen baarissa, mutta enkös minäkin siellä käy? Ei siellä voi käydä pelkästään ääliöitä! En suostu uskomaan. Mutta siihen uskon etten aio tutustua kehenkään lähemmin ennen kuin olen saanut tutustua paremmin. Suomen naimiskulttuuri on päin helvettiä, enkä enää lähde siihen mukaan.
Ketään muuta en voi muuttaa, pelkästään puolia itsestäni.

..jolle Juhan Af Gran nauraisi.. (unieni Räisälä)

Lupasin muistaakseni kertoa erään unen jonka tuossa näin jokin aika sitten, ja tottahan lupauksista pitää pitää kiinni(vaikken aina pidäkään).
Unessa olin taas Räisälän kansanopistossa ja kämppiksenäni oli joku outo tyttö joka käyttäytyi aina tosi kummallisesti. Ennen nukkumaan menoa sitten tämä tyttö alkoi miettiä ääneen; ”Toivottavasti ne humanoidit ei taas tule häiritsemään mun yöunia..”
Käännyin tyttöön päin ja sanoin että ei helvetti, etkai sää oo joku saakelin abduktioihminen? Kämppikseni vastasi myöntävästi ja sanoi että häntä oli viety koko ikänsä niin kauan kuin hän vain muisti. Tytön joku miespuolinen ystävä oli huoneessamme myös käymässä ja tämäkin alkoi puhua että häntäkin oli viety ikänsä. Ravistelin vain päätäni ja sanoin että olokaa hiljaa, en tahdo kuulla. Alkoi kuitenkin karmia sen verran että otin kenkäni ja aloin laittaa niitä niin että jos yöllä alkaisi tapahtua jotain mistä en välittäisi, voisin vain viskata ne jalkaan ja juosta mahdollisimman kauas.
Samalla kun nyöritin kengännauhojani löysemmäksi vilkaisin kahta ystävystä sängyllä ja hetken tuntui siltä kuin kaikki mitä näin olisi tullut kohti hurjaa vauhtia ja kun efekti loppui huomasin että kämppikselläni ja hänen kaverillaan oli aivan eri vaatteet päällä kuin äsken ja silloin tajusin että nyt minut oli viety. Ja samalla kun tajusin sen, vaihtui näköalani avaruusaluksen sisälle ja edessäni seisoi jonkinlainen humanoidi, en nähnyt mitään kunnolla joten päättelin että silmälasini oli viety ja olin aika närkästynyt. Eteeni oli myös levitetty jonkinlainen heijastuskangas joka hohti valkoisena.
Humanoidi alkoi puhua ja katselimme jonkinlaisia kaavioita kaikenlaisista persoonallisista puolistani ja henkisistä puolistani heijastuskankaalta. Kaaviot tuntuivat osoittavan kasvua joissakin osioissa ja laskua joissakin. Humanoidi kertoi myös että kaikki vihani ja raivoni jota koen niin usein, ei ole lainkaan alkuperäiseen persoonallisuuteni kuuluvaa. Että se on jostain kertynyt, eikä oli todellisinta minua ja se tuntui jollakin tavalla lohduttavalta.
Olento antoi myös erittäin selkeitä ohjeita siitä, mitä voisin tehdä saadakseni ne tunteet käsiteltyä ja pois. Mutta tietenkin juuri sillä hetkellä kun ohjeitten anto alkoi, alkoi alus pitää jotain hirveän isoa, koneellista ääntä ja yritin huutaa että puhu kovempaa, en kuule, tämä on todella tärkeää, minun täytyy kuulla, mutta en kuullut sen hitonmoisen noisen yli mitään selkeää. Samaan aikaan humanoidi otti päästäni kiinni jotenkin oudosti ja tuntui tekevän jotain.
Yhtäkkiä ohjeistuksen jälkeen meteli loppui ja kämppikseni olikin vierelläni aluksessa ja käski minun potkaista aluksen ikkuna rikki. Alus leijui lähellä maan pintaa ja ystäväni oli peloissaan ja sanoi ettemme koskaan pääsisi pakenemaan jos emme nyt karkaisi. Tein työtä käskettyä ja putosimme ikkunasta tien pientareelle. Alus lähti järkeä huumalla vauhdilla juuri silloin kohti avaruutta, ja vauhdin voimasta kaikki läheiset puun latvat humahtivat palamaan, vaikka oli viikkokausia satanut. Kämppikseni katsoi minua oudosti. ”Mitä sulla on otsassa?” Vastasin etten tiennyt koska en voinut nähdä. Kämppis antoi peilin ja otsassani oli hiukan vasemmalla puolella pitkänmallinen musta mustelma hiusrajasta melkein kulmakarvaan asti.
Mitäpä lie oli tuo humanoidi tehnyt.. Mutta herätessäni tuli outo olo siitä että minulle oli annettu jokin uusi mahdollisuus.
Mene tiedä sitten…

Quarter to the Grave

25

25

25 son edessä, lähellä, lähenee, lämpenee. Se on täällä! Viikonloppuna räjähtää käyntiin karmea juhlinta, josko nyt juhlijoita riittää. Hullu-Hemulikin tulee kokkolaan juhliakseen kanssani. En taida taaskaan saada isoja pippaloita, mutta ainakin itse olen ISO. Niin ja olivathan ne 23 juhlat suurimmat koskaan, yllättäin. Tosin luulen että suurinosa ei tiennyt olevansa Carmabalin synttäreillä vaan vain bileissä.
No menemme mustalle karille (mustakari)syömään lauantaina ja illalla alkaa soppabileet ja perjantaina ennen sitä muut vanhukset ja sen sellaiset saavat tulla kaakkukahville. ARGH - pitää siis jaksaa leipoakin kuumalla.

Minun piti tehdä oikea valitusvirsien valitusvirsi tällä kertaa, mutta ei se ei vain irtoa nyt, sillä sain laina-asiatkin kuntoon. Ei siis takaisinmaksuja kolmeen kuukauteen! JIPII. Ja olen saanut kengät. tai siis ostanut. Ja niillä on hyvä kävellä ja niissä on paljetteja. Niin ja itämaisen tanssin esitykset lauantaina 1.7 ja tanssitiistai 4.7 menivät täydellisen hyvin. Lauantain esityksen kohokohta oli ehdottomasti arvostelu jonka saimme joltain musliminaiselta, lentosuukkoja ja ylileveitä hymyjä. Ja tiistai tuli nauhalle - odotan kärsimättömästi että pääsen itsekin näkemään sen.

Ai niin joo se valitus.

IIIIIIIIIIIIIIIIIIAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRRRGGGGGGGGGGGGGGHHHHHHHHH!
Ehkäpä se on hyvä valitus nyt näineen. Yritän palata asioihin syvällisemmin ottein. Sillä minulla on teille erittäin mielenkiintoinen humanoidiunikin tulossa! ja muita syvällisiä juttuja ja oivalluksia.

Kuulemisiin.
(ai niin joo, JacklynTheRipperin mielestä tanssiesitykseni oli salaperäisen viettelevä - aiheuttaisikohan se sen että joku salaperäinen tulisi ja viettelisi minut? Kuulutus on annettu!)