Nocturnal Behaviour

Heräsin aamulla omaan nauruuni. En enää kuollaksenikaan muista, miksi nauroin unessani esiintyneelle humoristíselle ilmestykselle, en muista mikä se oli.

Oli outoa herätä näin, sillä välitön omituinen epätodellisuuden tunne valtasi ihmisen huvittuneen kikatuksen jälkeen kun luomet rullautuivat väsyneesti ylös. Tämäkö on aamu? Olenko hereillä? Olenko kukako, minäkö? No olen.
Outouden tunne vaihtui vain syvääkin syvempään mietteliäisyyteen hyvin vakavista asioista, joita mielessäni nyt pyörittelen - ne jääköön mainitsematta.

Tuleeko elämään olemaan jossain vaiheessa liian helppoa? Millaista on helppo elämä? Päässäni kulkeepi ajatus toisensa perään, välillä mitenkään toisiinsa liittymättä, absurdejakin.
Kirjan lukeminen edistyy, olen jo toisessa osassa, kiinalainen kidutus jäi lukemisesta, muttei se vieläkään mitään aivan suunnattoman upeaa tekstiä ole.
Odotan joulukuuta sillä sitten aloitan itse kirjan ja hyvin vakaasti toivon, että kykenen elämään omien odotusteni mukaisesti.

Asiat edistyvät kokoajan. Elän kokoajan. Nyt tuntuu siltä, ettei voi tajuta niitä ihmisiä, jotka kokoajan odottavat oman elämänsä alkamista palavalla vimmalla, kuvitellen että jokin muutos saisi aikaan sen mystisen ja syvissä nurkissa kuiskitun elämisen. Me elämme kokoajan, sinä, minä, te , hän ja ne kaikki kaikkineen. Jos olisin uni, olisin häilyvä ja silti sellainen, josta löytää aina uudestaan uuden merkityksen. Jonkin tavan jolla tulkita omaa elämäänsä.

Marraskuu on aina väsyttävä. Se on vaikuttanut minuunkin niin. Joulukuussa asiat yleensä paranevat, tammikuussa hiukan inhoittaa hirvittävä kylmyys, samoin helmikuussa, sitten alkavat jo hormonit hyrrätä auringon kavutessa ylemmäs ja ylemmäs lakipisteeseensä. Odotan kevättä, mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole minkäänlaista hajua siitä, minkälainen siitä tulee.