Pieneliöt

Tunne oli, tunne meni!

Noniin.

Olisi vappu. Moni pohtii, onko sillä merkitystä enää ja että onko silloin pakko tehdä jotain. No helvetti, tämä harmaa normaalielo mitä suurinosa meistä viettää aiheuttaa minussa halun ottaa joka perhanan "juhla"päivä, ihan sama vaikka olisivat serkun naapurin lapsuudenystävän lehmän kaiman puutarhanaukaisujuhlat. Näettekö, peitin erinomaisesti oman tietämättömyyteni kyseisestä juhla... no hitto.

Minä olen nainen ja eräs henkilö tässä taannoin julisti, että olen elävä, hengittävä naiseuden tiivistymä - koen asiat tunteitten kautta. Minä myös koen asioita värien kautta. Tunne antaa tietylle värille jonkin merkityksen, sama väri voi eri tunteella olla ihan eri juttu. Harmaa, sateinen päivä hyvällä tuntemuksella on ihanaa, paskalla fiiliksellä yhtä kuin sitä itteään.

Vapun minä miellän kirjavaksi. Se on värien huutavankirkuva sekamelska, hysteerinen, tarkoitukseltaan hiukan obscure, vaikka tiedän toki että jokin työväen pippalo se on ja kaikki lukiosta joskus ulostautuneet hilluvat lakki päässä ihmisten ilmoilla.
Vappu on harlekiini. Vähän sellainen arvaamaton. Paperin rapinaa ja naamareita ja kaikenlaisia naposteltavia ja ilmapalloja.

En kyllä ymmärrä miten jeesusmarssi siihen kuuluu. Se on yhä suuri mysteeri, ehkä tämä todistaa myös sen, etten tiedä mitään uskonnoista. Mahdollisesti totta. En ole tiedon etsijä, faktat eivät sinänsä kiinnosta minua, eivät kirjoitetut "totuudet" asioista, koska koen kaiken maailmassa tuntemusteni ja omakohtaisten kokemusteni kautta. Ja yleensä elän sitten jossain pääni sisällä, turvassa tylsiltä faktoilta.

Muistan yhä eläväisesti sen, kuinka kerran krapulassa, asuessani Judin kanssa biorexin talossa heräsin hirveään mökään, vappumarssiin. Kurkistelin alasti ikkunanverhon raoista ja kirosin tuota metakkaa, hysteriaa joka kulki ikkunamme alta. Sitten seurasi ihmettynyt hämmennys. Perinteisen marssin perässä kulki ankean hiljainen jeesustelujono. Iso lössi ihmisiä, toinen toistaan tylsistyneemmän näköisiä, kantamassa kaikenlaisia kylttejä.
Yksi erotti joukosta huikaisevasti. Valkoinen t-paita jossa oli suuri smiley-face, miehellä itsellään mytristynyt ja kyllästynyt ilme ja hän kantoi kylttiä, jossa luki isoilla mustilla kirjaimilla "JESUS LOVES YOU!"

Yeah, riiiiight..

Luulisi kristinuskon kaikkien sekoilujensa jälkeen oppinut vähän jotain positiivisesta mainostamisesta.

- poistuu takavasemmalle hinkaamaan itsensä paraatikuntoon.

The Doubt

Kun on se sellainen tunne. Että jotain on vähän nyt oudosti, muttet aivan ole varma mitä se on. Onko se joku asia joka piti hoitaa, virallinen paperi kenties? Jotain taas viime tingassa? Onko se jokin vaistomainen tunne siitä, että pian tapahtuu jotain hullua? En tiedä, mutta hitto, se tunne syö.

En aina tiedä mitä pitäisi ajatella, joten silloin yritän vain keskittyä tunteeseen. Silloin kun nekään eivät ole selkeitä, pitää alkaa luottamaan vaistoonsa. Tai siis, kyllähän minä yleensä vaistoani pyrin kuuntelemaan. Tällä hetkellä vaistoni vain huutaa, että jotain on pois paikoiltaan.

Se paljastaa itsensä vielä, tietysti. Taidan vain keskittyä liikaa tuohon outoon, että se alkaa tuntua vainoharhalta.

Ihmiset katoilevat, ja taas pulpahtelevat esiin, kuin vedessä, missä pinnanalainen virtaus vie ja pyörittää meitä. Joskus se on hyvä asia, joskus ei niinkään. Minusta tuntuu että minua taidaan viedä pian pinnan alle. Hyvän tovinhan tässä on jo pinnalla.. muutos on jatkuvaa. Hyvää ja pahaa eikä aina voi olla hyvää vaikka kuinka haluaisi, toivoisi ja rukoilisi.

Se alkaa aina sillä ettei saa unta.
Suden hetki vallitsee ajatuksissa, silloinkin kun ohjaat ne pois.

Elämästä

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, ja joku ajatus minulla oli muutamia päiviä sitten, katosivat jälleen carmamaisen lahjakkaasti aivoistani. Ehkä se on tuo älykkyysosamäärää alentava musiikki jota spotifylla juuri kuuntelen. Tykkään nollata päätä ennenkuin lähden jonnekin viihteelle, ja tänään menen Jacklynin kanssa.

Ehkä pitäisi pohtia sitä, miksi minä menen jonnekin baariin. Parhaimmillaankin se on jonkinlaista masokistista kidutusta. Laitat itsesi, puunaat ja meikkaat ja niin edelleen, pistät parhaat päälle ja yrität näyttää kivalta. Juot jotain drinkkejä kotona, kuuntelet lisää tyhmää musiikkia kaverin/kavereitten kanssa ja keskustelette miehistä, seksistä ja muista ruumiillisista toiminnoista, ehkä sivuatte jotain syvällistä aihetta.

Sitten koittaa lähtemisen hetki, lisää puuteria, vähän kajaalia, hiuksia harjataan ja peilin edessä käydään seremoniallinen keikistelyrituaali. Ihmetellään kuinka paljon kello ja juuri kun olet saanut takin päälle, todetaan että on vielä pakko käydä kusella.

Pihalla räkätetään koko matka isoon ääneen, kompuroiden ja ihmisiä kyyläillen, ja ihmetellen miks vitussa ne meitä kyylää vaikka kyylättäväksi sitä loppujen lopuksi on ulos lähdetty. Jonotetaan baariin ja maksetaan itsensä kipeäksi siitä, että joudut kuuntelemaan kamalaa musiikkia, kamalaa möykkää ja mahdollisesti sitäkin kamalempia iskurepliikkejä.

Tanssitaan seksikkäästi ja käsketään lähestyvien miespuolisten painua vittuun vaikka periaatteessa munakin kelpaisi, jos olisi kelpuutettavaa paikalla, kierrellään, juodaan, käydään vessassa, kierrellään, tanssitaan, ahdistutaan, nauretaan, tanssitaan lisää ja lopulta on hikinen, känninen, jalat särkee kuin niitä olisi hakattu baseballmailoilla ja illan viimeinen idiootti mankuu kintereillä.

Vau.

Sitten kompuroidaan vielä humalaisemmin ja kovaäänisemmin jonnekin ostamaan jotain kiinteää syötävää, tosin aivan yhtä terveellistä kuin se nestemäinen, mitä on illan aikana imuroitu. Ja ehkä vielä joku epätoivoinen tulee kertomaan kuinka olet seksikäs nainen ja että onko meillä jatkot.

"Painu vittuun."

Pitäisköhän alkaa kehittämään muitakin reaktioita? Ja kokeilla vaikka teeskennellä sosiaalista olentoa jolla ei ole aktiivisaggressiivista suhtautumista kaksilahkeisiin?

Ehkä se on sitä älyttömintä tyhmyyttä, toivoa, että siellä näkisi jonkun mielenkiintoisen miehen, jolle ei tekisi mieli ensimmäiseksi kertoa että hänen pitää painua mahdollisimman kauas minusta, kun kuitenkaan ei usko että baarista sellaista löytää. Mutta.. olenhan minäkin siellä, ja hyvänpä kuvan annan itsestäni. Öh öh.

Oikeastihan minä olen mukava ja aivotkin minulla on. Nähtävästi on joku tarve teeskennellä, ettei ole. Mistähän helvetistä sekin on tullut?

It Doesn't Ask Why and It Puts the Lotion In the Basket

Mutta minäpä en ole "it" ja minä kysyn. Voiteista voitte kysyä omalla ajallanne, senkin perverssit hiipparit.

Tällä kertaa kysyn, että miksi: puhelimissa on kaikenlaista additionaalista törskää sen vanhan törskän lisäksi. Tarkoitan nyt kameroita, äänittimiä, musiikkivempeleitä, pelejä, GPRS paikantimia, hiusföönejä, internettejä, mikroaaltouuneja, U.F.O vastaanottimia, peräluotaimia sekä minimaalisia kiinalaisia tilpehööritehtaita.

Eikö se oikeasti riitä, että sillä voi soittaa ja tekstata? Pitääkö sillä voida rakentaa talo, kyntää pelto ja istuttaa perunoita ja juoksuttaa koirat?
Ei minun mielestäni.
Eräs pelituttavani tänään sanoi, että hänellä on sellainen ja sellainen puhelin ja että siinä on ominaisuuksia mitkä ovat välttämättömiä hänen koulussaan ja työssään. Kysyin, mitä hän tekee työkseen. Metsäalalla.
En nyt tietenkään sano, etteikö jokin GPRS juttu olisi huisin kiva ja helpottava jossain sellaisessa, en ole perehtynyt, mutta minun oli pakko kyseenalaistaa sen välttämättömyys. Lähettejä ja metsäalan ihmisiä esimerkiksi on ollut tuhansia vuosia! Eli se ei ole välttämätön.

Nykyajan välttämättömyys on muuttunut enemmänkin mukavuudenhaluiseksi uusavuttomuudeksi kuin oikeaksi, polttavaksi välttämättömyydeksi.
On välttämätöntä saada sitä sun tätä, olla niitä sun näitä asioita, ruokaa, kaappi täynnä erilaisia eineksiä, leivän päälle pitää olla voita, juustoa, makkaraa, kasviksia jne. Päivällinen pitää sisältää lihaa, saunakalja on PAKKO olla. Karu totuus kuitenkin on se, ettei mikään noista ole välttämätöntä. Ja suurimmalla osalla ihmisiä tässä meidän maailmassa edes perusasiat eivät ole välttämättömiä pelkästään sillä syyllä, että niitä ei ole.
Voisi tehdä joskus hyvää oikeudelliselle välttämättömyyskitinälle, tajuta se, että ihmisiä kuolee nälkään joka päivä. PALJON. Ihmisiä kuolee siihen, etteivät he saa lääkkeitä, joka päivä. PALJON. Ja me itkemme, kun mikroaaltouuni menee rikki ja kiukuttelemme jos emme saa kaljaa saunan kanssa tai makkara loppuu leivän päältä ja koko päivä on pilalla.

Karmeaa on sekin, että niin helpolla me tuudittaudumme siihen ajatukseen, että jos kännykässä ei ole nettiä sun muuta sitä ylimääräistä törskettä, niin meiltä puuttuu jotakin. Ihan totta, niin puuttuukin. Silloin puuttuu kiire, addiktio, rauhattomuus, vähimpänä epäkäytännöllisyys. Mitä käytännöllistä on maksaa vaikkapa 30 euroa puhelimesta kuukaudessa jollakin laskutussopimuksella, kun ihmevempain on maksanut yli 300 euroa (menee vuodessa totaalisen rikki) kun voit ostaa viiden kympin puhelimen ja maksaa alle 20 euron puhelinlaskua. Vaihtokaupassa saat hyvän mielen ja rauhan niinä harvoina rauhallisina hetkinä tässä kiireen yliajamassa elämässä, stressisian helvetissä.

Jos todella kaipaat rauhaa ja luontoa. Laita vaikka kännykkä kiinni.

No sehän sinetöi sen

Huoneessa oli aivan hiljaista kun tiesin, että hän oli tullut takaisin. Tiesin sen siitä tavasta, jolla ulkona puitten paljaat oksat kahisivat vasten taloni seinää.
Kuin luiset sormet olisivat raapineet, kuin kysyen.
En uskaltanut hetkeen liikahtaa, sillä niiden vaimea ääni oli niin aavemainen, vaikken säikky ollutkaan.
Hän tuli hitaasti. Juuri sillä tavalla dramaattisesti, kuin olisi ollut hullunkurisessa näytelmässä, josta ei osaa sanoa mitä tyylilajia se edustaa. Nyt ei ollut ketään reflektoimassa tuon hiipivän lähestymisen aiheuttamaa tunnelmaa, joten se iski kuin vasara. Kylmät väreet kulkivat ylitseni, kuin joku olisi kulkenut hautani yli kuin hän hiipi sisään puoliavoimesta ovesta.
Pimeässä hän oli vain yksi pimeä varjo muitten joukossa, pitkä, repaleinen takki viisti maata ja seiniä, kahisten kuin huokaus. Sänky inahti epätoivoisesti, kun hän istuutui vuoteeni reunalle. En olisi millään uskonut hänen olevan niin painava, vain varjoa kuin muistutti niin kovin.
PAHOITTELEN, TAISIN UNOHTAA SEN POSTIKORTIN SITTENKIN. ON OLLUT KIIREITÄ.
Hänen äänensä oli tällä kertaa lämpöä täynnä. En olisi sitäkään uskonut ja se jätti minut hetkeksi aivan sanattomaksi, vaikka ei yleensä. Hän kääntyi minua kohti, jolloin kylmyys vasta kietoi minut sisäänsä, saaden minut vapisemaan.
Oli pakko kääntää katse pois ja huomasin pian katselevani taas hänen polviaan, niiden peittämää mustanutuista kangasta.
Hetken ahdistus kuristi kuin liian kireä solmio. Nielaisin kai vain.
PITI TULLA JO AIEMMIN, ITSEASIASSA. MUTTA KATSOIN, ETTÄ SIINÄ OLI JOTAIN TEKEILLÄ JA SEURAILIN VÄHÄN KAUEMPAA. EN MUUTEN OLISI SINUSTA USKONUT.
-Niin, se olikin aika yllätys, siis minullekin.
Varjojen suma vuoteeni reunalla liikahti, melkein kärsimättömästi ja jostain heräsi täysin absurdi ajatus mieleeni. Huomasin tuijottavani suoraan häntä, siihen kohtaan mihin en koskaan ennen ollut vielä.
Pimeydessä en erottanut muuta kuin ne valtavan suuret, mustat silmät, joitten kiiltävästä, rävähtämättömästä pinnasta näin pimeydessä omat valkoiset kasvoni, katseeni kuin kuilu.
JOSKUS MINÄ KADEHDIN VALTAVASTI. ON VAIN IRONISTA, ETTÄ SINÄ PÄÄDYIT TÄHÄN TAAS.
Hän varmaan huomasi ilmeeni, koska hänen hartiansa alkoivat pian hytkähdellä hiukan ja tiesin, että hänestä se oli äärettömän koominen.
-Se taisit olla sinä itse, joka tulit tänne.
Varjot olivat kolmen sekunnin verran niin hiljaisia että hetken luulin olevani jo aivan yksin, kunnes hän liukui ympärille ja tunsin kylmän puristuksen ympärilläni. Ajatus rakastajan syleilystä toi huulilleni hymynpoikasen.
Tällä kertaa hänen äänensä oli vakava, niin vaativa, että kyyneleet valuivat silmistäni, se on pakko myöntää.
AINA SE TUO MINUT SINUN OVELLESI. SILLOINKIN, KUN PITÄISI JO OLLA MUUALLA. JOKIN MINUT TÄNNE TUO JA SILLÄ TÄYTYY OLLA JOKIN TARKOITUS. EHKÄ NE OVAT NUO SINUN SILMÄSI, SILLÄ MINÄ PIDÄN NIISTÄ JA SIITÄ MITEN SINUA NAURATTAA KUN MINÄ PUHUN SINULLE. ET USKOISI KUINKA MONI KIRKUU.
-No, täytyy sinun myöntää, että tuo takki on kyllä aivan uskomaton klisee.
Enkä voinut estää virnistystä, mutta enemmän tunsin kuin näin samaisen hänen huulillaan. Huulien välistä välähti jotain niin terävää, että sattui jo etukäteen.
Varjot liikahtelivat ympärilläni, vetäen minua lähemmäs, eikä hän kerrankaan sanonut enää yhtään mitään.
Tunsin teräksen viileät ja vahvat kädet niskassani ja kasvoillani.
Siitä hetkestä, yö syveni loputtomasti.

Kun

Minä tahtoisin tehdä vuosisadan valitusblogimerkinnän. Tai ehkä sittenkin sellaisen älykkään pohtivan, toinen lause toistaan syvällisemmän, merkityksellisen katsauksen ajatusmaailmaani. Mutta kun.
Ei se ole aina yksinkertaista, ei edes silloin kuin toivoisi.
Sinun kanssasi voisin kuvitella tekeväni toisina päivinä vaikka maailmanvalloituksen, alasti! Tai vaikkapa vain lökötellä pitkälläni, sanomatta mitään, pelkästään tuntien sitä sun tätä, joutilaasti. Herätä aamulla tokkuraisena ja vittuuntuneena maailmalle, johon pitikin herätä.
Toisinaan taas, en.
Joskus minä näen itseni yksinäisenä rintamana maailman ajasta maailman loppuun. Juosten päin vaaroja ja vaarattomuuksia ja kyselemässä vapauden perään ilman järjen hiventä. Joskus minä olen sellainen erakko, miksikä itseni teen.

Ajatus siitä, että olisin todella onnellinen jonkun kanssa oli joskus viimeksi teini-ikäisenä, naiivina ja maailmaan valmistautumattomana, niin kovin hieno ja mahdollinen. vuosien päälle lataaman kyynisyyden ja epäileväisyyden varjolla minusta se näyttää joskus kaukaiselta unelmien utopialta, jotain, mitä on vain elokuvissa ja kirjoissa.

[syö vadelmaveneen - virnistellen pahanilkisesti]

Joskus minä ajattelin, että sinä olisit juuri sellainen ihminen, joka ymmärtää minua, kaikesta kummallisuudestani ja ristiriitaisesta tavallisuudestani huolimatta. Siis toki, ajattelen niin yhäkin. Ehkäpä mystinen ratkaisu kaikkeen löytyykin siitä kiireettömyydestä, jota voi tuntea sunnuntaiaamuna, jolloin ei ole mihinkään kiire.
Valo kapuaa hiljaa pitkin verhon pintaa, valaisee hetkellisesti vain osan, ja jo pian koko huoneen utuiseen siniseen. Ja kun kuulee että toinen hengittää siinä vieressä, itsellä vielä silmät kiinni, ja miettii itsekseen, onkohan hän jo hereillä.
Kun avaa silmät, niin hän vilkuilee sinua salakavalasti, aivan kuin olisi miettinyt samaa. Ja sanoo huomenta.
Ehkä se piilee siellä.

Minä en aio tehdä mitään ratkaisua. Minä olen aina nauttinut seurastasi ja pitänyt ajatuksistasi ja vähän pelännyt herkkyyttäsi. Ärsyyntynyt tavastasi vähätellä itseäsi ja pyydellä anteeksi tekemisiäsi. Kuunnellut lumoutuneena kertomuksiasi ja lukenut ihaillen mielesi sisuksista kumpuavia tarinoita.
Eikä se koskaan tule muuttumaan, se.
Kun sinulla on se paikka siellä minun sydämessäni, tiedäthän.

Me voimme jättää Rikkinäisen Maailman taaksemme

Se on kaunis ajatus. Tekeekö se siitä todellista? Tekeekö se siitä helppoa?
Jos minulla olisi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, minä varmasti olisin paljon viisaampi mitä nyt olen.

Tykkään sanoa usein, että minä olen aina oikeassa. Heh, aika usein niin onkin. Ei kuitenkaan aina, valitettavasti.

Joskus tuntuu, etten valitse teitäni, vaan että tieni valitsevat minut. Satunnaiset törmäykset muuttavat suuntaa ja sääolosuhteet saavat minut kantamaan itseni muualle. Entä jos mikään ei olekaan sattumaa? Nyt olisi mahtavaa olla jonkun luojamaisen olennon katossa kärpäsenä. Kuulla jotain sellaisia totuuksia, joita itse voi vain pähkäillä ja ihmetellä, että onko niitä edes.

Minä en ole koskaan pitänyt polttopallosta ja nyt huomaan seisovani täysin suojatta keskellä pelikenttää, murhanhimo vastustajan silmissä. Jos minuun osuu, lennänkö silloin pelistä? Osuuko se ammus kuin sirpalekranaatti vai kuin märkä pyyhe vai kuin nyrkkirauta? Tämä herättää kysymyksiä minussa.

En tiedä mitä minulta tahdotaan. Ehdottomia vastauksia? Ratkaisuja ja ehdotuksia ja keinoja, mahdollisesti. En tiedä voinko luvata mitään, muuta kuin yrittää parhaani. Tosin, menneisyys kertoo pelottavan tarkkaa tarinaa siitä kun yrittää parhaansa. Se ei koskaan kelpaa.

En tiedä mitä tehdä, koska minuakin pelottaa - koska näen samat potentiaalit ja samat kompastuskohdat, kykenemättä vielä kohdistaa täydellisesti katsettani niitten harmaaseen välimaastoon, missä totuus piileksii.

Jollakin tavalla sinä kuitenkin tulet niin monen minut valinneen tien nurkan takana taas vastaan. Kirjoitin joskus, että olet syvä kohta minussa, tottahan se on.

Ensimmäistä kertaa elämässäni, en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa.
Ehkä se vielä valkenee.

The Fever Dream

Tuli maailmanloppu. Taivas täyttyi harmaanmustasta savusta ja oli pimeää, sekavaa ja pelottavaa. Oli vaikeaa hengittää ja minä raahasin mukanani jotain tyttöä. Tyttö oli paljon pitempi kuin minä ja hän oli jälkeenjäänyt. Oli raskasta pitää hänet rauhallisena ja lopulta kannoin häntä selässäni.
Oli pakollista hakea ruokaa kaupasta, koska kotiinlinnoittautuminen ei onnistuisi ilman eineksiä. Me tulimme hiukan liian myöhässä, sillä tytön kantaminen oli niin uuvuttavaa. Kauppa tulvi ihmisiä, mistään ei tarvinut maksaa.
Juuri mitään ei enää ollut jäljellä kaupan tavaroista ja ruuista.
Kiire ja pelko ja ahdistus olivat kuin teräsvanne pään ympärillä ja pelkäsin, mitä meille kävisi.
Säpsähdin hereille armollisesti, kun vesi alkoi tulvia pitkin katuja, nousten yhä korkeammalle.

Olin metsässä kävelemässä. Suurehkon metsäisen kummun kivien välissä oli syviä, syviä onkaloita. Tiesin, että tämä ei ollut hyvä paikka olla kun aurinko laskisi. Että kun aurinko laskisi, ne nousisivat sieltä koloistaan metsästämään. Oli jo alkuilta ja aurinko alkoi jo laskeutua alaspäin, varjot pitenivät.
En löytänyt ollenkaan sitä polkua, jota pitkin olin tullut sinne. Kauneutta varjosti hätä ja kiire päästä pois.
Olin eksyksissä auttamattomasti. Sama minne kuljin, päättäväisenä tai ei, eteeni nousi sama korkea, ikivanhojen lehtipuiden peittämä, kivinen kumpu, kuiluineen. Ne olivat jo saaneet otteen, minut oli jo houkuteltu ansaan.
Aurinko laski ja kuulin niiden äänet.
Säpsähdin hereille.

Taivas oli ihan kirkas ja matka sujui jouhevasti. Istuin vänkärin puolella ja katselin ohitse liitäviä maisemia. Suomalaisen latteaa, peltoa ja pientä metsätilkkua, ojien suonittamaa. Auton stereoista soi hiljaisella radio ja keskustelimme hevosista, joiden hakoja oli ennen kaupunkia molemmin puolin tietä. Olimme menossa Seinäjoen läpi.
Päästyämme keskustan läpi käännyimme oikealle tielle kotiapäin ja ajoimme, odottaen jo kotiinpääsyä. Oli vielä kirkas, kesäinen sää. Pimeä ei tulisi vielä pitkään, pitkään aikaan.
Ajaminen jatkui pitkän aikaa, kunnes huomasimme, että olimme jossain oudossa paikassa. Ehkä väärä käännös, en tiedä mikä meidät sinne toi, sellaiselle vanhalle metsätielle. Minusta tuntui oudolta, niinkuin olisin ollut siellä ennenkin.
Huomasin vasta liian myöhään, että sinä olit nukahtanut tai pyörtynyt tai jotain oli tapahtunut. Pääsi nuokkui epäluonnollisesti vasten toista olkaasi, katseesi tuijotti jonnekin sivulle, enkä nähnyt mitä siellä oli.
Näin sen metsikön vain lähestyvän, yhtäkkiä osuimme siihen, säpsähdin hereille.

Vaikka kovaksi polkeutunut, pienten metsäisten kivien peittämä tie oli oiva pinta pyöräillä, tuntui se oudon raskaalta. Oli kuulas kesäpäivä ja mekossa pyöräilin pitkät vaaleat hiukset hulmuten pitkin metsätietä. Se kaarteli pitkin suurta metsää, välillä löytäen tiensä ihan vehreyden keskelle, välillä poikkeillen rantaviivaa pitkin, paljastaen auringonvalossa kimaltelevan ulapan. Ei edes tuullut paljoa, ja se oli silti niin raskasta.
Tiesin, että minua odotettiin uimarannan kahvilassa ja olisin tahtonut päästä eteenpäin hiukan nopeammin. Sininen mekkoni hulmahteli kun yritin sotkea nopeampaa. Pyörä tuntui oudosti melkein muuttavan muotoaan sitä hankalammaksi, mitä nopeammin yritin päästä.
Lauleskelin jotain omaa, iloista lauluani samalla, saadakseni ajan kulumaan. Välillä, kun metsätie poikkesi veden rajalle, näin kaukana häämöttävän tornimaisen korkean rantakahvilan, jonka suuret ikkunat kimalsivat vedenpinnasta taittuvista valonsäkeistä. Olisimpa jo siellä.
Yhtäkkiä kaunis kesäpäivä menetti kevyen tunteensa, pyörä tuntui yhä raskaammalta. Kuin olisin polkenut mudassa. Kaikki oli kaunista, mutta uhka tuntui kaikessa kuin tahra. Metsä alkoi ahdistaa, se oli aivan liian hiljainen. Vesi ei liplattanut, aurinko ei kimaltanut vaan sen paiste oli raakaa.
Luulin jo eksyneeni, kun kaarsin tieltä rantaa kohti. Metsä jäi taakseni, vilkaistessani taakse huomasin sen.
Se istui tarakalla ja virnisteli juuri niin pahantahtoisesti kuin demonin vain olettaisi. Mustanpunaiset silmät tuijottivat vihamielisesti ja se kiskaisi pitkäkyntisellä kädellään minua vaaleista, pitkistä hiuksistani.
Se murisi ja äänteli kuin raivoisa koira kun kaaduimme kohti upottavaa rantahiekkaa.
Kostunut hiekka ja yllättävä äkkisyvä heti rannassa alkoivat imeä minua alaspäin, sen yhä repiessä hiuksiani.
Säpsähdin hereille.

Inhoan kuumeunia.

Oudosti, mutta hyvänlaatuisesti

Iloinen.

Menetänkö nyt jonkin goottimaisuuden essencen tässä iloisuudessa? Tuskin. Minä en seuraa sääntöjä, en ole koskaan pitänyt sellaisesta lammastelusta. Minulla on oma sääntökirjani, jota seuraan ja joskus kapinoin sitäkin vastaan.

En ole aivan varma miksi olen näin hyvällä tuulella, mutta olen silti. Jokin kehrää sisuksissa kuin vanhan auton hyvinhuollettu moottori.

Joku ehkä olisi sitä mieltä, että se on tämä kevät. Että alkaa hyrrätä kaikilla enemmän tai vähemmän.. Ehkä se on sitäkin, osittain. Ehkä se on paljon, paljon enemmän sitä, kun on tehnyt rauhan itsensä kanssa. Sisällä on se tyyni ja tietoinen ydin, jonka ympärillä asiat myrskyävät. Kaikesta huolimatta, sitä itse tietää kuka on ja mitä se tarkoittaa.

Tätä rauhaa minä olen kauan ja verisestikin tavoitellut. On vahva olo. Sellainen, että heittäkää mitä vaan vastaan ja minä voin luovia sen läpi, koska sisältä minä olen aina eheä.

Minä hajotin itseni. Selkeästi se oli tarpeellista.

Jokainen pimeä polku, joka meitä suuntiin vie, vie meitä oikeaan suuntaan jos aukaisee silmät vaikka pelottaisikin.

Siinä minä olin Sankari Sinun kanssasi

Olit leikannut hiuksesi, ne eivät olleet niin pitkät. Näytit niin komealta, että hiukan ahdisti. Kuin olisit ollut jostain 1930-luvulta, liituraitahousut, tummanharmaa kauluspaita ja liivi ylläsi seisoit siinä ja katsoit minua kuin olisit riisunut minut jo silmilläsi, pieni hymy huulillasi. En voinut muuta kuin väristä.

Olin tullut sinun luoksesi, vanhuuttaan natisevaan puutaloon, jossa pieni taiteilija-asuntosi oli vain 30 neliön kämppä. Ikkuna oli peitetty puolihuolimattomasti vanhalla kankaanpalasella, ja tila ympärillämme sykki nykyisen ja menneen välillä kuin pian rikki menevä lamppu. Se ei ahdistanut lainkaan vaan näytti asiat kokoajan eri valossa.

Siellä oli muitakin, käytävässä, ihmettelemässä, miten me saatoimme siinä seistä niin toisiimme imeytyneinä, täydellisesti siinä hetkessä. Sinä vilkaisit sinne suuntaan ja käänsin pääsi kädelläni, hiukseni kosteina suihkun jälkeen, pelkkä pyyhe ylläni.
"Anna niitten ihmetellä. Ei se niille kuulu."
Nälkä palasi silmiisi.

Ruskean, punaisen ja harmaan sävyt imaisevat minut unen kuilujen läpi ja huomaan eläväni jossain kaukana tulevaisuudessa. Maailma on loppumassa, aika on muuttumassa. Maailma tuhoutuu ja uusi maailma alkaa. Ihmiset kärsivät, se on tavallista, minä kärsin, mutten liikaa. Sinä olet ajatuksissani kuin polttomerkki, muistoina ja kuvina ja sanoina ja tunteina. Olet jossain kaukana, muttet mennyttä.

Meret ovat loppuneet, valtava valtamerilaiva seilaa pitkin palavaa merta ja maata, en tiedä millä voimalla, mutta niin se tekee. Parutuaarit seilaavat laivaa ja oletettavasti minä kuulun heihin. Näen maassa kulkevia kerjäläisiä pieninä muurahaisina ja laiva melkein uurtaa heidät murskaksi ja se herättää minussa etäisiä, sumuisia ajatuksia, että se on väärin. Parutuaari ei välitä kenestäkään, vain itsestään.

Harmaan taivaankannen läpi kiemurtelee tulinen käärme, se on lohikäärme, minä tiedän sen. Se iskeytyy laivan kylkeen tulisena nuolena ja polttaa läpi parutuaarialuksen kuin jokin puritaaninen uskonpuhdistus. Herään painajaisesta, johon maailmanloppu minut ajoi ja ehdin pelastautua, hyppään ulos ja olen ainut eloonjäänyt. Laiva räjähtelee käärmeen kiemurrellessa sen sisuksissa, polttaen. Kuulen pudotessani, kuinka ne muut siellä sisällä kirkuvat kuolemaansa. Viimeiset järjestäytyneet parutuaarit.

Putoan ja putoan, kieleke jatkuikin pidemmälle ja onnistun viimeinkin loitsussani, putoamisvauhtini hidastuu tarpeeksi ja putoan läpi puolilahonneen katon, jonnekin sen valtavan pohjalla olleen rakennuksen sisuksiin. Menetän tajuntani tunkkaisessa, himmeästi valaistussa paikassa, ja sinä olet kauhistuneine silminesi viimeinen ajatukseni.

Herään hitaasti. Kaikki on sumeaa ja pikkuhiljaa alan nähdä ne. Kirjoja. Niin valtavasti kirjoja. Sinun kerran sanomat sanasi iskevät kuin hamara tajuntaani.
"Sinun täytyy päästä sinne, ne ovat koonnet kaikki kirjat sinne. Ihmiskunnan humanisuuden viimeinen rintama. Mene sinne, ja minä odotan siellä."
Parutuaarit olivat opportunistinen virhe. Välttämätön eloonjääntini kannalta, vaikka jotenkin kaiken keskellä ehdinkin unohtaa, kuka minä oikeasti olen.

Kuulen askelia. Vaikka on vaikea irrottaa katseeni kaikista niistä kirjoista, kirjaimista, jotka melkein unohdin parutuaarien välinpitämättömyyden kourissa, tajuan puristautua nurkan taakse piiloon, kauhu kuplii sisuksissani, mitä he minusta ajattelevat, ehkä he tappavat minut, jos luulevat minua yhdeksi heistä.

Lyhdyn väikkyvä valo valaisee tilaa paremmin kun vanha mies saapuu portaikosta alas kirjastoon. Vapisen nurkassa, pelkkiä ryysyjä päälläni kun hän huomaa minut. Hän ei huuda ja uhkaile kuin parutuaarit tekivät. Hän on lempeä ja kysyy mistä olen tullut ja mikä on hätänä. Kerron totuuden ja mies ojentaa kätensä.
"Hän on odottanut juuri sinua. Tule mukaani."

Sinun silmissäsi on kyyneliä kun näet surkean tilani mutta se ei estä sinun hidasta hymyäsi. Katson kaikkea ympärilläsi hämmentyneenä.
"Taistellaan yhdessä, niin kuin meidän pitikin, ennenkuin sinä katosit sinne myrskyyn."
Pystyn vain nyökätä, koska tunne vie minut, silloin minä muistan mitä tapahtui.

Yhdessä me johdamme sulitaarit toivottomuutta vastaan. Jotain on vielä pelastattevissa.

Päästäis-Kärsämys

Päästäis-Kärsämyksen elinreviiri on pohjoismaisista pikkunisäkkäistä melko suuri. Sen reviiritietoisuus on matala muihin lajitovereihin verrattuna ja parhaiten se toimii ja kukoistaa ryhmissä. Kolmen tai kahden joukkiot ovat suosituimpia, turvaa suovia ja vielä hyvin hoidettavissa.
Päästäis-Kärsämys löytää elinalueensa ylivoimaisten aistiensa perusteella, joista ei vähimpänä se käyttää silkkaa tuuria ja/tai aavistusta, poiketen näin esimerkiksi Kuuttis-Pukeista.

Päästäis-Kärsämys nauttii suuria määriä saalistaan, jota se jahtaa suorastaan pelottavalla peräänantamattomuudella, vaikuttaen lähes petoeläimeltä. Hyvin pyydystetty saalis aiheuttaa sille suuren euforian ja saavutuksen tunteen, jota se juhlii laumansa kanssa.

Päästäis-Kärsämyksen ruokavalio koostuu lähinnä tärkkelys- ja sokeripitoisista aineksista, eikä se kaihda suunnatonta rasvojen keruuta. Sen aktiivisin saalistusaika on vain yhden päivän ajan keväällä, jolloin lauman parhaimpien on todella tehtävä työtä, jotta se saa tyydytettyä yllämainittujen ainesten himon loppuvuodeksi.

Päästäis-Kärsämys myös tekee työtä kovasti metsästysretkensä onnistumisen eteen. Alkujärjestelyihin, jotka voivat viedä jopa kuukauden, kuuluu mm. pesän koristelua, höyhenten sukimista, ulkoisen olemuksen ehostamista, kaikenlaisen tarpeellisen hankkimista ja valmistamista. Mitä parempi ja huokuttelevampi on Päästäis-Kärsämyksen ulkoasu, sitä parempi on myös kerätty saalis.

Pitkän työrupeaman jälkeen Päästäis-Kärsämys juhlistaa voittoaan ahmimalla kerätyt einekset, ja vain kokeneimmat ja älykkäimmät Päästäis-Kärsämykset osaavat nauttia työnsä hedelmät ilman sitä usein seuraavaa huonoa oloa ja jopa oksentamista.

Kaiken tämän jälkeen Päästäis-Kärsämys laskeutuu levolle koko vuodeksi ja herää taas kevään ensimmäisiin lämmittäviin auringonsäteisiin ja aloittaa taas ahkeran raadantansa.