26.9.09

Thousand Miles Away

Joskus tuntuu juuri siltä.

Havahdut - tajuat että istut sohvalla omassa kodissasi ja ajatuksesi liepeet vielä takertuvat jalkoihin kuin unen aaveet ja vetävät hellästi.
Katsot televisiota, mutta silmäsi eivät näe sitä, joku puhuu sinulle, muttet oikeastaan kuule sitä. Vielä hetki sitten, unenomaisesti vaelsit, uniesi maisemissa, korkeilla tuntureilla, suurten jylhien rotkojen ja vuorien lomassa, tuuli hiuksissa ja vaatteissa, kuulit luonnon laulua.
Vielä hetki sitten, jossain todella kaukana, ajelehdit kuin perhonen ilmavirrassa.

Näitä hetkiä tulee paljon. Kehoni on siinä, ja mieleni, tuhasien mailien päässä kaikesta siitä, mikä minua ympäröi.

Pohdin, pitäisikö sitä pitää huonona asiana. Silloin kun havahtuu, tulee se pelko, että entä jos olenkin kokoajan tällainen, läsnä tuskin lainkaan. Totuus lienee se, että se on mitä se on. Vaikka tuntuu siltä, että olen aina yhtä kaukana, se ei ole totta. Totta on, että lipsahdan niin kovin helposti ja auliaasti muualle, kun väsyttää tai en vain jaksa enää mitään. Silloin menen turvaan sinne omaan maailmaani, missä kaikki on kaunista, eikä minun tarvitse miettiä tai pelätä.

Sisäinen maailmani on niin elävä, että joskus en tiedä minne kuulun. Joskus tuntuu, etten lainkaan tänne, ettei tämä maailma voi pitää rajojani yhdessä, että olen vain huokaus toisiinsa törmäileviä irtonaisia ajatuksia, ja vain unissani olen todellinen henkilö.

Yritän ottaa maailmasta kiinni.
Joskus se on vaikeaa.

21.9.09

Nocturnal Behaviour osa. 666: Dark Forces


I - The Tainted

Kuuluin yhteiskunnassa kastiin, jota muut pelkäsivät ja väheksyivät. Me kuljimme varjojen polkuja, puoliksi Demoneina. Vereemme oli sekoittunut infernaalista verta jotain kautta, josta yleensä hiljennettiin tiukasti. Meitä oli verrattaen vähän tavallisiin ihmisiin verrattuina, ja meidän oli kiellyttä näyttää demonista muotoamme julkisilla paikoilla, se oli jopa sakotettava teko.
Äitini suri puolestani päivittäin, vaikka rakastikin minua suuresti. Hän ei koskaan suostunut kertomaan, mistä vieras veri oli päässyt perimääni. Isää minulla ei ollut.
Olin vain 16-vuotias tyttö.
Yhteiskunta suosi sitä, että me Demoniset seurustelimme muitten kaltaistemme kanssa, mutta he eivät katsoneet hyvällä sitä, jos sekaannuimme ihmisiin. Sekin oli ankarasti kielletty.. ei laissa itseasiassa, mutta muilla tasoilla.
Pelkäsin itsekin osaa Demonisista, sillä useat heistä olivat huonon kohtelun saaneena katkeria, vihaisia ja joskus jopa vaarallisia. Tiesin millaisia heidän ajatuksensa olivat, vaistosin ne läpi melko pitkänkin välimatkan, ja olinhan itsekin Demoninen, useat ajatukseni eivät olleet ruusuisia.

Oli syksy ja oli jo pitkään toivottu sadetta, koska ilma ollut rutikuiva koko kesän. Viljakset olivat menestyneet huonosti, ja metsäpalot syttyivät aivan liian helposti. Taikauskoisimmat ennustivat pahoja asioita edessäpäin, enkä minäkään ollut väittelle aivan välinpitämätön. Ilmassa oli jotain onnettomuutta ennustavaa, kuin jokin paha olisi silmäillyt kaupunkiamme herkeämättä. Ihmisten ja Demonisten ajatukset olivat mustia yhtälailla. Usea tuntui välinpitämättömältä, ja paljastivat muotonsa kaduilla liikkuessaan, kuin riitaa haastaakseen. Näin eräänkin leijuvan 4 metriä maasta, lepäilleen suurten siipiensä varassa hienoisessa ilmavirrassa, kasvoillaan vapautuneen rauhallinen ilme, kuin hän olisi lakannut välittämästä mistään. Hän oli jopa alasti, hänen puoliksi violettien suomujen peittämä liskomainen iho kimaltaen auringossa. Vahvat lihakset liikkuivat ihon alla unenomaisesti hänen leijuessaan, ja puolikova elin lepäsi vasten vatsaa. Kiiruhdin nopeasti kasvot kirkkaan punaisena ohitse, koska vaistosin hänen kiihottuvan läsnäolostani.
Kohtasin toisen kaltaiseni, puhemiehen keskuudessamme matkallani kotia. Hän oli kiivas mies, kova mielipiteissään kaikesta. Hän tuijotti minua nälkäisesti ja kuulin selvästi hänen ajatuksensa mielessäni.
"Sinä olet voimakas, meidän pitäisi pariutua."
Ajatuksessa ei ollut mitään romanttista, hänen silmänsä olivat pelkästään kylmän laskelmoivat, ja jotenkin tiesin, että jos hän todella alkaisi jahdata minua, mikään "ei" ei olisi tarpeeksi pitääkseen häntä kaukana minusta. Pudistin päätäni kiivaasti ja pinkaisin juoksuun, kadoten tiivisti rakennettujen kivitalojen varjoisten kujien sokkeloihin. Tiesin että mies olisi lähtenyt jahtaamaan minua jos hänellä ei olisi ollut kiire kokoukseen.
Pysähdyin huohottaen erään kujan talojen väliseen syvennykseen, hikisenä ja vapisevana. Oliko koko maailma tullut hulluksi? Kaikki olivat äärimmilleen viritettyjä, jopa vaistoni olivat vahventuneet. Alaston, leijuva Demoninen sekä puhemies eivät olleet ainoita jotka olin kohdannut. Olin nähnyt myös kiivaan taistelun ihmis- ja demonisnuorukaisten kesken kaupan parkkipaikalla. Ja äidin joka kirkui lapsilleen naama punaisena pihalla, koska olivat rikkoneet keksipurkin. Miehen joka melkein kaahasi päälleni autollaan, kasvoillaan sadistinen ilme. Paljon muutakin.
Yritin rauhoittua, peloistani huolimatta. Lopulta kujan viileämpi ilma ja näennäinen rauha asettuivat minuun ja nousin ylös. Vaistosin välittömästi, että lähelläni oli jotain outoa.. jotain millaista en koskaan ennen ollut kokenut. Suuntasin katseeni tulosuuntaani ja näin omituisen olennon. Se lipui 2 metriä maan yläpuolella, pitkänomainen, notkea vartalo kierrellen ja kaarrellen kuin kiinalainen lohikäärme. Sen hännässä oli nuolen muotoinen osa, joka kimalsi turkoosin ja sinisen sävyissä. Sen pää oli hiukan lituska, myös hiukan nuolenkärjen muotoinen. En havannoinut siinä silmiä saati suuta, mutta se selvästi katseli minua, lipuen lähemmäs.
Tuijotin suu auki, silmät selällään näkyä.. En koskaan ollut nähnyt mitään niin .. kiehtovaa. Tiesin sen olevan demoninen, koska tunsin sen yhtä selvästi, kuin väreilyt joita se iholleni aiheutta ja ymmärsin sen jollakin tapaa luotaavan minua. Toiset demoniset osasivat kyseisen asian, itse en. Olin vain herkkävaistoinen ja joskus luin vastaanottavien mielten ajatuksia.
Olento aiheutti minussa suorastaan räiskyvän hyvänolon ja luottamuksen. Annoin sen liukua syliini, antaen sen kietoutua ympärilleni. Halasin sitä lähemmäs itseäni, enkä kyennyt ajatella mitään pahaa. Sen iho tuntui jumalaiselta vasten omaani, tunteessa oli jotain etäisesti seksuaalista, vaikken ymmärtänytkään mitä. Olin kuitenkin vain kokematon tyttönen. Se nojasi omituista päätään vasten omaani, yhä skannaten ajatuksiani, mieltäni ja voimiani.. Se tuntui miellyttävältä ja siitä sykki rauhoittavia tuntemuksia. En vaistonnut siitä ainoatakaan ajatusta, pelkkiä tunteita, kaikki niin hyviä, niin hyviä.
Taisin lopulta vaipua uneen ja liukua omaan demoniseen muotooni. Tunsin muutoksen läpi lämpimän uneliaisuuden, mutten lainkaan huolehtinut. Se tuntui niin luonnolliselta. Käsivarsieni pitkät piikit taipuivat olennon syleilyssä pehmeinä, ja suuret punertavat suomut, jotka kuvioivat ihoani sen päällisimmiltä puolilta pehmenivät myös kuin pehmeä nahkapanssari. Tunsin kuinka siipeni vetäytyivät kokoon, pitkäksi viitaksi selkääni ja karheitten hiuksieni seassa kasvavat piikit taipuivat myös tavanomaista taipuisimmaksi. Olin niin rentoutunut, että ainoakaan osa minussa ei jännittänyt. Tunne oli hurja, koska yleensä muuttuminen oli kivulias prosessi ja harvoin annoin sen tapahtua. Suru äitini sinisissä silmissä oli liikaa minulle, jos muutos alkoi tapahtua hänen nähdessään.
Lopulta vaivuin täydelliseen pimeyteen olennon pehmeästi aaltoilevassa otteessa.

Heräsin vieraasta paikasta. Liu'uin takasin tajuntaan hitaasti, tokkuraisena, kuin minut olisi huumattu.. mikä todennäköisesti olikin tapahtunut. Olin jossain korkealla, pienen vuoren huipulla, paikassa joka vaikutti jonkinlaiselta temppeliltä, sillä lepäsin marmorilla, ympärilläni korkeita marmoripilareita, jotka kannattelivat kattoa. Nousin vaivalloisesti istumaan, yhä demonisessa muodossani ja siirsin häntääni, jotta saatoin istua hyvin. Ihoani pisteli kuin se olisi ollut puutunut ja silmäni olivat herkät valolle, vaikka olikin hämärää.
Tarkkaillessa enemmän ympäristöäni, huomasin olevani suuren vuoren rinteessä, temppelin läheisyydessä oli suuri kartano ja metsäinen puutarha. Tiesin missä olin heti. Kaupungin ulkopuolella, suuren vuoren rinteessä asui vain yksi ihminen, eksentrinen miljonääri. Kukaan ei ikinä nähnyt miestä, koska tämä lähetti vain palvelijoitaan kaupunkiin tekemään ostoksensa. Kukaan ei tiennyt miehestä mitään.
Pelko kouristi minua, sillä ymmärsin että minua oli huiputettu.. olento, jonka olin nähnyt, täytyi olla miehen palvelija. Miehellä oli siis jonkinlaisia yhteyksiä demonisiin.
Nousin vapisten ylös, sillä lihakseni tunsivat vielä halua nukkua ja juoduin pakottamaan ne toimimaan. En vaistonnut mitään lähelläni, en eläviä olentoja. Pelkkiä kiviä, puita ja maata. Mutta en ollut yksin. Kun nousin ylös, pylväitten varjoista irtosi toinen varjo. Pitkä mies, joka oli pukeutunut mustaan pitkään kaapuun ja hänen kasvonsa peittyivät hupun varjoon. Kaavun mustuuden halkaisi vain vyö lantiolla, joka oli leveä ja kullanvärinen.
Peräännyin vapisten kohti takanani olevaa pilaria. Mies lähestyi, hiljaisena kuin muuri ja pelkoni vallassa rojahdin alas. Miehen hahmossa oli jotain niin murskaavaa, etten voinut kuin tuijottaa häntä. Katseeni reunoilla säkenöi, niin vahva pelkoni oli.
Mies seisoi nyt aivan edessäni. Kaavun leveän hihan uumenista sukelsi esiin kapea ja kalpea käsi, joka tarttui leukaani ja nosti kasvojani ylemmäs. Luulin pyörtyväni. Kädessä oli jotain epätavallista.. se oli kylmä kuin jää, ja huomasin kynsien olevan kuin kirkasta lasia, pitkät ja terävät. Mies oli demoninen aivan varmasti.
"Minä käskin palvelijani löytää voimakkain olento kaupungissa, ja se palasi mukanaan sinut. Pelkkä tyttö." Miehen ääni oli nuori, mutta yhtä kylmä kuin tämän käsi. Siinä oli laskelmoiva sävy, joka olisi säikäyttänyt raavaimmankin miehen. Käsi käänteli kasvojani, ja lihakseni seurasivat, silmieni yhä kiinnittyen hupun sisuksiin, joissa eli pelkkä varjo.
En uskaltanut puhua.
Lopulta mies irrotti otteensa. Hän nosti kädellään hupun kasvoiltaan, paljastaen kapean, kalpeat ja epäystävälliset, vaikkakin komeat kasvot. Hänen kapeat silmänsä olivat kirkkaan rikinkeltaiset ja punaiset. Tummien hiusten lomassa kasvoi otsalta kaksi melkein päätä myötäilevää sarvea. Hienoiset suomut reunustivat kasvoja. Mies oli demoninen, vaikken vieläkään vaistonnut sitä hänestä. En vaistonnut hänestä mitään ja siksi hän oli niin pelottava. Hänen virtasi myös voimaa. Erilaista kuin monista muista demonisista.. meissäkin oli paljon eroja. Ei ollut kahta samanlaista, mutta voimissamme oli usein tiettyjä lähtökohtia. Oli demonisia, jotka olivat fyysisesti uskomattoman vahvoja ja agressiivisia usein. Oli demoneita, jotka lukivat toisten ajatuksia ja kykenivät hallitsemaan niitä. Oli demoneita, jotka vaikuttivat toisten tunteisiin yhtä helposti kuin lapsi leikkii. Oli demoneita, jotka olivat nopeita ja notkeita ja viekkaita. Oli demoneita, jotka osasivat manipuloida asioita, ilman että koskivat niihin.. ja oli demoneita, jotka käyttivät taikavoimia ja noituutta. Heitä ei ollut paljoa ja he olivat yleensä vaarallisia, tutkien vanhoja, unohdettuja asioita, yrittäen löytää lisää taikuutta, jonka ihmiskunta oli jo unohtanut. Tämä mies kuului ilmiselvästi siihen kategoriaan.
Hänestä huokui ikivanhuutta nuoresta ulkokuorestaan huolimatta. Mutta kaikki demoniset eivät ikääntyneet normaalisti. Jos molempien vanhempien suvusta löytyi demonista verta ja mitä lähempää, sitä vahvempi demoninen, mahdollisesti myös hyvin hyvin pitkäikäinen.
Ymmärsin katselevani jotain, mistä demonistenkin keskuudessa puhuttiin vain hyssytellyin kuiskauksin. Jalostettu demoninen lapsi. Kaksi voimakasta demonista, toinen ehkä jopa puhdasverinen, jotka pyrkivät luomaan mahdollisimman vahvan jälkeläisen.
Mies luki kaiken silmistäni sitä mukaa kun ymmärsin, ja hymy hänen kasvoillaan oli näky, jonka olisin halunnut välttää näkemästä. Hänen silmänsä hehkuivat vaarallisesti kapean hymyn levitessä kasvoille, paljasten kaikki pienet kimaltelevat suomut hänen ihossaan kasvoilla. Terävät hampaat välkähtelivät iltahämärässä.
"Sinä siis et ole täysin typerä yksilö, nuoruudestasi huolimatta. Ehkä sinulle on käyttöä. Tule!"
Käsky oli niin voimakas, että lihaksillani ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. Sain puserretua kurkustani äänteen, "Ei!" Se oli surkea ja tukahtunut vinkaisu, mutta mies kääntyi, toisen suomujen koristaman kulmakarvan nousevan korkeaksi, kysyväksi kaareksi otsalle. Miehen katse oli ovela.
"Ah, sinä olet voimakas! Kukaan ei ole sanonut minulle ei, ei moneen vuosisataan. Se että kykenit vastustaa käskyäni kertoo vahvasta mielestä ja voimasta. Voisit olla jopa täydellinen äiti jälkeläisilleni.." Miehen katseeseen tuli jotain yhä vaarallisempaa. Ajatus miehen jäänkylmästä kosketuksesta ihollani sai minut vaipumaan epätoivoon. Kyyneleet valuivat pitkin kasvojani kuumina kun seurasin inhottavaa miestä.
Mies oli johdattamassa minua avoimempaan temppeliin, syvemmälle kartanoa ympäröivään metsään. Polku sinne oli valaistu soihduilla. Polun päässä oli marmorinen ympyrä, kuin pieni amfiteatteri.. siinä ei ollut kattoa, mutta pylväitä oli kuitenkin aseteltu ympyrän reunoille, yhdeksän kappaletta. Keskiössä oli matalahko marmoripöytä, kenties jonkinlainen alttari.
Jokin ikiaikainen kauhu heräsi minussa ja pakotin itseni pysähtymään. Miehen käskyn vastustaminen vaati jokaisen soluni hallinnan, ja hikikarpalot virtasivat ihollani. Päätäni pisteli ja jännitin käsivarteni niin että piikit niissä ponkaisivat pystyyn. Lopulta onnistuin seisahtumaan. Jalkani vapisivat ja huohotin ääneen.
Mies pysähtyi heti ja kääntyi minuun. Hämmästys hänen kasvoillaan sekoittautui pahantahtoiseen hymyyn ja ihailuun.
"Upeaa.." Mies katseli minua hehkuvilla silmillään, antaen minun taistella vastaan hänen äänetöntä käskyään. Miehestä virtasi houkutteleva voima, mutta järkeni taisteli nyt sitä vastaan. "Ei!" sanoin uhmakkaasti, yhteenpurtujen hampaitteni välistä.
"Todellakin.. vahvin olento.."
Nyt aloin vaistota asioita miehestä. Hän selvästi antoi sen tapahtua. Muuten hän pysytteli piilossa lukutaidoltani. Vaistosin muutoksen hänen asenteessaan, kunnioituksen, jota hän tunsi, pahantahtoisuudestaan huolimatta. Hän ei antanut minun lukea ajatuksiaan, mutta hänen tuntemuksensa olivat hienostuneita ja koulutettuja. Hyvin spesifejä.
Miehen keho rentoutui ja hän astui lähemmäs. Vetäydyin hiukan taaksepäin, mutta mies ei väistynyt. Hän katsoi minuun, ankarana, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja rauhoitteleva.
"Shh.. en tahdo sinulle pahaa.. Näytän sinulle asioita.. asioita joista monet vain unelmoivat! Voimia, joita et osaisi kuvitellakaan!" Hänen äänensä oli niin viettelevä.. melkein vajosin transsiin ja antauduin, kunnes ymmärsin että mies yritti noitua minua. Hän oli niin vahva!
Yritin jännittää vastaan, miehen käsi siveli nyt kasvojani, hellästi, vaikkakin iho oli yhä hirvittävän kylmä. Terävien, kirkkaiden kynsien kosketus ravisti sisintäni ja kihelmöi iholla. Miehestä uhosi seksuaalista vetovoimaa. Se oli kuin tuoksu ilmassa ja hengitin sitä sisääni, kykenemättä vastustamaan, se oli aivan liikaa.
Hän oli vain liian vahva..
Mies oli houkutellut minut jo marmorisille portaille, jotka johtivat alas alttarille. Hänen toinen kätensä hyväili kasvojani, pitäen minut transsissa ihomme kontaktin kautta.. ja salakavalasti hänen toinen kätensä riisui vaatteeni yhtä helposti kuin olisin kietoutunut pelkkiin kangaspalasiin. Luultavasti hän repi vaatteet yltäni, mutta katseeni oli kiinni hänen palavissa silmissään, ja kaikki muu ympärilläni merkitsi niin vähän.
Olin täysin hänen lumoissaan ja istuin tottelevasti marmorialttarille, sen kylmyys tuntui viileältä alastoman takamukseni alla. Ihoni alkoi reagoida ilman viileyteen ja tunsin kuinka nännini vetäytyivät koviksi, ja ihoani kipristeli joka paikasta. Mies katseli minua nyt nälkäisesti, ilmeisen tyytyväisenä näkemäänsä. Jokin osa minussa vastusti turhautuneesti, peloissaan, mutta aistini olivat niin täyttyneet hänestä, hänen voimastaan, että en voinut mitään.
Hän irrotti otteensa minusta ja jäin istumaan tottelevaisesti, hänen valtansa yhä ehdottomana päälläni.
En oikeastaan nähnyt mitään, mutta vaistosin hänen puuhailevan ympärilläni, ja jossain vaiheessa aloin ymmärtää paremmin ympärilläni tapahtuvia asioita.
Mies oli sytyttänyt lisää soihtuja temppeliin, se kylpi nyt liekkien väräjävässä palossa, jostain mies oli nostanut esille ikivanhalta näyttävän pullon ja viinilasin, joka oli tehty kristallista.
Nyt mies oli riisunut oman kaapunsa, ja hänen alaston, suomujen osittain peittämä ihonsa kylpi valossa. Hänen siipensä olivat valtavat, ja nahka luisten kynsien välissä oli niin ohutta ja hienoa, että se kuulsi näkymän metsästä hänen takanaan läpi kuin utuinen kuvastin.
Hänen lihaksensa olivat kapeat ja pitkät, olkapäitä peitti luinen panssari, samoin kuin selän keskellä juoksi hiukan kohoava panssari, suojaten herkkää selkärankaa. Hänen ranteistaan kyynerpäihin juoksi myös hiukan koholla oleva piikikkäämpi suomujuova. Hänen jalkojaan peitti pehmeältä näyttävä tumma karvapeite, ja hänen elimensä kohosi ylpeästi vatsan yli. Huomasin läähättäväni eikä häpeälläni ollut rajaa. Kylmä hymy miehen kasvoilla nosti kasvoilleni punan.
En kyennyt liikkua enää omasta halustani, vaan jokainen kehoni lihas odotti käskyä tuolta kauhistuttavalta, upealta olennolta.
Mies kaatoi ikivanhasta pullosta punaista nestettä lasiin, ja tajusin sen olevan jonkinlaista viiniä. Mies ei kuitenkaan juonut sitä, vaan toi lasin kohti minua. Jokin sisälläni värähti, jokin muinainen tunne. Se ei ollut pelkoakaan oikeastaan.. jonkinlaista kiihtymystä.
Miehen käsi livahti niskani taakse ja hän pehmeästi taivutti pääni taaksepäin ja silmäni sulkeutuivat puoliksi nautinnosta, jonka miehen kosketus aiheutti. Hänen lumonsa minun yli oli täydellinen. Tunsin taivaallisen nesteen valuvan kurkkuuni, ja leukani yli kaulalleni, rinnoilleni, vatsalleni, kohti haarojani ja pitkin jalkojani. Olin punaisen nesteen täysin kostuttama ja tunne oli ihana, ekstaattinen. Se virtasi sisälläni kurkussa ja vatsassa ja sai minut kuumenemaan ja värisemään.
Vain etäisesti tunsin miehen suutelevan viinin tahraamia huuliani, niitten kylmyyden joka tuntui nautinnolliselta sekoittuessa kuumuuteen jonka tunsin. Hänen kätensä vaelsivat kehollani, kosketellen ihaillen suomujani, piikkejäni, hiuksiani ja siipiäni. Jokainen silittävä kosketus vain nosti himoani ja nautintoani ja ymmärsin jossain etäisesti, että juuri niin piti tapahtua. Minun piti olla valmis. Mitä varten, sitä en vielä tiennyt.
Tunsin kuinka mies suuteli ihoani kaulaltani ja rintakehälläni, hänen pitkä kielensä lipoi rintojani ja viiniä niillä, voihkin ääneen tunteesta jonka teko aiheutti ja kuulin kaukaa hänen syvän naurunsa. Hänen kätensä vaelsi kohti reisiäni, erottaen ne toisistaan päättäväisesti. Hänen terävät kyntensä raapivat minua, mutta en välittänyt pätkääkään. Hänen kosketuksensa aiheutti minussa niin valtaisia värähtelyjä, että ekstaasini oli nyt täydellinen. Myös mies äänteli kiihottuneesti ja vapisin marmorisella alttarilla pääni heilahdellessa holtittomasti puolelta toiselle. Kuulin miehen huutavan ikivanhalla kielellä outoja sanoja, hänen loitsivat, manaavan ja pelko jossain sisälläni heräsi jälleen. Kehoni kuitenki vavahteli orgasmien kourissa, enkä voinut tehdä mitään.
Utuisesti tajusin, että jokaisessa pilarissa oli syvennys, pieni hyllytila noin puolen metrin kokoiselle absurdille patsaalle, joka oli veistetty jonkinlaisesta luusta. Patsaat olivat outoja, kuin vanhoja jumalankuvia.
Minua yhä koskettelevan miehen ääni messusi vanhoja loitsuja nyt karjuen niitä ääneen, hengästyneenä, äänessä oli hirvittävä ekstaattinen sävy, voitonriemu. Nautintojen aaltojen välissä tajusin patsaille tapahtuvan jotain outoa.. ne värisivät, niistä irtosi energiaa, vanhaa, hyvin vanhaa energiaa. Näin kuinka energia muodostui irroten patsaista, ilmassa samankaltaisiksi hahmoiksi, miehen korkuisiksi sinertäviksi varjoiksi pylväitten eteen.
Kauhu ja nautinto sekoittuivat toisiinsa.
Mies kimpussani nauroi voitonriemuisesti ja kutsui hahmoja lähemmäs, kutsui heidät nauttimaan, juomaan. Haamumaiset hahmot lähtivät liikkeelle ja tunsin halua kirkua.
Ne lipuivat ja ryömivät ja kiemurtelivat ja leijuivat lähemmäs, kukin omalla persoonallisella tavallaan, virnistellen ja naureskellen ja hurraten oudoilla kumeillä äänillään.
"Tulkaa.. tulkaa lähemmäs.. hän on pian valmis!" Mies huusi riemuissaan, ja tunsin hänen vartalonsa painautuvan omaani vasten, miehen elin sykkivänä välissämme.
Lopulta sinertävät hahmot olivat aivan ympärillämme, vaativat kiihkeät ilmeet kauhistuttavilla kasvoillaan.
Lopulta mies nosti jalkani ylös, työntäen ne kauas toisistaan, hänen jääkylmän kosketuksensa polttaen kuumaa ihoani ja hän työntyi minuun, repien minut melkein kahtia. Kiruin ääneen ja hirvittävät ikivanhat jumalten haamuolennot työnsivät kätensä iholleni, siitä läpi jonnekin sisuksiini, voidakseen saada palasen ihmismäistä tunnetta, jotakin mitä ne olivat kadottaneet kauan sitten, ne maistoivat viinin kauttani, sen polttavan voiman, ne lipoivat sitä käsillään iholtani ja niitten aiheuttama tuska oli niin hirvittävä, että luulin kuolevani. Huusin ja raivosin ja itkin mutta ne eivät luovuttaneet, ennenkuin jokainen oli saanut oman osansa niille tarjotusta uhrista.
Mies oli luvannut sen heille, vasten sitä, että he opettaisivat salaisuutensa miehelle, joka janosi voimakkaampaa ikivanhempaa taikuutta. Ymmärsin sen kaiken sen hirveyden keskellä jota jouduin kokemaan. Luulin sydämeni repeävän sijoiltaan kun yksi pahantahtoinen jumaluus upotti kätensä rintakehääni, varomatta lainkaan, luulin tulevani hulluksi mielipuolisen jumaluuden upottaessa kätensä päälaestani sisään, luulin että käteni repeävät irti olkapäistäni kun jonkin toisen jumaluuden kädet upposivat omiini, tulin niin vahvasti että luulin pyörtyväni kun jokin seksuaalinen hedelmällisyyden jumala hiveli herkkiä osiani samaan aikaan kun demoninen mies jyskytti omaa elintään minuun säälimättä.
Kuitenkin pysyin kokoajan tuskallisen hereillä ja koin kaiken hirvittävällä tarkkuudella. Tuska ja nautinto vaihtelivat järjettömillä tavoilla ja anoin armoa, anoin lisää ja huusin mielipuolisesti. Tämä kaikki tuntui kestävän ikuisuuksia.
Lopulta oli vain huohottava mies päälläni ja marmorialttari allani ja näennäinen rauha temppelissä.
Ääneni oli rohiseva, hengitys kulki vaivalloisina vinkaisevina henkäyksinä. Kyyneleet virtasivat silmistäni ja raajani roikkuivat kivuliaina sivuillani. Koko kehoani särki yhä, mutta paljon inhimillisemmin, sen kestäisin.
Mies nousi ja katseli minua ihmetellen, tyytyväisenä.
"Kaikki muut kuolivat. Sinä olet vahva."
Sydäntäni kylmäsi.

Sitten heräsin.
Jumaliste!

19.9.09

You can't be serious!?

No voihan helvetti.

Kuinkahan kauan tätä tilannetta voi jatkua, että hommat kusee joka helvetin suunnasta? Katotaampas.. Arvioitu jatkumisaika, unknown.
Tällä kertaa aiheena taas masennus, lääkitys ja holhousyhteiskunnan pakoitteet.

Työkkäristä sanoivat että minun pitäisi sitä sairaspäivärahaa hakea. No, sitä vartenhan minä tarvin lääkärin lausunnon, että olen masentunut, tai jotain sinne päin ainakin.
Soitin siis lääkärille, että josko sais aikaa sitä varten, että he voisivat sellaisen lipukkeen raapustaa. Enhän minä tiedä miten noi käytännössä menee, mutta vastaaottovirkailija tuntui olevan kuutamolla, eikä ymmärtävän mitä oikein tahdon. Joten hän sanoi että pyytää lääkäriä soittamaan minulle. Parin minuutin päästä lääkäri soittaa, äänessään alentuva sävy -"mitähän te nyt tahdotte".
Selitin asiani ja lääkäri kysyi olenko syönyt nyt niitä lääkkeitä ja sanoin että en. Että en halua enää lääkkeitä, että en yksinkertaisesti jaksa niitä sivuoireita, ja että haluan päästä tilanteesta jollain toisella keinolla. Mainistin myös että ajattelin kokeilla Mäkikuismaa.
"Mikä se mäkikuisma on?"
"Se on yrtti, joka auttaa masennukseen."
"Tämä on nyt vähän ristiriitaista.. sinä haluat sairaslomatodistuksen, mutta et suostu syömään lääkkeitä vaan otat jotain hihhulilääkettä, niin minusta kuulostaa siltä ettet tahdo parantua masennuksestanne."
"Ei se ole mikään hihhulilääke. Onko tämä nyt teidän virallinen kannanottonne, että masennuksesta ei voi parantua millään muulla kuin länsimaalaisen lääketieteen tuottamilla lääkkeillä? Anteeksi vaan, mutta oletteko kokeilleet niitä lääkkeitä? En jaksa enää yhtäkään sivuoiretta, koko kesäni meni pilalle niitten takia."
"Nyt ei puhuta minusta. Kyllä masennuksesta voi parantua ilman lääkkeitä, mutta se on vaan pirun pitkä prosessi."
"No mieluummin pitkä prosessi kuin inhottavat sivuoireet. Haluaisitteko itse kokeilla jotain muuta, vai kokea väsymystä, pahoinvointia, huimausta, unioireita mahdollisesti lihomista ja hiustenlähtöä enemmin?"

Minä luen tämän keskustelun rivien välistä, että ihminen ei saa parantua omalla tahdillaan, omilla ehdoillaan, vaan halutaan vaan että heität lääkkeet käkättimeen ja olet hiljaa ja teet työtä. Voi jumaliste, minä en tähän suostu! Tahdon tehdä nyt homman eri tavalla, ja sillä sipuli, sitä ei voida minulta yksilönä kieltää. Jos voidaan niin tämähän on kuin mikäkin poliisivaltio.

Sitäpaitsi, mäkikuisma EI ole hihhulilääke. Se, ettei lääkäri tiennyt mikä se on, osoittaa uskomatonta väheksyntää sekä yleistiedon ja lääketieteen puutetta. Mistä kaikki lääkkeet ovat peräisin? Millä ennen lääkittiin ihmisiä ennen kuin alettiin valmistamaan synteettisiä lääkkeitä? Yrteillä kiitos vain. Se, miksi kukaan tahtoisi aliarvioida luonnonkasvien voimaa on minulle käsittämätön.
Sitäpaitsi isosiskoni ja äitini informoi minua että mäkikuisma on itseasiassa niin voimakas lääkintäaine, ettei sitä saa enää marketeissa/luontaistuotekaupoissa myydä, vaan sitä saa VAIN apteekista! Taitaa olla paikoillaan se, että käsken lääkäriä soittamaan farmaseutille ja kysymään mitä mäkikuisma on.

Olisin ymmärtänyt jos lääkäri olisi väittänyt hihhulilääkkeeksi esim kukkatippoja, kiviterapiaa yms muuta, vaikkakin itse uskon niittenkin auttavan vähintään tukevasti eri asioissa. En ole sokea asioille, enkä kovin kapeakatsoinen. Ennen kyllä karsastin ajatusta lääkkeistä, mitä länsimainen lääketiede on tuonut markkinoilla, mutta tietenkin osa niistä on oikein hyviä, oikein käytettynä, oikeissa tilanteissa. Ja mielestäni parasta olisi, jos osattaisiin kaikki yhdistää toisiaan tukeviksi hoitomuodoiksi, eikä sokeasti tuijotettaisi yhtä pistettä, unohtaen kaiken muun.

Äitini sanoi joskus mielenkiintoisesti..

"Länsimaalainen lääketiede pyrkii lähes poikkeuksetta parantamaan taudit fyysisellä tasolle, jolloin parantuminen ei ole kokonaisvaltaista. Jos fyysinen muoto kärsii, on myös henkinen muoto sairaana. Henkiset vaivat voivat myös aiheuttaa fyysisiä oireita, ja jos vain oireet hoidetaan, voi vaiva toistua. Miksi ei siis hoitaa molempaa? Useat muut hoitomuodot keskittyvät siihen henkisen puolen parantamiseen."

Itse olen kyllä samaa mieltä, koska olen omassa elämässäni huomannut saman asian. Kärsin yli 5 vuotta jatkuvasta virtsaputken tulehduksesta. Voi niitä monia kertoja kun minut piti viedä sairaalaan kun tuntui että kusen happoa, tulta, laavaa ja lasinsiruja. En oikeasti tiedä mitään tuskallisempaa.. hiki valuu pitkin ihoa, oikein kylmä hiki. Ei voi seistä, ei istua, ei maata, kokoajan kusettaa, mutta et uskalla, koska se ottaa niin järjettömän kipeää. Minulle määrättiin jos mitäkin lääkettä, eikä MIKÄÄN niistä auttanut KOSKAAN. Lopulta minulle määrättiin estolääkitystä 3 kuukaudeksi, jota en syönyt, koska se lääke aiheutti minulle pahoinvointia ja väsymystä, eikä minua kuunneltu kun sanoin ettei se lääke passaa minulle. Lopulta turvauduin johonkin ihan muuhun, kamomillatee, karpalomehu(sokeroimaton), kunnollinen pukeutuminen, sokerin välttäminen, seksin jälkeen peseytyminen ja puuvilla-alushousut toimivat parhaiten.. joskaan eivät tilannetta selvittäneet täydellisesti.
Lopulta, monen vuoden kärsimyksen jälkeen annoin itseni ymmärtää, mistä kaikki johtui. Ajatus oli pyörinyt mielessäni koko tuon ajan, mutten halunnut myöntää sitä, tyhmänä kärsin vain.
Huonot parisuhteet, se, etten kertonut miltä minusta tuntui, kun suostuin tekemään asioita vaikka minusta tuntui pahalta, olivat aiheuttaneet kaiken tuskan. Tiesin, ettei minun olisi kannattanut olla sen ja sen ihmisen kanssa, että siitä ei seuraa mitään muuta kuin huonoa, mutta itsepäisesti en tahtonut uskoa että se vaikuttaisi.

Kun ymmärsin kaiken sen ja lupasin itselleni etten enää tekisi niin, lopulta poisti vaivan. Toki, olen vielä hiukan herkkä saamaan oireita, mutta kun toimin ripeästi niin saan ne pois. Voisi sanoa että reagoin alapäälläni ongelmiin, aika hanurista. Mutta ei voi mitään, sen kanssa ei voi kuin elää. Mutta en samanlaisia tuskia ole joutunut enää kokemaan kuin silloin 18-vuotiaasta noin 23-vuotiaaksi.

7.9.09

I feel defeat by the shadows

Olen ikuinen väliinputoaja, monessakin asiassa.

Tänään kävin selvittelemässä virallisia asioita, koska jaksaminen riitti nyt siihen. Tulos, niinkuin melkein aina, on kyyneleitä ja hammasten kiristelyä ja olo, että sinua tökitään terävillä kepeillä pienissä häkissä josta ei pääse pakoon.

Kärsin masennuksesta, mutten tarpeeksi, mutta tarpeeksi, etten koe jaksavani tehdä töitä. On masentavaa loputtomasti yrittää parhaansa, sen koskaan riittämättä, kenenkään näkemättä, kaikkien olettamana, että siihen, tähän ja tuohon pitää kyetä. Kun en kykene - joten haistakaa muuten vittu.

Lääkäri lykäsi viime viikolla lääkkeitä taas kouraan, vaikka sanoin, etten ole varma jaksanko sitä ruljanssia niitten kanssa enää. Suurin pelkoni ovat sivuoireet, lihominen, hiusten lähtö, kurja yleinen olo. Miten vitussa lääkkeitten pitäisi auttaa masennukseen, jos ne voivat aiheuttaa tuollaisia sivuoireita? "Olin tosi masentunut, väsynyt ja lihava - sain lääkkeitä, jonka ansiosta olen nyt kalju, vielä lihavampi, hiukan huonovointinen sekä haukottelen jatkuvasti, mutta olen nyt onnellinen!"
Vittu mahtavaa.

Siis kyllä kyllä, tiedän, etteivät lääkkeet välttämättä aiheuta k.o sivuoireita lainkaan, mutta ne mainitaan jokaisessa pakkauksessa jota olen silmäillyt ja muutamia oireita olen itse kokenutkin. Mm niin karmean ahdistuneen olon, että tuntuu kuin joka nurkan takana luuraisi valtava mörkö.

Long story short, joudun nyt hakea sairaspäivärahaa, mutta minua informoitiin, että se voidaan hylätä ja että hakemuksia usein hylätäänkin. Ja jos se hylätään, olen sitten työtön työnhakija, vaikkakin "sairaslomalla" jolloin kysyin että pitääkö minun sitten olla jossain työharjoittellussa vaikken jaksa. Vastaus oli, että työttömönä pitäisi periaatteessa olla jossain aktivoinnissa.
Siis vittu niinkun että mitä? Koen valtavaa halua tehdä jotain umpihullua, jotain niin hirveää, että minua uskotaan. Jotta käsitettäisiin se, etten yksinkertaisesti pysty nyt. En halua tuottaa pettymystä, en itselleni varsinkaan.

What to do? Seinät kaatuu päälle, rinnassa puristaa ja kolottaa samaan aikaan.
Maailma tuntuu ahtaalta.
Haistakaa vittu.

2.9.09

Give me a fucking break (and a cock on the side)


Stressi tuottaa turhautumista, turhautuminen kiukkua ja kiukkua tekee mieli purkaa jollakin tavalla.

Seksuaalisuus on iso, selvä ja häpeämätön osa ihmistä, jokaista. Toiset ovat sen suhteen enemmän rohkeita, toiset pitävät sen visusti omana henkilökohtaisena asianaan, juttuna, jota ei kuka tahansa saa nähdä tai tunnistaa.

Minäpä olen häpeämätön yksilö joten sanon sen suoraan, niinkuin Carma-täti sen vaan voi sanoa. Nyt kyllä saatana tekisi seksiä mieli. Eikä ihan mitä vaan surkeaa peiton alla räpäämistä vaan rietasta, riemukasta, vapautunutta, vapauttavaa, rajua ja intohimoista seksiä.
Ei mitään turhaa romantisointia, saakeli, hyi. Okei juu juu, joskus on sellainen olo, mutta ei nyt eikä viime aikoina muutenkaan. Jos ei kestä lukea julistusta aiheesta, voi mennä lukemaan jotakin muuta aivan vapaasti. Ja jos tuo kuulosti agressiiviselta niin jep, sitä se varmasti olikin.

Päätän yön hiljaiset ja ei niin hiljaiset tunnit tähän. Ja menen nukkumaan siinä toivossa, ettei nunnaksi tarvi alkaa tässä elämässä, minusta ei siihen olisi, vaikka mitä väittäisivät, kehtaisin sanoa.

"Oh suit you Sir, did you bang her against the wall, Sir?"
Yes, please, Sir. Just do it.

1.9.09

Save me from myself!


Olen kuin puunkarahka meren aallokossa, veden ja rannan kivien välissä, ainaisessa liikkeessä. Ja täällä rannalla on vain kaksi ilmanalaa, hirveä myrsky tai sitten rasvatyyni - polttavan kuuma.

Ensin tuntuu hyvältä, hymyilen, silmät hehkuu omaa sisäistä valoa ja tunnen kuinka energia virtaa minussa ja minusta tuntuu että olen askeleen lähempänä sitä, mitä minä olen. Että olen täynnä mahdollisuuksia ja näen elämän kulkevan juuri sinne minne pitääkin. Ja sitten KABOOM tyhjyydestä tilalleni hyppää kalpea nainen, jonka puoliavoimet silmät kertovat kipinöivästä raivosta ja jonka kalpeitten silmien alla on tummat pussit, jotka kertovat valvotuista öistä. Hän laahustaa askeleitaan, kiroilee pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja tuskin jaksaa nousta ylös vuoteesta, tuolilta tai vaikka lattialta.

Kummatkin heistä ovat yhtä todellisia, mutta minun todelliset ajatukseni ja tuntemukseni kamppailevat noiden kahden täysin erilaisen kuvan välimaastossa, ihmetellen, mihin kuulun ja mihin en. Ihmettelen, mikä minua jarruttaa, mikä minua vaivaa. Päätös olla energinen ja hyvä-oloinen ei tepsi. Nuo kaksi eri minua ovat voimakkaampia kuin niitten välillä oleva tasapaino, ainakin toistaiseksi.

Voin vain olla onnellinen, että ne kaksi ovat olemassa, ettei ole vain toista. Jos olisi vain pimeä minä, joka näkee varjoja nurkissa, suuntaa ajatuksensa pahaan, vihaa kaikkea ja halveksii elämää, eikä pidä minkään asian tekemistä tekemisen arvoisena, olisin hyvin onneton ihminen ja samoin kaikki muutkin ympärilläni. Ja jos olisin vain valoisa minäni, joka hymyilee herkästi, nauraa suureen ääneen ja halaa maailmaa ja rakastaa jokaista hetkeä ja näkee kaikki mahdollisuudet kaikessa, olisin epäreilu ja pitkän päälle hyvin väsyttävä ihminen ja epäaito.

Ehkä rakkaus molempaa kolikon kääntöpuolta kohtaan, se, että ymmärrän niitten molempien arvon, joka ei sulje toistaan ulos, onkin se sitova voima, joka viimein tekee niistä yhden ja saman ihmisen.

Jos sinulla ei ole koskaan kurjaa, miten voisit tietää milloin sinulla on asiat hyvin?