Paha, Paha Uni.

Oletteko koskaan nähneet sellaista ahdistavaa unta, suorastaan painajaista, jossa elämänne pahin tragedia tapahtuu uudelleen, amplifoituna järjettömiin mittoihin?
Tuollaiset unet imevät kaiken voiman ihmisestä ja johtavat siihen, että herää aivan yhtä levänneenä kuin meni nukkumaan. Rättiväsyneenä.
No sellaisen unen minä näin viime yönä. Heräsin puoliyhdeltä, myöhäistyin puolivirallisesta tapaamisesta kymmenen minuuttia, edessä on raskas työpäivä, silmäni tuskin pysyvät auki.
En nyt ala selvittämään untani sen kummemmin sen henkilökohtaisen sisällön takia, mutta voin sanoa että teki tiukkaa selvitä niin raa'asta tilanteesta, kun mitään toivoa ei tuntunut olevan. Näen usein unia joissa joudun ponnistelemaan aivan epätoivoisissa ja ylenpalttisen epäreiluissa tilanteissa, enkä edes jaksaisi, vituttaa, mutta silti jotenkin ihmeellisesti selviän voittajana tuosta kiperästä tilanteesta. Aamuisin ihmettelen, miten helvetissä se oli mahdollista.
Ja nuo unet ovat loputtoman pitkiä. Voisin jaarittaa niistä tuntikausia, joskus olenkin, ja samalla ajanut vierelläni nukkuvan henkilön melkein hulluuden partaalle.
"Miten voi nähä noin pitkiä, yksityiskohtaisia ja käsittämättömiä unia?" Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen nuo sanat, ja myhäilen. Nähtävästikin voi.
Unet saattavat liittyä toisiinsa, seitsämän, viisi tai kymmenenkin unta. Kaikki yhtä omituisia, mutta minulle niin tuttuja ja yleensä mieluisia.
Jos selitän uniani muille ihmisille yksityiskohtaisesti, ihmettelevät he usein, miten näen niin paljon painajaisia. Minulle tavalliset unet ovat muille painajaisia. Omat painajaiseni käsittelevät niin korkealentoisia ja mystisiä virtauksia, että niitten näkemisestä tulee melkein hulluksi, pulssi kiihtyy, huuto kohoaa suusta, kyyneleet virtaavat ja hiki tirskuu. Unta ei edes melkein voi selittää, se vain kuulostaa järjettömältä, sillä siinä tapahtuneet asiat ovat niin inhimillisen järjen tuolla puolen, että ne pakottaa unohtamaan.
Mutta sitten ovat nuo kohtuuttomat unet. "Testiunet", kuten niitä kutsun. Loputtomina ja ankarina ja lohduttomina ne vaativat ja vaativat ja vaativat aina vain enemmän, kuin mikään ei voisi riittää. Sielu kuluu puhki, mutta jostain löytyy se käsittämätön voima ponnistella eteenpäin, sama mitä unimaailman udut eteen heittävät. Olen nähnyt niitä ikäni. Välillä enemmän, välillä vähemmän.
Ehkä ne liittyvät jotenkin jok0 fyysiseen tilaani, tai johonkin henkiseen tilaani. Who knows?
Jospa sittenkin ne ponnistelut, jotka tuntuvat aina täysin mahdottomilla, ovat sittenkin voitettavissa? Jossei väen vängällä, niin pelkällä pirullisella tahdolla sitten.

"Mr. Sandman.. bring me a dream.. "