Pahoinvointi/Väsymys/Kiukutus (omituiset kilpakumppanit)

Fyysinen huonosti voiminen on takertunut minuun. En voi juurikaan liikkua voimatta kehnosti. Kyse ei ole sairaudesta, eikä edes luulosairaudesta, vaan toisesta ihmisestä sisälläni. No, joittenkin asioitten eteen joutuu joskus uhraamaan sitten vaikka pahoinvointia.

Mutta vaikuttaa nyt siltä että äärimmäiset tilanteet nostavat esille ihmisissä äärimmäisiä reaktioita, paljastaa, ketkä ovat todellisia ystäviä sekä muun sellaisen, mitä ei välttämättä olisi sittenkään halunnut tietää. Toisaalta on iloinen siitä, että tietää jotain mitä ei ennen tiennyt, mutta toisaalta ei. Öh. Jos kuulostan sekavalta, se varmaankin johtuu siitä että saatan aatteissani olla hiukan sekava.

Mistä kaikesta voi kilpailla toisen kanssa? Voiko toisen kanssa kilpailla jos toinen osapuoli ei tahdo ottaa moiseen turhuuteen osaa eikä arpaa? Voiko kaikki suorittaminen elämässä tapahtua sen paineen alla, että mun pitää olla nyt jollakin tavalla parempi, kauniinpi, hienompi, suositumpi, nopeampi kuin tuo toinen.

EI, SILLÄ TAVALLA EI VITTU VOI ELÄÄ JA NIIN KAUAN KUIN JOTKUT IHMISET AJATTELEVAT NIIN, TUHLAAVAT HE ALATI OMAA ELÄMÄÄNSÄ!!

Raivostuttaa ajatus siitä, että täytyy elää koko elämänsä jonkin pelossa, jossain karmeassa olotilassa, jossa kuka tahansa ja mikä tahansa voi suistaa sinut alas alimpaan kuiluun kärsimään. Kärsiminen on hyvin, hyvin suhteellista. Minusta asia on niin, että jos päättää olevansa sairas, silloin on sairas. Jos toimii huolimatta huonosta voinnistaan tai vaikkapa päättää taistella omia kehnouksiaan vastaan, on mahdollisuus voittaa. Jos ei halua parantua, ei voi parantua.

Siinäpä teille, te ihmiset, jotka alati kieriskelette omassa kurjuudessanne, yksipuolisissa/mielipuolisissa kilpailuissanne sekä onnettomuudessanne. Minä en ainakaan niin aio tehdä. On sitä muutaki.