Pitkästä aikaa, kummaa taikaa

Tervehdys.

Tiedän, olen totaalisesti laiminlyönyt tehtäviäni blogin kirjoittajana ja varmasti ahdistanut ulos ne vähätkin lukijani. Toivoin, että tämä kurja kuolemantuoja olisi voinut saada lukijoita. En aio silti luovuttaa. Jatkan vaikka joskus en jaksaisikaan.

Elämässä on omituisia suvantokohtia. Kohtia, jolloin ei enää keksi mitään sanottavaa. Ehkä jopa siinä pelossa että kun ei ole mitään akuuttia sanottavaa, menee sanoma niin syväksi ja jopa paljastavaksi, että pelkää satuttavansa tai pelkästään olevansa liian karu. Liian syvä. Outoa varmasti lukea tällaista minun sormistani(ehhehheh) mutta kuitenkin olen sitä mieltä.

On ollut nyt pitkä pätkä, etten ole kertakaikkisesti keksinyt mitään sanottavaa, joka ei ehkä jollakin tavalla olisi vastoin kaikkia parempia vaistojani, joskus tulee sellainen menneisyyden puinti-olo, vaikka se ei oikeasti kauheasti haluttaisikaan. Sekavaako? Kyllä.

Ehkä se kaikki liittyy vuoden vaihtumiseen. Kaikkien asioitten täydelliseen muuttumiseen.

Olenko lopullisesti työntänyt Uguksen rajan taakse?
Olenko lopullisesti onnistunut mylläämään kaiken minkä tunsin joksikin uudeksi?
Olenko tehnyt väärin niitä kohtaan, joita en koskaan halunnut vahingoittaa, kuten Ugusta?
Olenko olenko olenko? Hä?

Jaa..a, son hyvä kysymys. Joskus luen kateellisena Uguksen tekstejä. Hänellä on aina jotain sanottavaa, vaikka ei olisikaan. Siinä kadehdittava luonteenpiirre.
Minua vaivaa toisinaan monikin asia. Jopa lapsuudenystävän kommentti jollekin aikaisemmalle tekstilleni, kuka piru se oli? Kuinka löysi sivuilleni? Ei minulla niin paljoa niitä lapsuudenystäviä ollut. Paljasta itsesi, ja olen yhtä ? lähempänä !.