Menneet päivät ja yöt

Liikunta on kaksiteräinen miekka. Mitä enemmän liikun päivittäin, sitä paremmin jaksan käydä ostamassa Lidlissä suklaata.
Ei se nyt oikeasti ole edes kaukana, mutta yleensä pahasti sellaisessa suunnassa jonne en kaupunkireissun aikana viitsi lähteä, paitsi tietysti viime aikoina, koska olen ollut liikkeessä melkein joka päivä Kristianin kanssa. Joskus liikun jopa kahdesti päivässä.
Tuossa oli yksi vaihe kun tuntui siltä ettei jaksa yhtään mitään tehdä eikä mihinkään mennä ja nyt tekisi mieli tehdä vaikka mitä. Mutta harmittaa tehdä asioita yksin. Yksinäisyyteen kyllä kyllästyy oikein isolla kädellä, varsinkin silloin kun vanhat rakkaat ystävät käyvät Kokkolassa ja herättävät taas sellaiset sielulliset osat eloon, jotka yleensä melkein mustina, kuihtuneina ja kuolleina makaavat pitkin sisälmyksiä. Synkkää Synkkää!! Se on! Perkele, jos ei sitä kestä, ei tarvi lukea! HA!
No, innostuin ehkä hiukan liikaa. Koskaan ei ole liikaa ystäviä, mutta en usko että kenelläkään on edes tarpeeksi ystäviä. Kaikkihan tietävät että ystävät, kaverit ja tuttavat ovat asia erikseen. Mutta ystävät ovat ne jotka pitävät ihmisen käynnissä.
On vaikeaa joskus määrittää mikä sujuu ja mikä ei. Ja vielä vaikeampi määrittää miksei ole koskaan tyytyväinen, tai missä menee se raja että olisi? Onko olemassa jokin universaali laki, joka estää kaikkien puolien tyydyttävää tilaa? Olen paljon ahkerampi kuin monesti ennen muistaisin olleeni. Imuroin ainakin kerran viikossa, tiskaan yleensä joka päivä, pyyhin pölyjä useammin kuin umm.. kerran kuussa tai puolessa vuodessa(ihme ettei ole koskaan ennen kehittynyt mitään pölyallergiaa), joten olen vähintäänkin käsittämättömän ahkera talousihminen jos mennä aikoihin vertaa. Puistelen jopa mattoja – muulloinkin kun silloin kun muutan!
Aina en jaksa laittaa itselleni ruokaa, kun huolehtii koko ajan n. 2-3 tunnin välein jonkun muun ruokinnasta, ei se oma aina jaksakaan kiinnostaa tai ei edes muista. Emolevy täynnä. Mukavaa on jos voi laittaa ruokaa niin että sitä joku muukin syö kuin itse. Ja pianhan se onkin niin. Joskus vaan tulee itse syötyä joko niin tulista tai yksinkertaisesti paskaa ettei lapselle kehtaa antaa.
Sitten sosiaalinen status.. on ala-arvoisempi kuin tahtoisin itse. Olkoonkin että hummaan todennäköisesti enemmän kuin olisi yhteisön mielestä kunnioitettavaa pienen lapsen äidiksi, mutta milloinkas minä olen niistä yhteisön arvoista välittänyt? Let´s face it, ihmiset eivät tule juttelemaan minulle kaupassa tai kirjastossa. Jos tahtoisin tutustua ihmisiin, tapahtuu se jossain muussa toiminnassa, mikä tavallaan on surullista. Jos jotain tapahtuisi muuten, olisi se melkoinen ihme kun nyt Kokkolassa, Suomen Insmouthissa kuitenkin ollaan.
Ja alan jo kaivata sitä, että voisin jakaa sisimpääni jonkun muunkin kuin pelkän ystävän kanssa. Toinen tosiasia on sekin, että se, jonka kanssa toisaalta niin tahtoisin tehdä, ei ole koskaan ollut kiinnostunut sielullisesta elämästäni, eikä tuskin koskaan tule olemaankaan. Jotkin asiat on mahdoton saada toimimaan tietyillä tasoilla. Ja jos niin tärkeällä tasolla ei toimi niin antaa sitten olla. En jaksa. Menen sitten eteenpäin.
On tosin äärimmäisen pelottavaa näin pitkän tauon jälkeen alkaa ottamaan tosissaan sitä mahdollisuutta että tapaisin jonkin kiinnostavan miehen, vai täytyykö suosiolla siirtyä kauniimpaan sukupuoleen? Lieneekö sillä väliä? Olisin aivan yhtä epävarma silti. Äitiys runnoo vähintäänkin kehon uuteen uskoon ja ainakin vastuuntunnon. Vaikeaa kuvitella tapaavansa miehen baarissa, mutta enkös minäkin siellä käy? Ei siellä voi käydä pelkästään ääliöitä! En suostu uskomaan. Mutta siihen uskon etten aio tutustua kehenkään lähemmin ennen kuin olen saanut tutustua paremmin. Suomen naimiskulttuuri on päin helvettiä, enkä enää lähde siihen mukaan.
Ketään muuta en voi muuttaa, pelkästään puolia itsestäni.