Epänormaalien amneesi(mikä lieneekään se)

Eilen selitin; "En ollut lapsena ihan normaali, äitinikin tajusi sen, ei.. en siis tarkoita silleen huonosti epänormaali vaan mulla oli eri agendat kuin muilla ikäisilläni."
Oli hauska sanoa jotain ulos, mikä tavallaan lienee senkin kuulleille jo itsestäänselvyys, mikäli omaa mitään ihmistuntemusta. Tosin toisilla ihmisillä sitä ei kylläkään ole.

Minusta huomasi jo lapsena, etten aivan ole samanlainen kuin muut. Ettei minua aivan saa samaan muottiin kuin muita. Ei mihinkään muottiin. Äitini sanoi hyvin, joskin kovin ravistelevasti; "Sää oot kyllä aika ankara." Puhuimme lapsen kasvatuksesta. Ehkäpä totta. Minulla on monia ajatuksia, joita voisi pitää ankarina. Äitini palautti minut maanpinnalle jälleen itselleen ominaisella tavalla - lapset opettavat vanhempiaan ei toisin päin. Toisinaan omassa pätemisenhalussaan voi unohtaa ne totuudet, jotka kuitenkin tietää ja tuntee. Joskus ne silti hukkuvat huutavaan äänimassaan.

Ajan kuluessa olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa monissa asioissa, jotka olen voittanut itsessäni, mutta silti yksi asia jää, ehkä se vain on niin iso osa persoonallisuuttani, ettei sitä voi kitkeä pois. Ajattelen liikaa. Mieleni juoksee ja kiitää toisinaan tuulen lailla, niin etten itsekään pysy perässä. On huomattavaa, että tämä piirre on vain intoutunut suurten ratkaisujen edessä. Hmm. Toisinaan silti toivon, että olisi se jokin keino saada itsensä ajattelemattomaksi aina silloin tällöin.

Ei sitten tarvisi yliajattella asioita......