There is no If

Ja silti aivoni prosessoivat vimmalla näitä asioita. Vaikka sitä "jossia" ei todellisuudessa olekaan.

En tiedä mitä tapahtuu nyt, mielessäni. Päädyn siihen, että nyt täytyy olla meneillään jokin käännekohta koko asian suhteen, koska oli monen vuoden paussi, etten juuri sitä raiskausta muistellut tai ajatellut. Nyt kun se kerran matoi ajatuksiini, on se siellä kokoajan. Ehkä kyse on juuri siitä, etten koskaan ole uskaltanut/pystynyt siitä juurikaan puhumaan.

Alussa kaikki oli toisin, olin kai vain niin vihainen, halusin, että kaikki tietävät millainen kusipää se henkilö oli. Unohdin täysin suojella itseäni ja niin tein itsestäni sopivan kohteen pommitukselle ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti se, että yritin kaikkeni kun ymmärsin, että mitä oli tapahtunut, mutta silti, minulle jäi luu käteen. Ja pahempaakin.

Kun ymmärrys siitä, ettei kukaan tahdo uskoa tai uskalla, tai siltä se ainakin tuntui ja että kuinka henkilökohtaista ja kamalaa se oli, pistin kaikki luukut kiinni. Aivan jokaisen, joka oli koskaan ollut auki ja tein pahasti siinä itselleni.
Eikä se helvetti tietenkään ole yhäkään helppo asia puhua, ääneen jonkun kanssa. On niin paljon helpompaa kirjoittaa siitä, puhua kirjainten kautta kuin muodostaa ne suullani. Koska jos käsi vapisee, ei se tässä näy. Puhuessa se kyllä näkyisi, kaikki tunteet.

Joskus minä mietin, että entä jos en olisikaan lähtenyt sen miehen mukaan. Mitä jos en olisikaan ollut niin sinisilmäinen ja tyhmä ja asettanut itseäni kuin tarjottimelle? Miten minun elämäni olisi sitten kulkenut? Olisinko tavannut jonkun kivan ihmisen, jonka kanssa olisin menettänyt neitsyyteni, kuten moni muu ihminen. Vai olisinko valinnut väärin ja se ihminen olisi ollut idiootti? Millaista se olisi ollut, jos se olisi ollutkin minun valintani? Silloin oli vain kaksi valintaa, joko olla hiljaa ja kadota tai taistella ja mahdollisesti saada turpiinsa. Sitten pohdin, että entä jos olisinkin päättänyt taistella ja kenties saada puukosta, nyrkistä ja sitten tullut raiskatuksi. Ainakin se olisi auttanut viemään tapaus oikeuteen, tai sitten olisin kuollut.

Niin monta valintaa, pieniä, isoja, valtavia tai mitättömiä. Joskus ne vain vaivaavat. Entä jos en olisikaan koskaan kertonut perheelleni? Entä jos en olisi koskaan kertonut ystävilleni? Entä jos en koskaan olisi sanonut mitään. Entä jos silloin kun sen jälkeen seisoin pimeässä yössä puun juurella enkä uskaltanut mennä sisään ja veri valui pitkin jalkojani, olisin mennyt jonnekin ja tappanut itseni. Häpeäni silloin ainakin oli niin kova, että en halunnut elää sen kanssa. Entä jos en olisi totellut äitiäni ja ollut soittanut poliisille? Entä jos en olisi jäänyt sinne paikkakunnalle, elämään jatkuvassa muistutuksessa muutamaksi kuukaudeksi. Entä jos.

Muistan vain joitain asioita. Pääsääntöisesti vain sen itse tapahtuman jälkeisiä. Sen muistan, että siellä kopin sisällä oli sininen valo, ja se täytti koko näkökentän. En muista hänen kasvojaan. En voi edes olla varma siitä valosta. Tiedän, että yritin estellä, hän riuhtaisi minut sisään ja yritin estellä sittenkin ja hänen kaikki lihaksensa jännittyivät, valmiina pakottamaan. Muistan, että sanoin ei moneen otteeseen ja kuinka hän vain nauroi. Kaikki muut ovat sekavia mielikuvia. Muistan, että kaaduin kun lopulta pääsin sieltä. Muistan, että hän nosti minut pystyyn ja olin täysin typertynyt. Ja kun hän lopulta jätti minut yksin, en voinut mennä sisään. Ja seisoin siellä yössä varmaankin tunnin ja yritin palata kehooni.

En muista mitään tutkimuksista, en poliisihaastattelusta, en mistään siitä. On vain hämäriä mielikuvia. Muistan kuinka pelkäsin joka yö ja päivä ja jokainen sekunti ja yritin pistää vahvaa naamaa esiin. Muistan kuinka kaikki aikuiset ihmiset, oletettavasti aikuiset ihmiset failasivat ympärilläni suhtautua tähän asiaan. Muistan syytöksiä, kauheita puheluita ja riitoja ja sen, kuinka lopulta kaikki kääntyi minua vastaan ja minä sain huonon maineen. Ja lopuksi, sen että todisteet eivät riittäneet. Ei poliiseita tosiasiassa kiinnostanut se, mitä minulle tapahtui. Olin täysi-ikäinen, 18. Olin juonut kolme siideriä. Ei kukaan usko että 18-vuotias on neitsyt, vaikka minä olin, ja ylpeäkin siitä olin vielä ollut. Poliisit halusivat vain tietää oliko hän yrittänyt myydä minulle huumeita, siitä he halusivat hänet narauttaa, ymmärrän toisaalta miksi. Minulle kerrottiin, ettei häntä syytetty edes raiskauksesta, vaan väkisin makaamisesta, seksiin pakottamisesta. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mikä niiden ero on, koska minä en ole niiden välistä eroa kokenut.

Ja joskus myös pohdin, entä jos olisinkin ollut yksin silloin eräs yö kun hän yritti hyökätä kimppuuni, tarkoituksena todella vahingoittaa. Että jos se yksi mies ei olisi siitä kaveri porukasta estänyt. Tai että jos minua ei olisi yritetty sinä yhtenä iltana estää kun vedimme kännit opistolla. Olin menossa tappamaan häntä ja tarvittiin 5 ihmistä, kolme niistä raavasta miestä, etten mennyt. Niin mielipuolista voimaa voi silloin 60 kiloinen saada.

Joskus sitä vain miettii näitä.

Unen vallassa

Näin unta, missä tuli maailmanloppu. Tietenkään en nyt sitten enää muista mitään tarkkoja yksityiskohtia, muistan vain tunnelmia ja aiheen. Tai no, nyt kun sitä ajattelen, se palaa, pikkuhiljaa. Taivas täyttyi savusta ja tulesta. Olimme kaustarissa. Se on toisaalta hassua, toisaalta pelottavaa, että yleensä aina olemme maailmanlopun unessa kaustarissa. Tiet olivat täynnä autoja, hajonneita ja hylättyjä, ihmisiä oli enää vain vähän, kokoajan vähemmän. Minusta tuntuu, että oli muitakin rotuja, ei vain ihmisiä. Puolidemoneita, puolinenkeleitä, olentoja kuin jostain scifitarinasta.

Ruoasta oli pula. Pienet lapsetkin osasivat ja kyllä tappoivat puolustaakseen omaa ruokaansa. Joku inhottava ihminen oli opettanut lauman lapsia tappamaan silmiä räpäyttämättä, jos kukaan lähestyi heidän linnoitustaan, jonne he olivat hamstranneet ruokaa. Keplottelimme sieltä ruokaa, ja jouduimme käyttämään aika kovia keinoja. Muistan kohtauksen, jossa pitelin pistoolin piippua vasten kuusivuotiaan pojan ohimoa, tarkoituksenani ampua, mikäli tilanne sitä vaati. (värähtää)

Me olimme matkalla jonnekin, pakoon, tai turvapaikkaan. Emme olleet ainoita. Ei harmaintakaan aavistusta, mistä tiesimme, minne mennä, menimme vain. Myös lääkkeitä oli niukasti ja muistan pelastaneeni likaisesta joesta särkylääkkeitä, turvonneiden ihmisruumiitten keskeltä, joita ravut olivat jo syöneet. Pakoite ei antanut tilaa ahdistukselle ja murtumiselle, oli pakko jatkaa, pakko tehdä mitä vain.

Muistan myös toisen unen pätkän, maailmanloppua edeltäneen. Olin siinä orpokodin lapsi, ja orpokodissa kidutettiin lapsia. Yritin paeta huonetoverini kanssa, me osasimme kutsua nimeltämainitsettomia olentoja toisista ulottuvuuksista. Ne olivat tehneet portin talon perustuksiin ja kulkivat seinien välissä joskus avuksemme. Eräänä yönä orpokodin johtajatar etsi meitä, haluten hakata meidät sinisiksi. Pakeminne läpi vanhuuttaa rapisevan talon kohti tyttöjen vessaa, jonka erään vessan lattiamaton alla oli luukku lattian ja alakerran katon väliseen tyhjään tilaan. Sieltä aukesi toinen luukku seinien väliseen tilaan, mistä olennot tulivat.

Aukaisimme luukun hätäisesti, kuunnellen kasvavan kauhun vallassa kun aikuiset huusivat ja etsivät meitä. Koko paikka oli niin likainen ja tunkkainen. Ensimmäisen luukun takaa löytyvä tila oli likainen pieni soppi, täynnä putkien ristiverkostoja, lattian alla elävien pikku mönkijöitten marssia ja likaa, saastaa ja kuvottavuutta.
Koko lattia kupli, kun olennot tahtoivat ulos seinien välistä ja kuulimme aikuisten kauhunhuudot, kun ne raivoissaan puolustivat selvästi omiaan. Miksi ne muuten olisivat tehneet niin?

SEX; part II - Kolikon kääntöpuoli

No, kusin omille kintuilleni kai eilen aatteellisesti, mutta ihmisenä, joka pyrkii ymmärtämään miten toimin ja miksi, otan asiaan eri näkökantaa.

Olen yhä sitä mieltä, että yhdenillan jutut ovat perseestä, mutta kuten kaikilla asioilla on tälläkin kolikolla se kääntöpuolensa. Ja kyllä, osaksi varmaankin krapulan aiheuttamaa morkkisoloa tässä puran, tavalla tahi toisella.
No, olin eilen treffeillä, oli varsin mielenkiintoista. En tiedä yhtään millaisen kuvan itsestäni antoi, kyseinen tapaus itse, oli ainakin suulas tapaus. Tosin minun näkemyksilläni maailmaa katsoen, faktoista ja tieteistä puhuminen on heikko kohtani.

Sinänsä ikimuistoiset treffeistä tekivät taustalla kulkenut parisuhdedraama, entisen luokkatoverin hyökkäys minua kohtaan, jossa jouduin syytetyksi saatananpalvojaksi, koska en reagoinut mitenkään erityisen vahvasti kuullessani erään entisen luokkatoverin kuolemasta. Sekä se, että piti lopuksi soittaa poliisit.
No, takaisin asiaan.

Ne yhdenillanjutut. En minä todellakaan tiedä, onko se yhdenillanjuttu, vai ei, mutta tällä hetkellä, pessimistinä, teen villin olettamuksen että se on.
Syy, miksi annoin itseni "mennä", onkin se mielenkiintoinen pointti. Ei minun mielipiteeni arvostani ole mitenkään kärsinyt, joskus elämää pitää vain elää.
Ja täytyyhän se myöntää, että oikeina hetkinä sitä ei vain jaksa ajatella kaikkea niin monimutkaisesti ja syvällisesti.
Mukava mies, joka miellyttää, ja tilaisuus viihtyä hetki yhdessä. Miksi ei?

Puitteeni ja rajoitteeni eivät ole kaikkien sanojeni summa. Ne natisevat liitoksissaan ja elävät omaa elämäänsä, ja minun sisälläni pysyy se sisus, joka ei siitä miksikään muutu. Ihminen on ristiriitainen olento, on aina ollut, tulee aina olemaan, ainakin minun mielestäni. Samat ristiriidat elävät minussa. Voin joko hyväksyä ne ja kunnioittaa niitä tai sitten rääpiä ja taistella vastaan ja kärsiä kipua ja nälkää ja vilua ja.. no niin.

Reflektoin siis, miten sitä pitäisi suhtautua siihen, että tekeekin yhtäkkiä eri tavoin kuin on ajatellut että pitäisi toimia. Paino sanalla, pitäisi. Pitääkö aina jotenkin erityisesti olla? Osittaisesti uskon tähän, että jokainen saa ja pitäisi saada elää juuri niin kuin itse hyväksi näkee - tietenkin tarkoitan sillä osittaisella, että niin kauan kuin se ei vahingoita ympäristöään ja/tai itseään.

Loppukaneettina. Teki mieli, tulin näin, panin, perkele. Jos se väärin on, hirttäkää pois vain.

Unravel

Aina joskus se yhä yllättää. Se, että kuinka herkässä se on. Kuinka helposti voi murtaa kuorta ja tuntea kipua siitä, mistä yleensä olet jo luonnollisesti suojautunut.
Se yllättää aina takavasemmalta.

Oltiin siinä koko ilta aihetta sivuttu eri aiheitten parissa. Joku siitä jotain kai vitsailikin, ja jostakin syystä se välinpitämättömyys pisti kuin piikki sydänlihaan, sillä tavalla salakavalasti, niinkuin aina. Toiset kun eivät koskaan mieti, mitä sanovat vaan antavat vaan puheen soljua. Yleensä olen hyvin suojautunut sitä vastaan, tällä kertaa, jostain tuntemattomasta syystä, olivat nuo suojat alhaalla.
Kai se johtui vain siitä, että aihetta oli tykitetty, muistoja, muistamista. Se oli ajatusten takana kokoajan, sykki kuin kerran kuollut sydän. Kivuliaasti.

Sitten se tuli. Se kysymys, mikä mursi kuoren.
"Mikä on pahin paikka, missä olette koskaan olleet. Pahin tilanne, jonka olette kokeneet?"
Helähti rikki kuin heiveröinen kristallilasi, joka putoaa kivilattialle. Näin vain taas sen sinisen valon ja menin lukkoon kuin umpeen muurattu ovi.
"Et sitä kukaan halua kuulla."
"Eiku kerro ny."
Sininen valo täytti näkökentän enkä pystynyt sanoa mitään, tuskin edes hengittää. Räpytin silmiä kiivaasti ja ajattelin etäisesti, että jotain pitäisi sanoa, mutta en vain voinut. Kaikki ajatukset ja muitten puheet menivät ohi hajonneen kuoreni kuin puurossa. En oikein kyennyt tarttua mistään, koska tein kaikkeni pysyäkseni itse kasassa.

Ensimmäisenä tuli viha. Että niin helposti jouduin siihen tilaan. Etten ollutkaan niin vahva, etteikö se olisi vaikuttanut minuun niin paljon. Sitten tuli suru, että se tuli muistiin taas niin rajusti, välittämättä minun halustani. Siitä, että se tapahtui taas minun ajatuksissani, vastoin minun tahtoani. Sitten ahdistus, siksi, että nyt joku tiesi, että minussa oli syvä kohta. Jotain, mitä en voinut ääneen sanoa, enkä tahtonutkaan. Sitten vain turtumus, ja siihen pääseminen kesti yllättävän kauan. En tiedä, enkä laskenut, kuinka kauan räpyttelin kyyneleitä silmistäni, voimatta sanoa yhtään mitään.

Ja kun painoin pääni tyynyyn, ne tulivat uudelleen.

Vaikka siitä kuinka pääsisi yli, luulen, että on aina päiviä, jolloin se kaikki purkautuu hetkeksi.

Ja Hiljaisten Lehtien Alla

Koko maailma makasi hiljaisena jaloissani kun kuulin ne äänet.
Kuivien lehtien kuiskauksia, kirkaisuja, jotka hukkuivat lempeään tuuleen. Varjot matkasivat hänen ympärillään yhä kuin pimeyden kehä. Vääntyilivät ja kääntyilivät, enkä totta puhuakseni yhäkään tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua.
Ymmärsin, ettei hänen askeleessaan kuulunut pelkästään kuoleman kuiskaus, vaan myös kuoleman häilyvien rajojen yli ryömivä vapiseva haikeus.
Lehdet huokaisivat maassa kun hän pysähtyi alleni ja nosti kasvonsa kohti minua.
Se oli yhä kuin jokin olisi iskeytynyt minuun 100 kilometrin tuntivauhdilla, jokin iso ja välinpitämätön aiheuttamastaan epämukavuusta.
Se vaati joka kerta taistelun sisuksieni ja sydämeni kanssa katsoa häntä silmiin.
Täydellinen lupauksettomuus kaarteili hänen katseessaan ja yritin parhaani pitääkseni katseeni hänessä.
ODOTINKIN LÖYTÄVÄNI SINUT TAAS TÄÄLTÄ. SINÄ OLET OLEILLUT TÄÄLLÄ PALJON VIIMEAIKOINA.
- Täällä on mukavan rauhallista.
TARKOITAT KAI, ETTÄ MINÄ EN KÄY TÄÄLLÄ PALJOA?
Hänen äänessään kareili aavistus pahoittelua, tai jotain karkaavaa häpeän tunnetta. Haistoin sen melkein ilmassa ja hetken se tuntui niin pahalta, että sydäntäni puristi kuin joku olisi naulannut sen kiinni tähän puuhun jossa istuin.
- Tarkoitatko sinä, että minä olen vältellyt sinua? En voinut estää niitä sanoja tulemasta, sen enempää kuin olisin voinut estää kylmyyttä kasvoillani.
Hän käänsi katseensa jonnekin kauemmas, nopeasti. Kuin olisin lyönyt, tai, kuin olisi vaistonnut siellä jonkun.
Hetken lehdet pidättivät henkeään ja vain varjot ulisivat hänen takkinsa helmoissa kuin sudet kilometrien päässä. Sain ne äänet hiljenemään vain sillä, että aloin rapistaa puun kuorta, levottomuuttani.
MINÄ EN OLE KOSKAAN OLLUT HYVÄ PYYTÄMÄÄN ANTEEKSI. YLEENSÄ IHMISET ANELEVAT MINUA JA MINÄ TEESKENTELEN, ETTEN KUULE. ON SILKKAA IRONIAN SINFONIAA, ETTÄ HUOMAAN OLEVANI NYT PEILIN KÄÄNTÖPUOLELLA.
Hän tiesi kyllä, mistä narusta minua pitää vetää. Ja teki nyt parhaansa ja hän saikin vinon hymyn nousemaan huulilleni. Tottahan se oli.
Yhtä lailla kuin se, että minä en koskaan ollut anellut häntä, ja se kismitti häntä vielä enemmän kuin tämä makaaberi asetelma, jossa olimme. Minä puussa, kuin kuoleman kalpea airue, ja hän alhaalla, tuo hirvittävä katse luotuna jalkoihini.
- En ole koskaan pitänyt matelusta.
Hänen naurunsa oli kaarnan kahinaa vasten kättäni, yhtä karhea ja unelias.
ET, ET TIETENKÄÄN, KOSKA SE OLISI HEIKKOUDEN PALJASTAMISTA SAALISTAJALLE. MUTTA NÄMÄ ASETELMAT. NIITÄ SINÄ RAKASTAT, JA LUOT KUIN KUU SÄTEITÄ.
Hänen sylinsä oli rakastavan viileä kun lopulta kapusin alas hänen käsilleen.
Hän tuntui kaikessa sileydessään niin puun kaltaiselta, että matkalla nukahdin noitten käsien suojaan kuin oksien syleilyyn.

Nocturnal Behaviour: Part 69 - oudot seksuaaliset aktit ja joutenolon kultti

Hän makasi vuoteella hymyillen vähän pirullisesti.
Huone oli valtava, ja jaettu pienempiin "huoneisiin" samanlaisten tilanjakajien kanssa kuin mitä löytyy toimistorakennuksista. Lyhyehkön seinän takaa saattoi kurkkia toiseen vain nousemalla ylös.
Muitten ihmisten juttelu ja liikkuminen huoneessa kuului taustalla jatkuvana matalana metelinä, joka välillä nousi naurunremakkaan ja kolisteluun.

Hän veti minua hiukan peiton alle. Tunnelma oli tiivis ja tunsin pakotuksen alapäässäni. Hän painautui minua vasten ja suutelimme kiivaasti. Meteli melkein hukkui taustalle ja purin häntä kaulasta ensin hellästi, sitten hiukan vaativammin.
"Pannaanko?" Hän kysyi virnistäen, kuin tietäen valmiiksi mitä vastaisin.
Jotenkin onnistuin olemaan välittämättä ympärillämme olevasta hälinästä ja hymyilin nyökäten.
"Oota tässä, haen kortsun."
Hän nousi ylös ja maleksi pois huoneenkaltaisesta tilasta. Näin selvästi hänen erektionsa housujen etumuksessa. Näin kuinka hän meni kysymään kondomia ystävältään, joka virnistellen ojensi hänelle yhden.
Hän palasi heilutellen sitä ja riisuiduimme.

Hän työntyi minuun ja ratsastin hänellä nautinnosta voihkien kun yksi hänen kavereistaan tuli ilkkumaan ja pelleilemään viereemme. Jostain syystä hän ei sanonut mitään ja minua alkoi ottamaan päähän tämä häiritsevä käytös.
Otin yöpöydältä jaffapullon, ravistin sitä ja aukaisin korkin, roiskien kuohuvan nesteen idiootin naamalle ja karjaisin:
"Painu ny helvettiin siitä! En oo puoleen vuoteen saanu seksiä, ja tahon nauttia rauhassa! Hus!"
Idiootti läksi putsaamaan limsaa vaatteistaan ja jatkoimme ekstaattista aktiamme.
Lopuksi hän nousi ylös ja veti vaatteet ylleen ja katsoi minua vähän oudosti. Ihan niinkuin hän ei olisi oikeastaan nähnyt minua.
"Tuu sitte tonne juttelemaan vähä myöhemmin."
Jäin hämmentyneenä vuoteeseen ja kun hän käyskenteli rennosti poispäin tajusin juuri, että joka ikinen huoneessa oli nähnyt meidän harrastavan seksiä. Ihmettelin itsekin, miten ihmeessä niin oli tapahtunut.

Menin katsomaan minne hän oli kadonnut. Löysin hänet huoneen perältä, vähän suuremmasta huoneen tapaisesta, minne oli viritetty joukko valkoisia, muovisia ja hiukan rikkinäisiä puutarhatuoleja. Hän istui possensa keskellä, halliten rentona tilaa ja jutellen verkaisesti jonkun kanssa. Porukkaa lähellä seisoi ilmiselviä henkivartijoita, päällä mustat puvut ja korvanapit ja mikit kommunikointia varten.
Yritin lähestyä häntä ja eräs henkivartijoista astui tielleni.
Hän heilautti kättään ja kutsui sillä minua lähemmäs, ja pääsin peremmälle.
"Sori, vähä innokkaita noi. Tää voi kulkea kaikkialla, se on mun."
Kurtistelin kulmiani. En ollut tiennyt, että hän johtaa tätä Joutenolon Kulttia, mutta toisaalta se ei yllättänyt lainkaan.
"Kuule, mulla on sulle tehtävä."
Nojauduin vähän lähemmäs kuullakseni, mikä se voisi olla.
"Tää on tosi tärkee juttu. Tarvin ----, ¤¤¤¤¤¤ sekä yhden =====. Hankipa noi, saat kulkee täällä kaikkialla. Ai niin joo ja muuten, sut valitettavasti joudutaan telottamaan, jos et saa hankittua niitä."
Nielaisin ja nyökkäsin kalpeana. Koko homma alkoi tuntua vähän mädältä.
"Meepä ny, mulla on vähä kiirus." Hän huiskautti kättään ja lähdin hämmentyneenä pois huoneesta.

Jäin seisomaan typertyneenä isoon saliin, jossa pienet makuuhuonekopit olivat. Posket punastuen tajusin juuri nussineeni tyyppiä, joka nyt luuli omistavansa minut ja voivansa mestata minut jos en saanut hankittua niitä juttuja. Enkä tiennyt lainkaan mistä hitosta niitä olisi pitänyt etsiä.
Joku lähestyi minua kun seisoskelin siinä tuskastuneena. Hän oli hyvin pitkä ja hänellä oli kaidat kasvot. Hän katseli minua melkein yhtä surkeana kuin miltä minusta tuntui.
"Hei kuule, mä oon +++++++. Voisitsä nussia muaki?"
"....öh.."
Mies katseli minua anovasti.
"Me joskus jaetaan naiset."
"En mä nyt usko että se onnistuu.. Ei ollu puhetta tällasesta." Taisin punastua, ja tunsin kuinka kiukku kuohahteli sisälläni. Homma alkoi olla enemmän kuin mätä. Tönäisin miestä hiukan kauemmas kun lähdin etsimään tietä ulos koko paikasta. Täältä täytyi päästä pois.

Vaeltelin valtavan rakennuksen sisällä. Kaikki mitä näin tuntui aivan järjettömältä. Joka paikassa oli valtavasti ihmisiä, kuin jossakin kotibileissä, ja kodissa useaa eri baaria. Tämä Joutenolon Kultti, jota hän johti, oli näköjään vetänyt kaikenlaisia ärsyttäviä bilehileitä puoleensa. Joka paikka tulvi nättejä tyttöjä uusimmissa muotioikuissa, tanssimassa, puhumassa tyhjää, siemailemassa muotidrinkkejä, iskemässä mallilta näyttäviä, yhtä tyhjänpäiväisiä miehiä kuin he itse, ottamassa rusketusta pihalla ja uimassa valtavassa hallissa, johon oli tuotu kaikenlaisia trooppisia kasveja ja missä oli kymmeniä erilaisia vesialtaita.
Joku hänen possestaan oli pitämässä sukelluskilpaa noille tyhjäpäisille kaunottarille, voittaja saisi timanttikorun. DJ pyöritti levyjä kalliilta näyttävän systeeminsä takana. Joka paikka oli täynnä pinnallisuutta ja se oli elävä, hengittävä painajainen.

Tajusin, etten löytäisi ulos sieltä, ja koska näköjään kaikki hänen possestaan ja henkivartijoistaan tiesivät kuka olin, eivät he päästäisi minua menemään.
Epätoivo alkoi ottaa valtaa. En todellakaan tiennyt mistä löytäisin niitä asioita, mitä hän oli lähettänyt minua hakemaan. Lopulta päätin, että koska hän ilmiselvästi näyttää kierivän rahassa, löydän ne asiat ehkä täältä alueelta.

Vaeltelin taas, etsien nyt noita asioita. Päädyin lähelle sitä huonetta, missä hän hallitsi kulttiaan puutarhatuoliltaan. Seinään oli repäisty puoliväliin hiukan repaleinen, pienehkö aukko, josta pääsi yläkertaan, hänen yksityisiin tiloihinsa, sekä hänen lähimpien ystäviensä luksusasuntoihin.
Aukkoa vartioi yksi henkivartija. Olin varma, että löytäisin etsimäni sieltä. Yksi ja sama, olisiko se varastamista. En halunnut tulla teloitetuksi, ellen löytäisi niitä asioita.
Vartija yritti ensin estää minua, mutta huomasi sitten kuka olin ja sain kiivetä aukosta sisään.

Asunnot yläkerrassa olivat niin upeita, että sitä luksusta oli vaikea edes käsittää. Minun ei tarvinut edes etsiä ----- kovin pitkään kuin näin sen kullatulla pöydällä. Kuulin, kuinka viereisessä huoneessa naitiin isoon ääneen ja nappasin ------- pöydältä laukkuuni. Huokaisin helpotuksesta. Enää kaksi.
Melkein hyppäsin ulos vaatteistani, kun joku tarttui minua pian olasta, kurkkiessani toiseen huoneeseen.
Se oli vartija alhaalta aukon suulta.
"Hei, &&&&&& kutsui sut luokseen. Sillä on sulle asiaa."
Huokaisin uudestaan helpotuksesta, koska en ollut jäänyt kuitenkaan kiinni ------- varastamisesta.

Katselin ovella häntä, kuinka hän istui siellä tuolillaan. Hän huomasi minut ja koukisti sormeaan minua kohti. Alentuvasti matelin sinne, istuen hänen viereiselle tuolille, jota hän taputti. Olo oli kuin koiralla.
"Oletko jo löytänyt ne asiat?"
Nielaisin. Nyt pitäisi teeskennellä rentoa ja luottavaista ja valehdella läpi hampaitteni. Hymyilin ja nojasin vähän taaksepäin.
"Hyvällä mallilla on."
Hän hymyili hajamielisesti ja taputti polveani. Imin sisään pakottavan mielihalun iskeä häntä naamaan nyrkilläni.
Kyllä minä vielä löytäisin jonkin porsaanreiän, jonkin paikan, mistä päästä pakoon.



Kyllä se o ihme mistä näitä unia oikein tulee.. hahaha.

SEX

Olen viime aikoina pohtinut paljon seksiä. Huom! se on eri asia kuin ajatella seksiä, vaikka sitäkin toki teen.

Pohtimisella tarkoitan seksin syvällisempiä puolia. En tiedä kuinka moni ajattelee, ettei seksissä ole syvällisiä puolia, mutta minulle siinä on, kokonainen meri niitä.

Seksi on yhä pitkältikin tabu, vaikka sitä tungetaan joka tuutista. Tavallaan tämä shokkihoito seksin suhteen on minusta vääristänyt ihmisten suhtautumista seksiin, koko näkemystä siitä.
Ennen mentiin naimisiin, nussittiin hiljaa hääyönä, rutattiin kakaroita ja voisin kuvitella, että se oli avioelämään kuuluva osa, tavallaan yhtä tavanomainen kuin kapiot ja hääpuku. Se on varmasti ollut miljoonasti merkityksellisempää, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi, koska jokainen ihminen suhtautuu tavallaan siihen.
Toisisssa avioliitoissa se on ollut ihana asia, toisissa tukahdutettu, toisissa painajaismainen tapahtuma ja toisissa yhtä tylsä kuin kuiva omenankara.
Kai se on sitä vieläkin.

Tai no, paitsi että nykyään naimisiinmennessä on yleensä jo sisäänajettu se toinen, koettu ja katsottu ja hyväksi todettu. .. ainakin toivottavasti. Minä itse en voisi kuvitella meneväni jonkun kanssa naimisiin jos en olisi häntä kokeillut. Mutta ah, ajauduin jotakuinkin sivupoluille (mikä ei ole lainkaan tavanomaisuudesta poikkeavaa minulla).

Nykyaika on tehnyt meistä nuorista, ja niistä nuoremmista aika hulluja seksin suhteen. Kiire ja pikaisuus on tehnyt seksistäkin pikaruokaa. Ja se on se, mikä minua kammottaa. Yhdenillan jutut. Sellaiset pikaiset panot kännissä jonkun täysin käytännössä tuntemattoman ihmisen kanssa.

Kuka nauttii siitä? Mitä nauttimista siinä on? Minulle seksi on syvällinen tapahtuma. Minulle se on merkityksellinen asia, jonka tahdon pitääkin sellaisena. Jos nyt sattuisin nussimaan jonkun kanssa, johon olen juuri tutustunut, eihän hän näe minua. Miten kukaan voisi avautua niin paljon sellaisessa tilanteessa, että voisi antaa kaikkensa, joka minusta on hyvän seksin määritelmä.
Avautuminen, antautuminen, rehellisyys ja nautinto ja ekstaasi. Kaikkensa antaminen itsestään siihen tilanteeseen.

Miten mikään vähempi voisi todella tyydyttää?

Tosin, suhtautumistani seksiin sävyttää paljon se, että minut on raiskattu. Nämä ovat asioita, joista tuskin koskaan puhutaan, ja vältellään ja ne ovat tabu. Minä sanon että vitut. Vietin kymmenen vuotta häveten sitä, koska perimmilläni ajattelin, että se oli minun syyni. Niinkuin kaikille käy, jotka siihen tilanteeseen joutuvat.
Mutta näin vasta kymmenen vuoden päästä minä todella alan tajuta kaiken sen, miten noinkin perustavanlaatuisesti mullistava kokemus vaikuttaa ihmiseen.

Ensin se tuhoaa, ja jos sitä ei voi käsitellä ja selvitä siitä ja kääntää edukseen, käy kehnosti. Toki, raiskauksen uhreille tarjotaan aina terapia-apua sun muuta. Itse en ottanut apua vastaan ennenkuin oli "myöhäistä" ja asiat sen verran päin prinkkalaa että hain itse avun. Tosin, en uskaltanut silloinkaan käsitellä asiaa. Se purki hitaasti itseään, ennenkuin avautui.

Minä rakastan seksiä. Vihani ja pettymykseni oli täysin käsittämätön kun minulta riistettiin minulle jotain niin tärkeää kuin neitsyyteni tuolla väkivallalla. Enkä vieläkään muista kaikkia yksityiskohtia, ja ehkä parempi niin.
Mutta olen nyt vasta huomannut, että vihani ja pelkoni ja pettymykseni on maalannut ja vaikuttanut takapiruna muille seksuaalisille kokemuksilleni tuon tapahtuman jälkeen, vaikka luulin selvittäneeni kaiken siihen liittyvän jo.

Kun huomasin sen, varjon, joka reunusti seksuaalista minääni, ymmärsin, että se, mitä eniten pelkään on se, mitä eniten tahdon. Avautua, ja sallia joku sisään. Haluan kyetä siihen, että voin todella paljastaa itseni jollekulle, juuri sille, jota kunnioitan ja arvostan niin paljon, että voin hänelle antaa itseni.
Olen saanut takaisin itsearvon, joka oli minulta kadoksissa kymmenen vuotta.

En tiedä, kuulostaako se jonkun mielestä pelottavalta ja liian sitoutuvalta. Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta. Minua ei kiinnosta seksuaalinen pikaruoka joka pelkästään ruokkii itseinhoa ja epäkunnioitusta. Minulla on arvoa, minulla on sisin, jota kenen tahansa ei kuulukaan nähdä. Se pitää ansaita, koska se on sen arvoista.

Tämä tekee minusta vahvan.

It Keeps Us Apart

Olen pohtinut paljon viime aikoina kosketusta.

Ihan toisen ihmisen kosketusta.
Kai se on tämä pirullinen kevät, joka aiheuttaa sen häviön tunteen. Sen, että tuntuu siltä, että jotain puuttuu, jotain on vailla. Kun koko maailma pariutuu silmiesi edessä alkaa niin helposti kokea olonsa yksinäiseksi.

No ei sillä, etteikö siltä tuntuisi muulloinkin. Aikoina, jos toisina, se tunne vahvistuu ja ravistelee ja jäytää. Joskus sitä hyvä kun kuulee taustalla raapimassa sen oven takana, minne sen on ajanut piiloon.

Olen aina ollut aika yksinäinen ihminen. Yleensä silloinkin, kun olen seurustelusuhteessa ollut, koska pidän niin helposti ihmiset välimatkan päässä. Olen usein jopa ollut hyvin pitkin hampain sitä vastaan, että nukkuisin vasten toista ihmistä. Mutta ne voivat olla vain jotain vanhoja traumoja, juttuja, jotka aiheuttavat tuota muurin vahventumista ja pois tyrkkäämistä. Sitä, ettei kestä, jos toinen onkin siinä lähellä. Enkä minä aina vieläkään siitä pidä.

Ja joskus minä janoan sitä kuin janoinen vettä.

Ja joskus minä olen ajatellut niin, että se on jokin virhe koodissa, että kaipaa kumppania ja seuraa. Eihän se niin voi olla. Ihmistä ei luotu yksin eläväksi olennoksi, ainakaan minä en oikein usko niin. Ihminen on itsenäisyyttä hakeva laumaeläin. Se, että ihminen kaipaa toista rinnalleen ei ole jokin vika, joka pitää raapia ja raastaa irti ja haava polttaa kiinni. Se on luonnollinen tunne, eikä siinä ole mitään väärää, vaikkei se aina niin kivalta tunnukaan.

Ei ole hulluutta kaivata auringonvaloa jos kulkee varjoissa, vai onko?

Hulluutta on se, mitä voisi olla mutta mitä ei voida saada selville koska se on revitty kahteen osaan ja väliin on levinnyt meri, manner ja kokonainen maailma täynnä vaaroja.

Vielä minä odotan pullopostia, koska minä hullu lähetin sinne palasen sydäntäni, jota pidin pölyisellä hyllyllä piilossa katseilta, ja siellä se on nyt jossain, matkalla aalloissa.

Keskusteluja Isojen Herrojen kanssa osa 2: Jumala vs. Moderni ihminen; round two

- Haluaisin vielä palata tähän katumus asiaan..
- Okei. Anna kuulua sit.
- Pitäisikö katumus olla sitten vaan hyvimpien ihmisten tavoiteltavissa, etkö todella usko siihen, että joku, joka on tehnyt pahojaan koko ikänsä, saattaisi katua tekojaan elonsa hiipuessa?
- Siis comoon.. Etsä voi olla noin naiivi! Jos tyyppi on koko ikänsä vaan valehellut valehtelemisen perään, niin miten sä voit luottaa mihinkää mitä se jamppa päästää leipäluukustaan? Voitsä todella väittää tietäväs millon katumus on aitoa ja millon ei?
- Minä olen Jumala, joten minun jos jonkun pitäisi tietää katumuksen aitous..
- No musta sellasen hypoteettisen ihmiskunnan terroristin pitäs voida tosiaan osottaa vähä pontevammin se oma katumuksensa. Ei sen pitäs riittää että huutaa halleluujaa viimesil voimil, eihä siin o mitään järkee. Tyyppi, joka aidosti kahtoo taaksepäin omaa elämäänsä ja kauhistuu omista paskoistaan pitäs vapaaehtosesti haluta mennä helvettiin tai kiirastuleen tai mihin ikinä kärsimään tuomionsa kaikesta pahuujesta.
- Perinteisesti..
- Perinteet ja perinteet! Tiäkkö, maailma on täynnä toisiaan tyhmempiä perinteitä, miks jotain pitää pitää yllä, jos siit ei seuraa mitää muutako paskaa?
- Siis enhän minä nyt saa tässä mitään sanaakaan väliin kun sinä paahdat menemään kuin mikäkin saarnasmies!
- No sille mä en voi mitään et sun kristinuskossas on vähä enemmän ko jumalattomasti epäloogisuuksia ja toisiaan kumoavia juttuja, joihin on siis ihan pakko tarttua..
- Kuulehan, ihmiset tulkitsevat minun oppejani omalla tavallaan..
- Ja oot luonut ihmisen omaksi kuvaksesi? Etsä niin just sanonu jo ihan alussa? Et eiks tää ny oo vähä niinku paradoksi, että sä syytät ihmistä siitä, miten se tulkitsee sun sanojas, vaikka ihminen on sun ittes luoma olento? Eli sä syytät ihan ittees loppujen lopuksi. Tai siis, ehkä sä et olekaan niin kaikkivoipa. Jos ihminenki valehtelee, niin voiko silloin Jumalakin valehdella?
- Ei se nyt aivan niin mene.. Saatana laittaa..
- Ai siis saatana. Tarkotatsä nyt Luciferia, sun omaa enkeliäs, jonka sä heitit menemään koska se sai vähä munaa ja alko kapinoimaan? Et sä tossa pääse kyl puusta pitkään, jos alat sitä syytteleen kaikesta mitä ihminen tekee väärin.
- Öh..
- Vai mistä sitten Lucifer sai kapinamielensä? Jostain muualta? Etkö sä olekaan yksi ainut oikea Jumala, jota kohti kaikkien pitäs kumarrella vai väitätsä vaan niin?
- Itseasiassa..
- A-HA! Eli oletettavasti on olemassa muitakin voimia, joka tarkoittaa sitä, ettet sä olekaan kaikkivoipa, vaan väität vaan niin, jotta vaikuttasit vähä kovemmalta jätkältä.

Keskusteluja Isojen Herrojen kanssa osa 1: Jumala vs. Moderni ihminen; round one.

- Noniin. Istutaampas sitten. Hyvää päivää.
- Päivää.
- Meille oli siis varattu tämä aika, että voidaan hiukan keskustella.
- Näin minä sen käsitin.
- Vaikutatte hiukan ärtyneeltä.
- Kerrassaan upeaa ihmistuntemusta.
- No, minähän olen luonut ihmisen.
- Aijaa, jaa että heti vedotaan siihen. No kuules, mulla oliskin muutama polttava kysymys siitä aiheesta.
- No tuota, anna palaa sitten.
- Jos sä olet luonut ihmisen, ja jotku väittää, että kaiken elämänki..
- Niinhän se on.
- No joojoo, mut miks helvetissä siitä elämisestä on tehty niin pirun vaikiaa? Ja siis, jos ihminen on sun kuvas, miks ihminen on kateellinen, vihainen ja paskamainen tyyppi suurimman osan aikaa?
- Jos elämä olisi maanpäällistä taivasta kokoajan niin miten ihminen sitten voisi ansaita tiensä paratiisiin?
- Ai se pitää viel ansaitaki! No just joo. No mitä hittoa se ny sit vaatii? Eiks elämä ole sen verran kinkkistä et sen pitäis olla kaikille kuuluva boonus ku heittää kirveen kaivoon vai pitääks senki eteen viel tehdä töitä?
- No tuota, perinteisesti on riittänyt se, että katuu syntejään ennenkuin..
- Whoooa! Siis mitä, mitä, mitä? Väitätsä, että voi olla millanen paskapää tahansa elämänsä aikana ja ansaita pikapassin elämänjälkeiselle ikuiselle kylpylälomalle jos vaan katuu kaikkea paskaa mitä on tullut tehtyä viimesillä senteillä?
- Tämä keskustelu alkaa mennä vähän väärille saroille..
- Ai miten niin? Rupesiko kuumottamaan? Kuule, eikö Jumalalla pitäis olla vastaus kaikkeen? Vai suunnittelitko ees kunnolla tätä sun elämä-projektias ennenko alotit. Siis eihän tää nyt ole mistään kotoisin.
- Enhän minä nyt voi kääntää minun puoleeni kääntyvää pois, enhän?
- Kyllä voi, sanot vaan että vittu mua kiinnosta tollanen paskapää, oot tappanut raiskannut ja myyny huumeita ikäs että piä anteekspyyntös kuule itelläs vaan ja pistät matkalle kurimukseen, ei sen niin vaikeeta pitäs olla. Meinaatsä tosissas, et ne jotka on ollut hurskaita ja kilttejä ja huomioivia ja rakastavia ikänsä saa saman palkinnon ko joku perkeleen joukkomurhaaja jos se vaan katuu sekunnin murto-osan?
- Tuota..
- Vai ootsä niin koukussa muitten mielistelyyn, että kelpuutat kenen ruskean kielen vaan? Ja entä sit ne tyypit, jotka elää elämänsä hyvin tehden mutta eivät usko Jumalaan? Eikö ne sit muka kelpaa? Pitääks sua palvoa ja polvistella ja mielistellä ja kunnioittaa vaikka vaikuttaa vähä siltä ettet juuri tikkua ristiin laita asioitten eteen? Millon viimeks sä olet vastannut jonku rukoukseen?
- Kuule, minä saan sellaiset määrät rukouksia joka sekunti, että taivaallinen konttori on tupaten täynnä kokoajan..
- Etkö sä olekaan kaikkivoipa ja silleen? Enste teet elämästä helvetin vaikeeta, ja ihmisestä hankalan otuksen, ja sit päätätki ku ihmiset alkaa itkee siitä että voi voi, mä meen nyt golfaamaan, koettakaa pärjätä!
- ... mutta perisynti..
- Voi tsiisus! Nii seki vielä! Ensin on täydellinen maailma ja sit heität sinne yhden ainoon plantun mihi ei saa koskea ja kärmes luikertaa vähä sielä ja Eeva on heti silleen, et vau tota pitää maistaa ja onks kaikki sit niinku Eevan, eli naisen syytä? Et päätit tehdä naisen elämästä viel vähä hankalampaa? Tai siis jos sä niinku olet miesjumala, ja teit miehestä oman kuvas niin kenen kuva sit nainen on?
- No tuota..
- Niin justiinsa joo, jotenki arvasin et sanot noin.
- Minä en tahdo jatkaa tätä keskustelua.
- Justko mä vasta pääsin alkuun. Tais mennä jauhot suuhun herralle.
- ...

Aikuisuus ja Komplikaatiot

Rupesi tuossa aivossa raksuttamaan, kun Jani tuosta aikuisuutta pohdiskeli blogissaan..

Superhieno linkki marginaaliin!

Minulla ei koskaan ole ollut sellaisia ajatuksia aikuisuudesta. Minä en ymmärrä aikuisuutta, tietenkään.. sen määritelmä minulle on yhtä vieras kuin jokin monimutkainen matemaattinen yhtälö, no okei, siis mikään matemaattinen yhtälö.
Ainut asia, jonka linkitän aikuisuuteen on vastuu. Mutta se, mitä vastuun piireihin kuuluu, on asia erikseen. Niin ja vielä rajoiltaan hämärämpi asia, arvokkuus. Minun isäni on aina juonut ja olen joutunut katsomaan kaikenlaista sekoilua, joten aikuisen arvokkuus on ollut hyvin sekava sellaisenaan. Jokaisella se on ollut niin erilainen käsite.

Mutta se vastuu. No, kaikenlaisista asioista ihminen elonsa aikana kantaa vastuuta, mutta ehkä minä miellän eniten sen vastuun siihen, että aikuisena sitä kantaa vastuun itsestään. Siitä että on tosi itsellensä, aito ja kantaa sen hyvin, ja arvokkaasti. Lapsena on vaikutuksille kovin altis, mutta aikuisuus tarkoittaa sitä, että "itse" on muodostunut selkeästi ja itse osaa kertoa ja ilmaista kuka sinä olet.

Se on minun mielessäni aikuisuus, eikä se ole koskaan minua erityisesti pelottanut. Siihen pääseminen kyllä, ja se, että jos ei onnistukaan siinä.

Lähinnä se median "asettama" mielikuva aikuisuudesta enemmän hankaa vastakarvaan. Silloin tarkoitetaan sitä, että tehdään töitä, ei olla lapsellisia, mennään naimisiin ja hankitaan lapsia ja hoidetaan kotia ja tiedetään mitä saa sanoa lapsille ja miten niitä kasvatetaan.

Lapsen kasvatus ei onneksi ole ydinfysiikkaa, vaikka niinkin yksinkertaiseksi asiaksi yllättävän raskasta.

Entä jos ei löydäkään itseä? Moni kokee, ettei tiedä vielä kuka on keneksi tahtoo tulla. Itsen kriisejä löytyy varmaan kaikilta, enemmän tai vähemmän. Paitsi että jotenkin minä olen aina kokenut tietäväni millainen olen ja millainen minä tahdon olla. Välillä akseli siinä, juuri sellainenko vai tälläinenkö, on vaihdellut edestakaisin, mutta ei mitenkään erityisen rajusti.
Eniten kitkaa ja vaivaa on aiheuttanut se, miten yhdistän tämän maailman vaatiman todellisuuden siihen, mitä minä olen.

Olen aina kapinoinut rajusti sitä kohtaan, mitä minulta odotetaan ja halutaan ja kun minua aletaan purkittaa johonkin rajoihin, saatan masentua tai suuttua sitäkin rajummin. Minä en pidä siitä, että minua pyritään hallitsemaan. En koe, että kukaan on siihen oikeutettu. Mutta ottaen huomioon sen, että tässä maailmassa täytyy kyetä elämään, olen oppinut tekemään kompromisseja itseni ja odotusten suhteen.

Tuo seksi sitten taas.. no jaa. Minähän rakastan seksiä. Olen ollut ikäni erittäin seksuaalinen olento. Se, että minulta yritettiin riistää nautinto ja puhtaus koko asiasta sai minut eniten pois itseydestäni, kuin mikään koettelemus koskaan ennen. Että joku kehtasi rikkoa minua kohtaan niin! Käyttää asiaa, joka on minulle tärkeä, minua vastaan, tehdä jostain kauniista ase! Tuhota jo ensikättelyssä koko aikuisuuteen liittyvä seksuaalinen vapaus.. Vielä se saa minut oikeudellisen raivon kouriin. Sitten muistan, kuinka olen taistellut vastaan ja voin hymyillä, koska olen selvinnyt voittajana.

Vanhempiin liittyneet seksuaaliset jutut eivät ole koskaan ahdistaneet varsinaisesti, ne ovat olleet osa heitä, heidän intimiiyttään ja yksityisyyttään. Vähän sellainen nolottava ja nurkan takana hihiteltävä juttu. Mutta ei kammottava
tai pelottava.

On kyllä hirvittävän mielenkiintoista, kuinka eri tavalla ihmiset kokevat nämä asiat.

Karmea Totuus Jutuista

Ihminen on sikäli kummallinen eliö, että ihmiskunta ja yhteiskunta ja vaikka mikä muu keksitty (kuten media) on asettanut sille sellaisia odotuksia ja vaatimuksia, että monen jos kenenkään on niitä mahdoton todeksi toteuttaa.

Tämä koskee monta eri asiaa. Otetaan lähempään tarkkailuun vaikkapa liittoutuminen toisen ihmisolennon kanssa. Romanttisessa mielessä, vaikkakin esimerkiksi avioliitto joissakin tapauksissa on taloudellinen järkiratkaisu ja mukavuutta lisäävä osa elämää, johon ei romantiikka kuulu. Tai ainakin usein ennen oli, varmaan pelottavan usein nykyäänkin.

Uskonto on asettanut avioliitoille melkoiset rajapyykit ja työlistat, liitto pitää hamaan kuolemaan asti ja niin edelleen. Se on kuin työsopimus, josta et pääse irti, ainakaan uskonnollisen kannan mukaan. Kuka mielipuoli siis lähtisi työhön, josta et voi olla varma, miten se toimisi, sopimuksella, jossa sinun pitää uhrata aikaasi ja vaivaasi, ja sitten toinen ehkä ei teekään osaansa vaan vetää koko sopan pystyyn. Ja siltikin sopimus pitäisi muka pitää. Tämä on kamalan pessimistinen, ja surkea kuva toki instituutiosta nimeltä avioliitto, mutta mitä helvettiä siitä pitäisi olla mieltä kun kaikki mitä me nykyään siitä näemme suurimmaksi osaksi on riitoja, kurjuutta, petosta ja lopulta eroa.

Naimisiin mennään ja hyvin piankin sen jälkeen erotaan. Ennen avioliitoissa oli aivan yhtä paljon surkeutta ja kurjuutta mutta koska yhteiskunta ja uskonto lukivat lakia asiaan niin paljon rankemmalla kädellä kuin nykyään, olit siihen sopimukseen kuin verellä sidottu, sama mikä oli.

Nyky-yhteiskunnan pikaruokaelämäntapa on tehnyt suhteista ja avioliitoista samanlaista muovikelmun peittämää pikaruokaa, mitä kaikesta muustakin. Sen pitää tapahtua heti, kaikki pitää saada heti, nähdään uutuuttaan kimaltava paperikääre ja sitten kun se on riisuttu niin mitäs hittoa sieltä alta löytyykään? Viallinen kappale!

Vai onko sittenkään? Mitä se käytännössä tarkoittaa, viallinen kappale? Kukaan ei ole täydellinen, se on varmaa. Vika voi olla toki kappaleessa, mutta aivan yhtä hyvin katsojassa. Vaimonhakkaaja on viallinen kappale. Onko ihminen, joka välistä vetäytyy omiin maailmoihinsa eikä aina jaksa/pysty/viitsi huomioida, viallinen? No ei.

Me asetamme mielipuolisia vaatimuksia myös meidän elämäämme astuville ihmisille, koska meidät on aivopesty siihen. Tämä maailma on tehnyt meidät hulluiksi. Joskus teeveessä jossain sarjassa käsiteltiin superdeittailijoita, ihmisiä jotka eivät kyenneet sitoutua toiseen kuin ehkä kuukaudeksi kerrallaan. Muassa nainen, joka ei voinut sietää miestä huonoissa kengissä, tai jos oli tennissukat. Että se oli yksi miljoonista meriiteistä, joka erotti viallisen täydellisestä kappaleesta.

Vieläkin kammottaa. Ja hitto vie, se pistää katsomaan itseään peiliin rankalla kädellä. En minä halua olla mikään pinnallinen bimbo, jolle kelpaa vain mies hienoissa vaatteissa, paljon rahaa ja romanttinen ja huomioiva yms yms muuta paskaa. Paskat. Minä tahdon todellisen miehen, en mitään fantasiakuvaa, unelmaa, unta, pinnallisen median asettamaa ihannekuvamiestä.

Enkä minä koskaan mene naimisiin. Älytöntä huijausta koko hommma.