Syvä Häpeä

Rohkenen aloittaa.
Silkasta tekemisen puutteesta(huomatkaa sarkastinen äänensävy)päätin suunnattoman innostuksen vallassa aloittaa jälleen uuden projektin. Jos muutkin niin miksen minäkin? Tässäpä perinpohjin omituinen ilmiö, sillä en ole koskaan ennen ajatellut noin, enkä ainakaan liittyen millään tavalla itsetuhoisiin harrastuksiin. Nyt silti, nimeltämainitsettomien henkilöitten vaikutuksen inspiroimana alan maalata sisuksiani internetin välkkyvälle kankaalle. Taiteellista, eikö totta? Taitaa tulla taas aikamoista marginaalitaidetta ja isille sanomista.
No. Minut tunnetaan Carmabalina, joskin ei kovin monessa paikassa. Yleensä päässäni liikkuu liikaa ajatuksia, jonka takia minut tunnetaan myös sellaisena ihmisenä joka vaikuttaa täysin irralliselta kaikesta ja hiukan hullulta päiväunelmoijalta, ellei jopa idiootilta, vastaten melkein mihin tahansa; Mitä?
Kovin moni ei ajattele että ihminen joka näin ärsyttävästi kailottaa keuhkojensa koko voimalla hölmistyneenä, että kyseinen olento ei välttämättä voi mitään surkealle tilalleen. No can do. Aivokapasiteetti kestää vain tietyn määrän rasitusta.
Ja että mitäkö aion sitten tänne mahdollisesti kirjoittaa? En tiedä. Aion tutkia mahdollisuuksia, jospa olisinkin idiot savant, jonkinlainen piilevä nero vangittuna vajaavaiseen ruumiiseen(elävään kylläkin).
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ihan pikkupenskasta asti kun keksin alkaa kirjoittamaan kauhukirjallisuutta! Oi tuota onnea ja autuutta, joka kesti vain pienen hetken. Kolmannella luokalla raapustin ensimmäisen kirjani, joka kertoi tuhoa tuovasta demonista. Piirsin jopa oivan kuvan visvaisesta hirviöstä ala-asteprojektini kanteen. Silloinen opettajani oli kovin ylpeä. Hän oli hyvin hyvin hyvin hyvin hyvin poikkeuksellinen, eikä tätä voi tarpeeksi osoittaa, koska kukaan tulevista opettajista ei löytänyt itsestään sitä ylevyyttä kyetä katsomaan pinnan alle.
Niinpä sitten demonikertomukseni ripustettiin luokan liitutaulun yläreunaan kaikkien muitten töitten kanssa, ilman mitään erityistä kohkaamista.
Valitettavasti tätä huomaavaista kannustamista kirjoittamiseen aiheesta riippumatta ei jatkunut kovinkaan pitkään. Jo seuraava opettaja itki katkerasti että miksi pitää kirjoittaa niin kamalia juttuja! Kylläpä kiukutti. Vai ei saa kirjoittaa näin?? Vastareaktio oli huima. Jatkoin läpi vuosien kehittäen kirjoitustaitoani ympäröivien myllynkivien jauhamisesta huolimatta. Itsepäisyys palkitaan jossain vaiheessa(olen kuullut juoruja, sellaisia). Edes yläasteella koettu nöyryytys, joka tarkoittaa opettajan vihamielistä julistusta koko luokan edessä, että en saa psykologisista syistä numeroa novellilleni, ei saanut kirjoitusintoani laantumaan. Kostin kauhealla tavalla, josta ehkä joskus tuonnempana ajankohtana lisää.
Olen ehkä jättänyt täyden splatter/goren, mutta mitäpä olisi ihminen joka ei koskaan kehity mihinkään suuntaan?
Joten, eikun suolisto läppärin näppäimistölle ja menoksi.
Näihin pohdintoihin on hyvä lopettaa.
"..soratiellä haukankasvattajan jäänteet..." No need to point out mikä bändi. Ne jotka ei tiedä, ei sitä ansaitse.
(Nasty, aint it?)