Wanished and washed away

En ole nähnyt merkittäviä unia pitkään aikaan. Ehkä hämmentävä uniperiodi ottaa taas kaukaisuutta aivokoppaani, tarkoituksena antaa minun herätä levänneenä aamuisin. Tänään ainakin heräsin paljon levänneempänä kuin normaalisti.

Minulla on usein tapana sanoa joko liikaa, tai liian vähän. Lienee piirre, jonka jaan monen muunkin kanssa, mutta minulle se on paha juttu, ja tahtoisin jotenkin onnistua useammin ilmaisemaan kaiken sen, mitä en saa yleensä ilmaistua.

Muut ehkä pitävät minua kovinkin ilmaisukelpoisena yksilönä, mutta ottaen huomioon sen perspektiivin omasta ajatusmaailmastani, jota ei omista kukaan muu kuin minä, niin silloin en mielestäni olekaan enää niin hyvä itseilmaisussa. Sillä mielessäni lentävät ajatukset tulevat ulos vain noin 45% varmuudella. Loppu kiitää joko liian nopeaa minun niitä saavutettavakseni, tai sitten ne hämmentävät minut hiljaisuuden partaalle.

Jostain kumman syystä on myös olemassa ihmisiä, joitten seurassa koko ajatusmaailmani tyhjenee kuin loppuun kulunut vesileili. Ajatus ajatukselta ne valuvat ulos, jättämättä edes merkkiäkään siitä, että koskaan olevat. Tällaisten ihmisten seurassa on joskus hyvin miellyttävää olla. Pääsee ainakin sataprosenttisesti pakoon omia omituisia ajatuksiaan, jättäen itsensä kuin astiaksi, jonka voi täyttää.

Joskus jopa tilanteet, joissa muut ihmiset kukoistavat, saavat minut tyhjentymään ja hiljentymään. Se on melkein kuin sisäinen kuolema, jossa keho ei enää tajua olevansa kuollut, vaan nuokkuu omituisen hiljaisena kuin unen rajamailla.

"Missä hitossa sun ajatukset taas on?" Kuuluu ärtynyt kysymys, jota seuraa pieni nälväisy kyynerpäällä.
Melkein havahdun.
"Häh?" Vastaan hölmistyneenä. Mikä häiritsee täydellistä olemattomuuteni olemattomuutta?