..jolle Juhan Af Gran nauraisi.. (unieni Räisälä)

Lupasin muistaakseni kertoa erään unen jonka tuossa näin jokin aika sitten, ja tottahan lupauksista pitää pitää kiinni(vaikken aina pidäkään).
Unessa olin taas Räisälän kansanopistossa ja kämppiksenäni oli joku outo tyttö joka käyttäytyi aina tosi kummallisesti. Ennen nukkumaan menoa sitten tämä tyttö alkoi miettiä ääneen; ”Toivottavasti ne humanoidit ei taas tule häiritsemään mun yöunia..”
Käännyin tyttöön päin ja sanoin että ei helvetti, etkai sää oo joku saakelin abduktioihminen? Kämppikseni vastasi myöntävästi ja sanoi että häntä oli viety koko ikänsä niin kauan kuin hän vain muisti. Tytön joku miespuolinen ystävä oli huoneessamme myös käymässä ja tämäkin alkoi puhua että häntäkin oli viety ikänsä. Ravistelin vain päätäni ja sanoin että olokaa hiljaa, en tahdo kuulla. Alkoi kuitenkin karmia sen verran että otin kenkäni ja aloin laittaa niitä niin että jos yöllä alkaisi tapahtua jotain mistä en välittäisi, voisin vain viskata ne jalkaan ja juosta mahdollisimman kauas.
Samalla kun nyöritin kengännauhojani löysemmäksi vilkaisin kahta ystävystä sängyllä ja hetken tuntui siltä kuin kaikki mitä näin olisi tullut kohti hurjaa vauhtia ja kun efekti loppui huomasin että kämppikselläni ja hänen kaverillaan oli aivan eri vaatteet päällä kuin äsken ja silloin tajusin että nyt minut oli viety. Ja samalla kun tajusin sen, vaihtui näköalani avaruusaluksen sisälle ja edessäni seisoi jonkinlainen humanoidi, en nähnyt mitään kunnolla joten päättelin että silmälasini oli viety ja olin aika närkästynyt. Eteeni oli myös levitetty jonkinlainen heijastuskangas joka hohti valkoisena.
Humanoidi alkoi puhua ja katselimme jonkinlaisia kaavioita kaikenlaisista persoonallisista puolistani ja henkisistä puolistani heijastuskankaalta. Kaaviot tuntuivat osoittavan kasvua joissakin osioissa ja laskua joissakin. Humanoidi kertoi myös että kaikki vihani ja raivoni jota koen niin usein, ei ole lainkaan alkuperäiseen persoonallisuuteni kuuluvaa. Että se on jostain kertynyt, eikä oli todellisinta minua ja se tuntui jollakin tavalla lohduttavalta.
Olento antoi myös erittäin selkeitä ohjeita siitä, mitä voisin tehdä saadakseni ne tunteet käsiteltyä ja pois. Mutta tietenkin juuri sillä hetkellä kun ohjeitten anto alkoi, alkoi alus pitää jotain hirveän isoa, koneellista ääntä ja yritin huutaa että puhu kovempaa, en kuule, tämä on todella tärkeää, minun täytyy kuulla, mutta en kuullut sen hitonmoisen noisen yli mitään selkeää. Samaan aikaan humanoidi otti päästäni kiinni jotenkin oudosti ja tuntui tekevän jotain.
Yhtäkkiä ohjeistuksen jälkeen meteli loppui ja kämppikseni olikin vierelläni aluksessa ja käski minun potkaista aluksen ikkuna rikki. Alus leijui lähellä maan pintaa ja ystäväni oli peloissaan ja sanoi ettemme koskaan pääsisi pakenemaan jos emme nyt karkaisi. Tein työtä käskettyä ja putosimme ikkunasta tien pientareelle. Alus lähti järkeä huumalla vauhdilla juuri silloin kohti avaruutta, ja vauhdin voimasta kaikki läheiset puun latvat humahtivat palamaan, vaikka oli viikkokausia satanut. Kämppikseni katsoi minua oudosti. ”Mitä sulla on otsassa?” Vastasin etten tiennyt koska en voinut nähdä. Kämppis antoi peilin ja otsassani oli hiukan vasemmalla puolella pitkänmallinen musta mustelma hiusrajasta melkein kulmakarvaan asti.
Mitäpä lie oli tuo humanoidi tehnyt.. Mutta herätessäni tuli outo olo siitä että minulle oli annettu jokin uusi mahdollisuus.
Mene tiedä sitten…