30.7.10

Shift

Työskentelen hänen ympärillään varovaisesti. Välillä en tiedä mitä ajatella, ja välillä tiedän.

Kaikki johtuu tottumattomuudesta. Uusista oudoista tilanteista, joihin joudun päivittäin tätä nykyä. Enkä sano lainkaan että se olisi huono asia. Vaikka välillä, ihan välillä, tulee se epämukava olotila, jolloin ei tiedä miten päin pitäisi olla.

En muistanutkaan, että uuteen ihmiseen tottuminen ja tutustuminen on näin uuvuttavaa. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä minä olen ollut niskan päällä tilanteissa ennen tätä, ja että olen tuntenut ihmiset, joihin olen alkanut tottua toiselta kantilta.

Emotionaalinen vuoristorata jatkuu.

Koen olevani vahva persoona ja vahva ihminen, mutta hänen vahvuutensa on paljon voimakkaampaa, niin erilaisella tasolla. Välillä tuntuu kuin jyräytyisin alle, ja ahdistun. Välillä pääsen kiertämään sen ansan, ansan jonka tavallaan itse itselleni asetan. Hänen syytään se ei ole. Oma epävarmuuteni tekee minusta alttiin onnettomuudelle, joten puren hammasta ja liikun hitaasti ja varovaisesti ja yritän pitää ajatukseni siinä, että minä kykenen tähän. Että minä uskallan vielä tutustua uuteen ihmiseen. Että minä kykenen puolustamaan oudossa tilanteessa itseäni yhä.

Vuodet tekevät ihmisestä kangistuneen ja huomaan kangistuneeni itse aivan tolkuttomasti. Irrottelu vanhoista kaavoista ja tuskista tekee oikein hyvää, sanoisin.

Pala palalta minusta murretaan kuorta.

24.7.10

Niin kauan kuin Tässä

Seison sen asian äärellä ja ihmettelen, koska muuta en voi. Olen ällistynyt, enkä tiedä mitä sanoa.

Aina minä luulin, ettei sellaisia ihmisiä voi kohdata, koska niitä ei ole olemassa, mutta täytyy sanoa, että vaikuttaa siltä että sittenkin on.

Pelkoni on osa minua samalla tapaa kuin ällistykseni ja ihastukseni. Kun yleensä minä olen se joka kulkee se järki kädessä. Yleensä yritän kovasti pitää jalat maassa ja ihmiset kädenmitan päässä ja pitää sen tyynen ilmeen kasvoillani.
Ja nyt.. mennyttä kuin tuhka tuulessa. Koetan jarruttaa ja vain hänen äänensä ja se menee kaikki ulos ovista ja ikkunoista.

Minusta tuntuu... hyvältä. Tuntuu myös kauhistuneelta. Entä jos olenkin päätäpahkaisesti vain johonkin mitä luulen olevan muttei olekaan? Entä jos kaiken tämän seurauksena saankin vain takkiini? Vanhoja pelkoja, käsinkosketeltavia yhä. Ja miksi hänen kanssaan on niin mahdotonta pidätellä itseäni? Osaako hän vetää minua oikeista naruista? En voi tehdä muuta kuin toivoa sydämeni pohjalta, että sen tekee oikeista syistä, eikä niin, että vahingoittuisin.

Ajatukset pelon siivillä ovat nuolia pääni läpi. Pitkästä aikaa sydämeni on näin näytillä, ilman suojakuortaan, ilman panssaria. Se kauhistuttaa ihan saatanasti.

En voi tehdä muuta kuin sulkea silmät ja astua eteenpäin ja toivoa astuvani kovalle maalle, sydän yhä otteessani.

5.7.10

Intohimo


On se hieno asia. Ja samalla aika monitahoinenkin.
Olen pohtinut viime aikoina aika paljon intohimoisia asioita, niin seksuaalisuuteen, kuin pelkkään elämää eteenpäin vievää draivia, niin sanotusti. Eniten tietysti kiinnostaa tuo seksuaalinen aspekti, kaikki mitä liittyy kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen.

Minä olen sen verran intohimoinen ihminen muutenkin noin tunneihmisenä, että minut on helppo saada kiihottuneeksi, esimerkiksi. Siihen ei tarvita sen ihmeellisempiä avuja. Katse, läsnäolo, muutama yksinkertainen sana, kosketus. Aivan erityisesti huulet. Rakastan huulia. Ne vain ovat yksinkertaisesti uskomattoman.. aistillinen osa ihmistä. Samalla tavalla kuin suuteleminen on erittäin aistillinen osa kahden ihmisen välistä suhdetta. Mikään ei lässäytä sen pahemmin kuin todella kehno suutelija.

Vaikka helppo olenkin saada tiettyihin, heh.. tunnelmiin, yhdessä asiassa en sitten enää olekaan niin helppo. Se, että minut saisi todella intohimoiseksi, täytyy jo kyetä johonkin aivan muuhun kuin vetämään puoleensa fyysisellä tasolla. Ajatellaan vaikkapa että seksuaalisuudessa on tuo fyysinen taso ja sitten metafyysinen, henkisempi puoli. Se filosofinen, kyseenalaistava puoli seksuaalisuutta. Jokin syvempi ja isompi osa.
Se, että toinen kykenee saada minut kiihottumaan syvemmin kuin pelkästään fyysisesti, saa minut intohimoiseksi. Ajatukset, kyky kuunnella, kyky olla toisiaan tukevassa vuorovaikutuksessa minun kanssani.

Ei riitä että puhuu paljon, ei riitä että puhuu pelkkää asiaa. Ei riitä, että ajatukset olisivat täysin samanlaisia. Jotta todella pääsee minun sisälleni vaikuttamaan täytyy kyetä kiihottamaan ajatusmaailmaani, tunteitani. Kertomaan, kuuntelemaan, kyseenalaistamaan ilman alentuvaa sävyä, ymmärtämään, kysymään jos ei ymmärrä. Yksinkertaisesti, kyetä aiheuttamaan ajatuksissani salamoita, jos niikseen tulee.

On helppo kuulla nopeasti, milloin joku todella on vuorovaikutuksessa vai ei. Ihminen joka paasaa loputtomasti voi olla aivan yhtä tavoittamattomissa kuin ihminen satametrisen tornin nokassa. Siinä on viehätyksensä, joka karisee kuin kuiva maali auringon porotuksessa. Jos ei voi astua alas norsunluutornistaan, on selvää, että sinua hallitsee pelko.

Samalla tavalla lässäyttää ylenpalttinen itsensä vähättely. Se on yksi ihmisen kurjimmista piirteistä, ja samalla täysin eri asia kuin nöyryys ja vaatimattomuus. Vaikka joskus helposti ihmiset sekoittavat ne toisiinsa. Itselläni on rutka annos tuota vähättelyä, joka on tiedostettu puoli josta en pidä ja jota yritän hallita. Itseironiani saattaa lipsahtaa joskus sinne varjoisammalle puolelle. Miehissä tuo sama asia saa niskakarvani hyppäämään heti pystyyn (naisissa tietysti myös). Liiallinen itsetietoisuus ja röyhkeä itseluottamus ovat aivan yhtä inhottava piirre.
Sitä minä arvostan, että on, eikä pyydä anteeksi.

Se kertoo minulle, että ihmisessä on jotain todellista ja aitoa läsnäoloa. Ja sellainen ihminen on potentiaalisesti sellainen, joka kykenee pitelemään minun sydäntäni.