Epänormaalien amneesi(mikä lieneekään se)

Eilen selitin; "En ollut lapsena ihan normaali, äitinikin tajusi sen, ei.. en siis tarkoita silleen huonosti epänormaali vaan mulla oli eri agendat kuin muilla ikäisilläni."
Oli hauska sanoa jotain ulos, mikä tavallaan lienee senkin kuulleille jo itsestäänselvyys, mikäli omaa mitään ihmistuntemusta. Tosin toisilla ihmisillä sitä ei kylläkään ole.

Minusta huomasi jo lapsena, etten aivan ole samanlainen kuin muut. Ettei minua aivan saa samaan muottiin kuin muita. Ei mihinkään muottiin. Äitini sanoi hyvin, joskin kovin ravistelevasti; "Sää oot kyllä aika ankara." Puhuimme lapsen kasvatuksesta. Ehkäpä totta. Minulla on monia ajatuksia, joita voisi pitää ankarina. Äitini palautti minut maanpinnalle jälleen itselleen ominaisella tavalla - lapset opettavat vanhempiaan ei toisin päin. Toisinaan omassa pätemisenhalussaan voi unohtaa ne totuudet, jotka kuitenkin tietää ja tuntee. Joskus ne silti hukkuvat huutavaan äänimassaan.

Ajan kuluessa olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa monissa asioissa, jotka olen voittanut itsessäni, mutta silti yksi asia jää, ehkä se vain on niin iso osa persoonallisuuttani, ettei sitä voi kitkeä pois. Ajattelen liikaa. Mieleni juoksee ja kiitää toisinaan tuulen lailla, niin etten itsekään pysy perässä. On huomattavaa, että tämä piirre on vain intoutunut suurten ratkaisujen edessä. Hmm. Toisinaan silti toivon, että olisi se jokin keino saada itsensä ajattelemattomaksi aina silloin tällöin.

Ei sitten tarvisi yliajattella asioita......

Shiio

Tunnelma. Jäänkylmä. Pakkasen puristamat nietokset kimaltavat kuin tuhat timanttia, tuhat timanttia, tuhat timanttia ja zirkonia silmissäni. Ohimot ovat huurussa, päänsisäinen jääkuore ritisee innottomasti ja käännän pään.
Näen suuren railon, madon kalvavan läpi kaupungin lumisena ja kovana, se on kuin kaiken halkaiseva. Seinä.

Sormiani kuristaa. Kuljen eteenpäin, kaikki oksat tavoittelevat alas kohti hiuksiani, joku tahtoo minusta palan, juuri sen palan jota en voi sitten antaa. minussa ei ole paloja antaa.

Odotan hengähdystaukoa, viikon leputusta valittavista jäsenistäni, alati ulvovista nivelistäni, vielä se tulee, mutta liian hitaasti liian hitaasti liian hitaasti matelee ja ryömii läpi tämänkin päivän ilman hapensaantia. Silti. Tuntuu hyvältä istua lämpimässä, haistaa unelias tuoksu ja antautua siihen ilman epäilystä, vaikkei olekaan koti, se on jossain se koti. Odottamassa kotiinpaluuta.

Minussa ei ole palasia annettavaksi. Joku jyrsii oven takana. Aina joku tahtoo jotain mitä ei välttämättä saa. Minäkin.

Uskollisten Vaino

Maailma on julma paikka. Varsinkin silloin, kun löytyy ihmisiä, jotka elävät keskiaikaa, tai ovat tietentahtoen taantuneet tuohon aikaan.

Saatoin jo hikertää että löysin täydellisen asunnon asutettavaksi ison mahan ja sen jälkeen vauvan kanssa. Kyllä, todella löysin sen. Mutta sitten kuulin pelottavia juttuja pariskunnasta, joka vuokraa kyseistä asuntoa. Vaikka välitysfirman ukkeli oli sanonut ettei minun yksityisasiani(kuten raskauteni ja yksinhuoltajuuteni jo nyt)kuulu vuokranantajalle, halusin silti selvittää asian. Ei olisi hauska muuttaa ihanaan asuntoon, ja sitten joutua painostuksen alaiseksi että MUUTA! kun maha alkaa kasvaa, tai juuri synnyttäneenä. Minä en sellaista stressiä tarvitse.

No. Soitin välitysfirman ukkelille ja pyysin selvittämään, että nykyinen tilani on ihan ookoo vuokranantajille, koska olin kuullut juttua. Hetken päästä sain puhelun takaisin. Ja oli välitysfirman ukkelikin ihmeissään, että vielä nykyaikanakin jotkin ovat noin tiukkapipoisia. Sinne meni mahtava asunto.

PERKELEEN PERKELEEN PERKELEEN PERKELE!!!!

SAATANA!

JA HELVETTI.

Päätelmä: ei siis vanhoillislestaadiolaisia vuokraisäntiä. Ei.

Lake Amaya

Ah.. Katselen edessäni aukeavaa Vvardenfell-maailman karttaa. Silmä lepää tuossa hienosti suunnitellussa maailmassa. Kaikki tulivuoren purkaumien jättämät laavavirtojen urat, kauniit vanhan kulttuurin rauniot, häikäisevä pääkaupunki Vivec. Ja kaunis ilmasto, joka vaihtuu luonnon kanssa, riippuen minne menee suurella saarella. Jokin siinä kiehtoo.
Erityisesti tuo maailmoitten luominen, uusien kulttuurien sijoittaminen maailmaan, sen historian muokkaaminen. Se on kuin jotain mystistä nektaria sielulle. Ja aina on yhtä suuri ilo pelata vaikkapa pelinä hyvin suunniteltua, mielenkiintoista maailmaa.
Muistaakseni pelit-lehdessä sanottiin että jos pelaa Morrowindia, pelaa sitä elämäntapana, koska se on niin mukanaan vievä. Voisin ainakin sanoa sen olevan totta omalla kohdallani. Valitettavasti en vain voi mitenkään toimia, koska en omista sellaista konetta, jolla sitä voisi pelata- nyyh. Mutta olen vannoutunut, että hankin vielä sellainen koneen.

Uh. En jaksa enää edes aiheesta jatkaa, olen jauhanut siitä ennenkin. Ei ole viehättävää kuulostaa rikkinäiseltä levyltä, joten lopetan.

Ihmisen varjo

Ihmisen varjo. Jokaisella ihmisellä on sellainen. Mutta mikä se on? Voiko se olla vain enemmän kuin valon ja esineen suhde toisiinsa, niitten synnyttämä omituinen jälkeläinen, jota toiset pelkäävät, toiset ihailevat ja jotkut pakenevat tai muuttuvat sellaiseksi. Onko ihmisen varjolla jokin suurempikin merkitys kuin pelkästään se kylmä totuus, että kaikilla asioilla on varjo, paitsi ilmalla.

Onko surullisen ihmisen varjo tummempi kuin sellaisen ihmisen, joka kokee olevasa onnellinen? Eikö ihminen ole raskas surullisena, tai vihaisena ja selkeästi kevyempi kuin iloinen ihminen, vaikuttaako tämä sellaisen henkilön varjoon. Ehkä varjo on jokin konkreettisempi todiste auran olemassa olosta ihmisille. Ken tietää.

Minua huolestuttaa erään ihmisen raskaus. Suru tai kiukku tai jokin, mikä tuntuu vetävän häntä alaspäin. Epätoivo tulee esille hänen viesteissään ja hänen teksteissään. Miksi? Toki, meillä kaikilla on murheemme, me kaikki joudumme kantamaan enemmän kuin mikä tuntuu sopivalta. Mutta täytyykö maailman hirveydelle antautua? Tiedät, kuka olet kyllä. Olen paasannut tästä ennenkin, ja suurpaasaajana tulen paasaamaan edelleenkin. En voi sille mitään, että kaikesta siitä huolimatta, että vaikutan tunteettomalta ja kylmältä ihmiseltä, en ole. Minua huolestuttaa suuresti jokin kaunis ja upea, jossa on kaikki maailman potentiaali ja melkein minun silmissäni tieten tahtoen heittää sen hukkaan!

Joskus tuntuu siltä, että sinä odotat jonkun tekevän sinut kauniiksi ja voimakkaaksi ja upeaksi ihmiseksi, joka voi saavuttaa mitä vain, mitä haluaakin. Mutta kukaan ei voi tehdä sinusta sellaista, kukaan ei voi! Vain sinussa itsessä on se voima tehdä se, vaikka joskus vaikuttaakin siltä ettet pääse siihen käsiksi ja se turhauttaa. Olkoonkin että ehkä yritin auttaa siinä prosessissa, mutta ei kestänyt kauaa että tajusin, että se on mahdotonta, siihen ei voi toinen antaa omia voimiansa. Eivät perhosetkaan rakenna toistensa koteloita toukkina. Se ei ole luonnon tapa.

Ehkä se kuulostaa kylmältä ja kauhealta, mutta sinussa on se kaikki potentiaali mitä toivotkin ja haluatkin. Kaikki se. Älä anna varjon nielaista, vaan astele valoon, niin että se jää taaksesi.

Melodraamaa melkein DOOL:iin asti, tämäkin teksti, silti vakaa mielipiteeni. Heh.