Rakkaalle isosiskolleni

Syntyi tyttövauva eilen vähän vaille kuusi illalla. 2700 grammaa, pieni kuin mikä, punainen hiuspeite ja kauniit piirteet.
Vauva sekä äiti voivat hyvin, oli kohtuullisen helppo ensisynnytys, kävin tänään katsomassa ja itku meinasi heti tulla, mutta olisi niin kovin hävettänyt että onnistuin välttämään yleisellä paikalla ulvomisen. Mutta kaunis lapsi se on, miksei kun on niin kaunis äiti eikä hullumpi isäkään.

En uskaltanut ees koskea niin pieneen vauvaan, vähän mikropientä varvasta ja päätä hipaisin, menee melkein rikki tuollaisesta suloisuudesta. Aloin tosin heti miettiä, tuleekohan minusta hyvä äiti? Ei sillä ettenkö olis sitä ennenkin miettinyt, mutta kuitenkin... No, tulihan isoveljestäkin, siitä perheen pahimmasta rasavillistä upea, kolmen pojan yksinhuoltaja isä jo alle kolmikymppisenä, siinä saavutus! Pian on varmaan veli omassa painasarjassaan ähertänyt suomenennätyksen penkkipunnerruksessa, vai mitä himskattia se nyt tekikään. Kyllä se 60 kilon mies jo 150 ähertää ylös. Uskomatonta. Meidän perheessä parhain atribuutti onkin mielen voima.

Tänään olen virallisesti parantunut masennuksesta. Ilman lääkkeitä. Olen kovin iloinen, ja olen yhä enemmän ja enemmän itseni, sellainen kuin olin joskus nuorena - sen näkivät jo syyskuussa kaksi rakkainta ystävääni, Doombat ja Hullu Hemuli. Olo on kerrassaan mahtava. Olen onnistunut sittenkin taistelemaan ylös kurasta ja kamaluudesta, eikä se vaatinut kuin sen yhden asian tajuamisen.

Perheessämme tuo tajuaminen menee kaikilla isossa aallossa melkeinpä. Yhdelle tapahtuu jotain, toinen tulee perässä, ja sitten toinen ja toinen.

Kyllä mikään ei ylitä kunnioitustani perhettäni kohtaan. Vaikkeivat täydellisiä olekaan. Eihän kukaan ole.