Vanhat visukintut

Eilen alkoi tuutista (siitä subteevee tuutista) tunkea sitten ulos vanhaa kunnon x-filesiä. Nostalgian henki hönki ja hörisi korvaan vieressä kun sitten päätin katsoa sitä nelosen näkijän sijaan. Kyllä vaan vanha on poikaa. Kammottavaa koko x-filesissä on vain se, kuinka surullisen pitkään se jatkui! Tuollaiset hyvät sarjat pitäisi osata lopettaa ajoissa, niin että jäisi vielä korvan taustaan ja aivon kuoreen kaikenlaisia ajatuksia, muita kuin että eikö ne nyt enää parempaa keksi-huomautuksia sarjan loppuvaiheista.
En ole edes varma, katsoinko aivan niitä viimeisiä tuotankokausia, koska alkoi kovasti vaikuttaa oman muistikuvani mukaan siltä, että niissä jaksoissa jauhettiin pelkästään kaikenmaailman salaliittoteorioista salaliittoreorioitten päälle ja vielä kuorutettuna salaliitolla - ja kaiken takana oli aina tuo ällön ryppyinen ja epäterveesti sauhutteleva tupakkamies, joka ei kuollut, vaikka muistaakseni jossain jaksossa jopa piti kuolla. Voitte kertoa, jos muistan väärin.
Muistelisin myös, että koko homma meni aivan röpeliksi muutenkin jo ihan siitä syystä, kun koko FBI ja koko amerikan hallitus oli niin salailun salailua ja salaliittoa, että en usko edes niitten, jotka oli kaiken takana tienneen, kuka oli kaiken takana in the end. Selvisikö se edes?
I don´t recal.

Mutta silti. Kyllä nämä alkujaksot vielä jaksoivat hiukan silloista teiniCarmabalia peloittavan silloin tällöin, tuskin sentään aikuistaCarmabalia, ainakaan toivottavasti, sillä vuosien varrella on huomannut oman unimaailmansa olevan paljon peloittavampi kuin minkään näkemäni sarjan. Ja joskus aivan se jokapäiväinen elämäkin.

Se on pelottavaa löytää yöllä vuoteesta sellainen koppakuoriaisöttiäinen, jonkalaista ei ole koskaan ennen nähnyt - let me tell you.

Peloitus ja Teloitus

Kun olin viidennellä kuulla, näin unta että synnytin 5 kiloisen hirmun. Nyt asiat vain paisuvat.

Näin unta että synnytin etuajassa jo heinäkuussa, ja olen melko varma, että niin tulee käymään muutenkin, mutta asiaan. Unessa synnytys oli niin rankka, että olin aivan tajuttomana koko homman ajan. Myöhemmin heräsin laitoksella aivan väsyneenä ja olin aivan ihmeissäni että mitä perkelettä tapahtui. Muut saivat sitten kertoa, miten koko synnytys oli mennyt.

Olin synnyttänyt 10-kiloisen poikavauvan!!! Ja se osasi jo puhua!!!! Sillä oli musta tukka ja siniset silmät. Olin aivan öönä. Kysyin että no repesikö paikat kun oli niin iso, mamma vain kommentoi että no mitäs luulisit. Ja ne asiat mitä se lapsi puhui! Kaikenlaisia enigmaattisia ennustuksia ja mystisiä arvoituksia! Ne oli niin korkealentoisia, että oli pakko antaa vaan mennä ohi korvien, sillä muuten tuli sellanen olo että tulee hulluksi.

Voitte kuvitella että neuvolatätit tänään nauroi vääränä kun kerroin tuon unen. Oli se kyllä aikamoinen kötkö. Uneksikin.

Oli muutenkin melkoisen levoton unimaailma yöllä. Ihan kuin tuo edellinen ei olisi riittänyt.
Näin unta jostain kaukaisista ajoista, ja olin jonkin itäisen maan kuninkaan vaimoke. Olin kuitenkin maho, enkä kyennyt tuottaa kovasti toivottua perillistä kruunulle, joten ukko otti ja nai nuoren ja kauniin jonku nuubialaisprinsessan. Kiukumustuin sen verran että murhautin uuden vaimokkeen myrkyllä ja jäin valitettavasti kiinni. Kuninkaani päätti sitten että joudun orjuuteen hänen valtansa alle, ja voin ostaa itseni vapaaksi, jos ansaitsen 10 kultarahaa.
Sanoin entiselle ukolleni että kiitos vaan kusipää, tuollaista summaa en tässä elossa ehdi orjana tienata! Joten jouduin siis paskamaisilla ehdoilla paskamaiseen orjuuteen. Jouduin elämään karmeassa parakissa muitten täisten ja kurjien orjien kanssa ja nukkumaan rääsyisellä laverintapaisella. Olot oli niin huonot, että jotkut jopa kuoli kapeille lavereilleen, eikä kukaan edes viitsinyt niitä siitä kuoppaan kipata.
Niin sitten orjana elelin entisessä linnassani, jatkuvasti entisen loistoni ympäröimänä ja minusta tuli katkera ja juonitteleva vanha ämmä, joka salamurhasi kaikkia kuninkaalle tärkeitä ihmisiä.
Hähhää! Että kostoa kostonkin perään.

Sen siitä sai kuppainen kuningas!

Liekö ollut jokin ei-niin-onnekas entinen elo.
hehehhehehhehehehehh...

Euroviisukamaluus

Pitipäs minun jo kauan sitten kirjoittaa siitä kamaluudesta nimeltä Euroviisut. Aina ne täytyy katsoa, sillä paskan estetiikka melkeimpä vaatii, sekä oikeanlainen määrä Masokismia.

Katselimme siis Grande Finalea JaqlynTheRipperin kera ja "nautimme" "sulavista" sävelistä ja "kultakurkkuisista" "taitureista". AAAAARGH! Kilpailussa oli vain muutama ihmisolento, joka lauloi, tai ainakin vaikutti osaavan laulaa. Joka saamarin kappaleessa oli rumpuja rumpuja RUMPUJA kyllästymiseen asti, sekä ääniä kalasteltiin häpeämättömästi vilkkuvilla pikkuhousuilla ja tissipullistumilla. Ja se, että niitä ääniä saatiin näillä häpeämättömillä konsteilla, sai kotiarvostelijan otsasuonet pullistelemaan.

Asioista voi tietysti olla juuri niin monta mieltä kuin on öh... mieltä, mutta silti ahdisti ihmisten valtavan kehno musiikkimaku, ja jotenkin vain tympäisi lopulta se, että se kuitenkin voitti se Kreikka, ihan niinkuin n. 70% kansasta arveli. Olisi ollut huisia, jos voittoon olisi noussut jokin aivan härö kummajaiskappele, vaikkapa söpö Moldova, joka sai kuitenkin kiitettävästi pisteitä.
Norjan kappale sai kotikatsomosta sellaiset röhönaurut ettei mikään ja lopulta täytyi ottaa digikameralla ahdistus/tyrmistyskuvia, kun se sai kaikilta aivan hämäriltäkin mailta vaikka kuinka pisteitä. Taisi ollakin Norjan suurin menestys sitten.. pitkään aikaan.

Yllätyksellisyyttä jäin kyllä nyyhkien kaipaamaan, vaikka ainahan ne hauskoja ovat, nuo Euroviisuiset. Ehkäpä seuraavana vuonna, ehkäpä sitten taas olisi jotain käsittämättömän outoa, kuten eräänä vuonna oli Kreikan karmea Sagapo, eräänä vuonna Sveitsin käsittämätön lastenlaulu/hevibiisi(vai oliko se sittenkin itävalta?). Jää nähtäväksi sekin sitten...

Mutta selvää on, että kuten monen muunkin paskan estetiikka-homman kanssa, niin seurassa se paskanhajukin tiivistyy!!

Kun ei malta herätä. Osa 2

Palatkaamme uneen.

Käyskentelin siis aikani ympäriinsä ja löysin itseni jälleen jonkinlaisen luolaston suuaukolta. Luolasto näytti varsin pelottavalta ja kaikkialla oli aivan liian hiljaista ollakseen luonnollista. Minua kuitenkin vaivasi tämä koko Verbeegi-asia niin kovasti, että päätin lähteä tutkimaan luolastoa hinnalla millä hyvänsä.

Astuin siis varjoisaan luolaan ja aloin tutkia suunnatonta onkalomuodostelmaa, joka levittäytyi käsittämättömän suurelle alueelle. Löysin erilaisia "huoneiksi" luokiteltavia luolia, joitten seiniin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, ja tutkiskelin niitä niskavillat pystyssä, sillä tunnelma luolastossa oli niin tiivis, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Ehkä jopa toivoin, että olisin tuonut mukanani veitsen.
Siinä kaikenlaisia piruja seinille "maalaillessani", alkoivat kuvat seinillä vaikuttaa jollakin tavalla kovin tutuilta ja jotenkin erittäin älykkäiltä. Kuin olisi katsonut kuvia, joitten sisään oli piilotettu koko kuvan varsinainen merkitys.

Samassa kuulin takaani jonkin äänen, kuin kangas olisi hangannut kangasta vasten.
Käännyin ja näin takani seisovan erään tuttavaperheen isännän, omituinen ilme kasvoillaan. Hän alkoi murista ja paljasti suun täynnä teräviä hampaita. Nousin ylös ja vaistonvaraisesti aloin itsekin murista. Hän kävi kimppuuni ja kävin vastavuoroisesti hänen kimppuunsa. Taistelimme varsin eläimellisesti aikamme, kun meidät sitten erotti saman perheen äiti ja tytär. Heissä kaikissa oli jotain outoa ja olin täysin tyrmistynyt siitä, miksi he olivat täällä.
Kysyin asiasta ja perheen isä vastasi että hekin ovat Verbeegejä. Olin hämmentynyt. He selittivät eläneensä ihmisten parissa tarkkailemassa minua, sillä minun kuului tulla tänne Koyhin.

Unessa puhelimme pitkän ajan, josta en muista kaikkea, mistä keskustelimme, mutta se liittyi Verbeegeihin ja siihen, mitä Verbeegit oikeasti olivat.
Selvisi, että Verbeegeihin kuului suuri osa olentoja, joita ihmiset pitivät taruolentoina, ja että toiset ihmiset olivat polveutuneet näistä kansoista, ja heissä oli olemassa jonkinlainen Verbeegi-olemus, jonka saattoi uudelleen saavuttaa. Ilmeisesti olin itsekin sellainen, ja jäin heidän luokseen ottamaan selvää siitä, mikä oli minun Verbeegi-olemukseni.
Tiesin sen jo heti siitä hetkestä, kun minulle selitettiin koko asia, mutten vielä paljastanut sitä. Myöhemmin unessa Verbeegi-ystäväni antoikin hyvän ohjeen mietiskellä asiaa pitkään ja hartaasti, vaikka se olisikin vaikuttanut hyvin selkeältä. Minua myös kehoitettiin tutkimaan asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta, jotta voisin olla varma, ja myös "perustella" syvimmän olemukseni tarpeen vaatiessa. Suorastaan siis Sokratesmainen filosofinen kehoitus, sillä syitten täytyi kyetä täyttämään tietyt "vaatimukset", jotta ne katsottiin vedenpitävästi selitetyiksi.
Jäin siis Verbeegien luokse ja lopulta olin tutkinut asioita tarpeeksi ja löytänyt oman olemukseni, jota en tässä paljastakaan! Mutta olin kuitenkin jo alusta asti ollut oikeassa, mutta nyt minulla oli kaikista niistä asioista paljon perusteellisempaa tietoa ja taito olla se, mitä sisimmässäni olin.

Uni jatkui vaikka kuinka kauan tästä eteenpäin, kun otin käyttöön uuden olemukseni ja jäin elämään Verbeegien pariin, sillä ihmismaailma menetti ainakin joksikin aikaa mielenkiintonsa minulle.

Kaikenlaisia unia sitä näkeekin.

Kun ei malta herätä. Osa 1

Nukuin siis kaksitoista tuntia, melkein yhteen pötköön. Ja näin jälleen mitä kummallisinta unta.
Heti herättyäni lähetin Ugukselle tekstiviestin missä kysyin, oliko kyseinen herra koskana törmännyt sanaan Verbeegit. Tuli takaisin viesti että ei, mutta google haussa AD&D:ä on jokin jättiläisrotu nimeltä verbeeg. Strange I tell you.

No asiaan.

Unessani tutustuin jotenkin olentoihin, jotka kutsuivat itseään nimellä Verbeegit. Tapaamani yksilö oli hyvin pieni ja laiha naispuolinen olento, joka tahtoi minulta jotain erityistä palvelusta, en muista mistä oli kyse *tietenkään enää*, mutta suostuin. Unen jatkuessa kasvoi mielenkiintoni tätä omituista olentokuntaa kohtaan, joten aloin kysellä näistä mystisistä Verbeegeistä tuttaviltani ja löytyi kuin löytyikin eräs tuttavan 90-kymppinen mummo, joka muisti lapsuudestaan isänsä, joka oli myös kohdannut Verbeegejä, jotka olivat pyytäneet häneltä palvelusta. Kaikki oli johtanut siihen että vanhan rouvan isä oli ottanut myös selvää näistä olennoista ja saanut selville niitten asuinpaikan ja lähtenyt tyttärensä kanssa sinne käymään. Vanha rouva oli ollut silloin n. 10-vuotias.
Ennenkuin rouva kertoi minulle miten Verbeegien luokse päästiin, hän varoitti että hänen isänsä kävi niiden eräässä "kaupungissa", johon häntä ei ollut tervetulleeksi toivotettu, oli hän saanut selville toisen paikan, jonne hän oli läksinyt, eikä koskaan ollut palannut.
En piitannut rouvan varoituksista, vaan halusin tietää, miten niiden luokse päästiin.

Rouva kertoi että täytyi ajaa kohti itää, *en muista mikä suomalainen kunta se oli, lähellä itärajaa, pohjoisemmassa* valita vain suurimpia teitä ensin, ja tietyn lukumäärän jälkeen vain pieniä teitä, ja kun alkoi mahanpohjassa tuntua omituiselta, niin jatkaa sellaisiin suuntiin, jonne vaistoi kertoi mennä.
Kiitin varsin hämäristä tiedoista ja poistuin. Sitä ennen rouva kertoi että etsin paikkaa nimeltä Koy. Että sinne minun piti mennä.

Pakkasin kamani seuraavana päivänä ja lähdin ajelemaan kohti kerrottua suuntaa.

Hyppään tässä tylsistymistä välttääkseni pitkän etsiskelyn yli suoraan siihen kun löysin kyseisen paikan, tai siltä se ainakin ensin vaikutti.

Olin ajellut päiväkausia, kun huomasin olevani keskellä ei mitään, käsittämättömän häipyvällä metsätiellä umpikorvessa ja vatsanpohjassani myllersi varsin kummallinen tunne. Aloin tarkkailla ympäristöäni ja huomasin pusikoissa, puissa ja kaikkialla omituista liikehdintää, mutten nähnyt selkeästi mitään. Jonkinasteinen pelko alkoi tykyttää päässäni. Ajelin itsepintaisesti syvemmälle korpeen ja jouduin jonkinlaisen suon reunamille. En voinut enää ajaa eteenpäin, joten astuin ulos autosta ja hiukan tutkin maastoa ympärilläni. Paniikki kasvoi kun vaistosin ympärilläni vaikka mitä, mutten nähnyt mitään. Vihdoin silmieni eteen ilmestyi jokin pelottavalta näyttävä luolasto. Tiirailin sisään ja kuulin murinaa. Peräännyin. Luolasta käveli ulos omituiselta näyttävä olento, joka katseli minua mittaillen.
"Mitä sinä täällä teet. Tämä ei ole paikka ihmisille."
Sanoin etsiväni Verbeegejä ja Koyta.
Olento alkoi nauraa ja käyskennellä ympärilläni.
"Tämä paikka ei ole Koy, ja vaikka olemmekin Verbeegejä, et ole tervetullut tänne. Sinuna lähtisin ajelemaan kohti etelää, jos tahtoisin löytää Koyn. Ehkäpä olet tervetullut sinne. Täällä ei ole turvallista, joten tulen saattamaan sinut pois, jottet kohtaa kuolemaasi."
Minua ei paljon naurattanut mutta en juuri muuta voinut kuin totella, joten otin kummallisen ja pelottavan Verbeegin kyytiini ja läksimme ajelemaan pois.
Matkalla eräs suuri puu kohahti niin oudosti että säikähdin ja kysyin mikä helvetti se oli.
"Katso tarkemmin, ihminen." Sanoi kyydissäni istuva Verbeegi. Sillä oli outo äänensävy jonka myötä aloin nähdä mitä ympärillämme oikeasti oli. Puitten lomassa seisoi valtavia, mustia olentoja, jotka välillä kulkivat puitten lomassa, saaden ne riuhtomaan kuin suuren tuuleen liikuttamina ja puitten oksilla ja juurilla kulki kaikenkokoisia ja näköisiä Verbeegejä. Kenenkään ilme ei luvannut hyvää.
Ilmeeni oli varmaankin aika karmea joten kyytitoverini lohdutti. "Eivät ne tee mitään kun olen kanssasi. Siksi tulin. Et olisi koskaan päässyt takaisin."

Ennenpitkää pääsimme pois tuosta karmeasta valtakunnasta ja oikeille teille ja Verbeegi antoi minulle uudet ajo-ohjeet ja poistui kyydistäni ja katosi metsikköön. Käteni aivan vapisivat kun ilomielin mutta hiukan huolissani lähdin etsimään Koyta. Entä jos sielläkin olisi yhtä huono vastaanotto?

Ajan kanssa löysin tieni hiukan eteläisempiin metsiin ja pääsin taas sellaiselle tielle, jossa sisukseni valtasi se samanlainen tunne kuin viimeksikin Verbeegejä lähestyessäni. Kun tie alkoi loppua tai käydä pikemminkin ajokelvottomaksi, astuin ulos autosta ja lähdin tutkimaan ympäristöä. Oloani ei helpottanut se, että täällä oli hiljaista ja painostavaa kuin haudassa...

Jätän tähän uneni, ja jatkan illemmalla tai huomenna.... Tulee muuten liian pitkä teksti..

Uskontoaiheinen pöyristys

Jälleen marginaali-blogi on inspiroinut aivokuortani muistamaan jonkin asian, josta on varmasti moneen kertaan pitänyt kirjoittaa, mutten ole koskaan muistanut! Tulkoon valkeus, tai ankeus, tai harmaus tai vaikka hippivärjätty batiikkikangastaivas!

Menkäämme aiheeseen. Kun olin vielä amiksessa, jouduimme koko koulu juhlasaliin kuuntelemaan uskovaisten sellaista härdelliä nimeltään SExDrugsAndRock´an´roll. Shown ei kuulemma pitänyt olla mitenkään erityisen uskovainen, mutta kävi ilmi että uskovaiset olivat kusseet koulun valtaapitäviä pahasti silmään. Kävi hyvin nopeasti ilmi, että luvassa oli n. tunti hirveää paatoksella kuorrutettua kärvistelyä kuunnellen järkyttävää uskovaisten "rokkia" ja kamalia käännytyspuheita raamattu kädessä väristen. AAAAAAAAAAAAAAAARRRRGH!!!!

Kamalimmat muistot ovat jo piiloutuneet jonnekin alitajuntaan mutta jotkin jäivät elävän palavina mieleen. Mm. se kun joku niistä "saarnamiehistä/naisista" piti palopuhettaan siitä, kuinka oli käynyt käännyttämässä saatananpalvojia uskoon. Se nainen heilui kuin mikäkin epilepsiapotilas suu vaahdossa ja raamattu kourassa ja vaahtosi eräästä pojasta, joka ei ollut ensin suostunut käännytettäväksi, mutta oli sitten soittanut sille muijalle yöllä ettei kestä enää, että saatana ja demonit vaanii sitä joka nurkan takana, ja sitten se saarnaämmä oli itkenyt onnesta ja huutanut kotonaan että " HYVÄ JUMALA, TAAS KÄÄNSIN YHDEN PUOLEESI!" Että se siitä. Oman egon pönkittämistä all together. Oikein iljetti. Ja vatsaa käänsi. Toivoin syvästi että olisin syönyt litratolkulla hernekeittoa, jotta olisin voinut laittaa oman yhtä viehättävän showni pystyyn.
Toinen miellyttävyys oli joku saarnaukkeli, joka tuomitsi kaikki yli 5 miehen kanssa seksiä harrastaneet suurinpiirtein kaiken pelastuksen tuollapuolen oleviksi saatanan jalkavaimoiksi. Amiksessa meni sanomaan tuollaista. Kuvitelkaa kaikki ne kiukusta punaiset naamat siinä salissa. OH. Hyi häpeä moista.

Sanomattakin selvää, ettei tämä show saanut kovin hyvää vastaanottoa. Keneltäkään.
Esitysten jälkeen koko sali hiljeni ja porukka poistui tukahdutetusta raivosta vapisten. Joskus vavisuttaa vieläki. Että sellaista täällä uskonnollisella pohjanmaalla.

Hyi saatana.

Piti kirjoittaa

Jostain fiksusta. Pitkästi ja kantaaottavasti, mutta en millään keksi mitään, mihin voisin kuumeisesti juuri nyt ottaa kantaa. Kipinä oli muutama päivä sitten, mutta satoi enkä päässyt koneelle ja nyt olen jo autuaasti unohtanut, mitä tahdoin sanoa.

Mikään ei ole oikeasti niin ärsyttävää kuin se, että joskus unohtaa jonkin maailman parhaimman idean, jonka on saanut. Kuten jonkin novelli-idean. Tai että kesken lauseen, unohdat jonkin täysin tuikitavallisen sanan kuten porras, tai bussi tai tuhoutua. Sitä vaan hokee tyhmänä, no kyllä sää tiiät, siis se, sanonykyllä säätierät. Perkele. Eikä muista ja aivot tarjoilevat pelkkää kielioppia, mutta väärällä kielellä. Ihan niinkuin aivoissa toimisi jokseenkin bugaileva windows xp-järjestelmä. Minulla ainakin käy tämän tästä sillä tavalla, että se sana, jonka hukkaan, ilmentyy päähäni varsin selkeästi... englanniksi! What´s up with that?? Joskus jopa uneksin englanniksi, puhumattakaan muutenkin ajattelemisesta.

Olen saanut suunnattoman upeita ideoita monta jo tämän elämän aikana tähän mennessä. Yleensä olen fiksu ja kirjoitan ne ylös, tai teen jonkin kaavion ja tänään sain jopa piirrettyä itseni mielestä peräti hyvän kuvan sellaisesta naishaltiasoturista, jolla oli siihen tarvittavat lihaksetkin. Lihakset on aina niin vaikea piirtää. Mutta on pelottavaa ajatella, että onkohan se muuttunut aivan paskaksi siihen mennessä kun palaan kotia? Hitto, ei tuo käsi voi noin olla, huotra - voi paska taas väärinpäin sapelille, jos miettii miten se ase sieltä ulostetaan, kummalla kädellä ja mihin asentoon käteen. Jalka liian laiha tai pää liian pieni/iso. Huoh. Toivon ja rukoilen, etteivät kirotut silmäni löydä siitä ainakaan liikaa valittamisen aihetta ja voin siirtyä tussaamaan toistaiseksi vielä lyijykynäteoksen. Josta aivoni hyppäävätkin luontevasti siihen, että lyijy on melkein loppu. Täytyypä siis käydä ostamassa lisää sitä, sillä nyt on sellainen olo, että voisin luoda hienoja piirustuksia hiukan lisääkin.

Off I go then..

Jos metsään haluat mennä nyt

Tehkääpä ihmiset hyvin ja aukaiskaa googlen haku. Kirjoittakaa hakusanaksi pbf ja painakaa enteriä. Pääsette äärimmäisen nauruhermoja kutkuttavaan paikkaan, missä mikään ei ole pyhää, ja hyvä niin. Itse olen juuri naureskellut pallealihakseni muussiksi kyseisellä sivustolla ja jos tämä ei uppoa, niin olette outoja! Tai sitten olen itse? Mikä lienee mahdollista... mutta silti, käykää toki tutustumassa tämän mainion sivuston antiin!! Antiin!

Se puhuu jo!!

Sunnuntaina illalla katselimme jälleen iloksemme vampyyrielokuvaa(oh - orgastista!) ystäväni Jaqline the Ripperin kanssa. Sopivasti stimuloivan elokuvan jälkeen istuskelimme vielä after burneissa (toivottavasti ette saa tästä väärää käsitystä, hahahhaha) sohvalla kun yhtäkkiä kuului vatsastani (lempinimellä valkoinen vappupallo) hirmuisa ärinä. Niinkuin oikein kunnon kirkonpolttomusiikkimiehen tuskainen heviärinä.
Huuli pyöreänä tuijotimme Jaqlinen kanssa toisiamme. Purskahdin nauruun, perskeles, sehän puhuu jo! Kyllä siitä ainakin äitinsä lapsi tulee!

AHHAHAHAHAHHAHAHHA!!!

Voi kuinka söpöä. Pidättäydyn siis nerokkaassa suunnitelmassani ja teen lapselleni värikkäästä softiksesta sellaisen lepakkomobilen! OH!

Että sellaisia tälläkertaa.

Uutiset

Neiti G-Piste on synnyttänyt helluntaisunnuntaina terveen ja potran poikalapsen! The firstborn is.. well... BORN! Oikein tuli tippa linssiin aamusella kun sain lapsen isältä tämän uutispaukutuksen. Ja nopeakin synnytys on ollut! Olimme sentään G-Pisteen kanssa lauantaina viiteen asti käyskentelemässä ja uusi olento on saapunut seuraavana päivänä kahden maissa. Hurjaa. Pistää ajattelemaan sitä omaa vuoroansa - hui!
No, none the less, sekin tulee tapahtumaan, joten turhapa sitä lienee etukäteen tuskailla.
Jatkakaamme.

Olmit kaivautuvat esiin

Olin tänään kauniissa, houkuttelevassa auringonvalossa käyskentelemässä toisen raskaan ystäväni, G-pisteen kanssa Kokkolan keskustassa. Ihmisiä oli Erä- ja Kalamarkkinoitten takia paljon liikenteessä, näimme jopa kolarin, jota emme kuitenkaan kuulleet, vaikka olimme onnettomuuspaikasta 20 metrin päässä.
Myös perulainen bändi soitteli kadunkulmassa viehkeästi ja ihmiset pörräsivät.

Istuskelimme kaikessa rauhassa vanhassa kunnon Naakkiksessa (puisto keskustassa, jolla on maine teinien ja bensanhaistelijoiden suosikkina) ja jouduimme karmean alkkismuijan ahdistelemiksi. Se hiihti kohti kaljapullo ja muovipussi (kuinkas muuten) käsissään ja silmät harittaen tuskallisesti eri ilmansuuntiin. Se yritti hymyillä ystävällisesti ja tuli liian lähelle. Mietein kuumeisesti liekinheittimen hankkimista käsiaseeksi.

-Oisko teillä heittää röökiä!? Känisi rähmäinen ja visvainen ääni pilalle tupakoidusta ja ryypätystä rumasta ryppyisestä kurkusta. Heilui tuo olento hiukan.
Tuijotimme epäuskoisina. Molemmilla selkeästi maha pystyssä, G-pisteellä synnytys edessä minä hetkenä hyvänsä, minulla vasta kesällä.
-No ei taia olla, me ei polteta! Sanoin vihaisesti ja mulkoilin.
Alkkismuija oli silminnähden hämmentynyt. Tarjosi ystävällisen oloisena, mutta täysin pässiltä vaikuttaen kättään ja esitteli itsensä miksikälie kertuksi tai elluksi.
Mulkaisin kättä kuin se olisi tarjonnut hapossa uitettua mäjäntynyttä lohta.
-Ei meitä nyt kiinnosta tutustua mihinkään uusiin ihmisiin - meillä on tässä ihan omat jutut nyt kesken. Meepä joltain muulta ruinaan sitä tupakkaa. Sanoin kylmästi.
-Aijaa?

ARGH! Mikä minussa on joka vetää kaikenmaailman turot juuri minulle juttelemaan. Sillä se ei jäänyt viimeiseksi ahdistavaksi avohoito/alkkis/ahdistelijaksi, joka keksi juuri meille tulla älisemään.

Hittoon siitä.

3 Euron Kidutus

Valtaisa huokaisu.

Älkää hyvät ihmiset tehkö sitä virhettä, minkä tein eilen. Älkää vain lainatko rainaa nimeltä Aleksanteri. Siinä vasta on hukattu rahaa ja aikaa suunnattomia määriä - aivan kohtuuttomia tökeröön lopputulokseen verraten. Luvattoman pitkä historiallinen plörinä oli juuri sitä, mitä äsken kirjoitin. Historiallisuus oli AINUT lainkaan kiinnostava seikka koko sotkussa, ja sai aikaiseksi vain valtavan hälinän ystäväni kanssa siitä, että nyt kun pääsisi hakkaamaan CIV3, persialla, carthagolla tai kreikalla. Mitään muuta kuin valitusta elokuvan kammottavasta pituudesta ei juuri kuulunut. Kahden tunnin jälkeen olimme jo aivan vereslihalla. Ja vasta sitten, vasta sitten, tajusimme kurkata kuinka kauan täytyy vielä kestää. 48 minuuttia!! ""#%((==``/(%#¤%&*^(#">!!!!!

Parasta koko elokuvassa oli sen kovasti odotettu loppu! Hurraa!

Ääliöitten Taivas

Tulipa todella mieleeni!
Kun kävin lukemassa tuota marginaalia. Kyse on alkuperäisesti siitä, minkälaiseen maailmaan itsensä sijoittaisi, ja tämä johti Janin vastauksen inspiroimana itseni muistamaan erään päivän ammattikoulussa (tai ammattiopistohan se nykyään on, paljo hienostuneempi - hahah). Keskustelimme ompelutunnilla erään kappaleen innoittamana siitä, haluaisiko joku elää ikuisesti. Arvaatte varmaankin mikä kappale on kyseessä, vanha klasari.

No, luokallani oli eräs erittäin vajaa tapaus. Oikein nätti tyttö, mutta aivoissa ei juuri leimahdellut mikään muu kuin alempitasoiset ajatukset. Sanoin sitten omaksi kommentikseni että jos eläisin ikuisesti, niin olisin sitten vampyyri. Sillä mielelläni olisin. Tosin minulla on hyvin vahva oma käsitykseni vampyyrista, mikä meni pahasti ristiin kyseisin vajakin kanssa. Hän innostui kovasti ja alkoi reuhaamaan, kuinka hän olisi älyttömän vahva velhotar (tai jokin sen sorttinen) ja mää olisin sen kaveri ja sitten me terrorisoisimme maapalloa ja hallitsisimme kaikkea ja ihmiset pelkäisivät(eli kunnioittaisivat) meitä.

Luokan toiselta puolelta sanoin ovelana, etten sanonut mitään siitä että olisin paha. Kyseinen henkilö häkeltyi ja äläytti että häh- olisitko sitte joku hyvis vai? Virnistelin ja sanoin, että en sanonut niinkään. Keskustelukumppanini aivojen tuskallisen raksutuksen kykeni kuulla yli teollisuusompelukoneitten möykän, kun hänen aivonsa yrittivät prosessoida tätä tietoa. Kuin mitään muita ei voisi olla kuin stricktly hyvä tai paha.
Päätin valaista asiaa ja kysyin että miksi haluaisit kiduttaa ja hallita ihmisiä pelolla? Hän oli hämmentynyt ilmiselvästi - sehän on paras tapa. ?. Sanoin että tuskimpa vain. Jos hallitsisi koko maailmaa tyrannialla, joutuisi kokoajan pelkäämään salamurhaajia ja kaikenmaailman sankareita, sillä ihmiset yrittäisivät aina löytää jonkun niin vahvan ja rohkean, että löisi sellaisen tyrannin alas. Ja aina sellainen löytyisi.
Hän väitti, että olisi niin vahva ettei se olisi mahdollista.
Vastasin kryptisesti että kaikki on mahdollista. Varsinkin kun luo tapahtumille oikeat puitteet. Joka tyranni kaatuu jossain vaiheessa.

Keskustelu jatkui näillä uomilla ja naureskelen vieläkin itsekseni, kuinka mielikuvitukseton ihminen voi olla, ja kuinka typerä! Jos olisin noin hölmö, en varsinkaan paljastaisi olevani nimenomaisesti noin typerä. Tai ehkäpä sitten ei hänellä ollut tajua edes sen vertaa, että olisi kyennyt olla paljastamatta kehnoja korttejaan...

Vai että pahalla hallita. Vai että paha pitäisi olla.

Entäpä sitten se minun tieni? Varjosta varjoon, ehkäpä vetelisin joitakin naruja, mutta huomattavasti hienotunteisemmin, piilossa, ja pitäisin tarkoitusperäni vain ominani... Ja miksi ihmeessä pitäisi hallita koko maailmaa jos eläisi ikuisesti? Väsyttävä ajatus.

Gallup

Jatketaan aiheesta, johon kommenttini Janin blogissa johti. Missä elokuvamaailmassa asuisit, jos voisit? Minkälaisen omituisen paikan valitsisit omaksi leikkikentäksesi? Haluaisitko päästä helpolla, vai rääkkäisitkö itsesi kuoleman partaalle?

Itse valitsisin jonkin omituisen Päätön Ratsumies elokuvan ja Harry Potter elokuvien sekä Crown välimaastossa sijaitsevan maailman jonne itseni jotenkin luonnollisesti sijoittaisin. Heittäisin mukaan ehdottomasti FFC:n Draculan tunnelmia (ehkä jopa noita ihanaisia verenimijöitä itsejäänkin) sekä häivähdys jotain huumoripätkää, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei menisi liian vakavaksi meno.

Kai se sitten olisi se täydellinen soppi, jonne käpertyisi viettämään lopun aikoja.

Mene tiedä.

Dead Birds

Joskus löytyy kauhuelokuva, jota ei ole missään millään tavalla mainostettu, josta ei ole hiiskahdustakaan kuullut kaikenmaailman kaunojen ja muitten "hitti"elokuvien takia, ja silloin saat yllättyä iloisesti. Tai tavallaan pikemminkin selkäpiitäkarmivasti.

Katselin eilen JaqlineTheRipperin kanssa elokuvan nimeltä Dead Birds. Nimi oli erittäin kökkö ja enteili kansikuvan kanssa varsin huumorin täyttämää elokuvailtaa, mutta toisin kävi. Istuimme inhon jäytäminä ja jähmettäminä sohvalla. Rillit oli ennätysrasvaiset session jälkeen, koska katsoin melkein koko elokuvan sormien välistä varovaisesti tiiraillen.
Kuinka elävöittävää!! Näin kovasti ei edes Ring säväyttänyt!

Dead Birds oli varsinainen ilon liekki kaikkien hollywoodrainojen jälkeen. Epäilemättä sekin hollywoodissa alkunsa saanut ja tehty, mutta monella tapaa toi myös jotain aivan uutta tähänkin meininkiin. Tunnelma oli niin nihkeän pahaenteinen hamasta alusta vielä hamempaan loppuun, eikä antanut sekunniksikaan hengähdystaukoa. Tapahtumat sijoittuivat 1800-luvun lopulle amerikan etelävaltioihin ja mukavaa oli varsinkin se, että henkilöt myös mielestäni reagoivat kammottaviin tapahtumiin sen mukaisesti! Musiikki oli erinomainen, ja sai auringon valossa kuvatut kohtauksetkin kytemään kuin minkäkin mustuuden keskuksen! AH! Inhottavuutta!
Jopa juoni oli monella tapaa poikkeuksellinen. Annettiin tietynlainen syy, miksi kaikki tapahtui, mutta mitään ei lopullisesti tai liiallisesti selitetty, vaan annettiin asioitten vain olla niin inhottavia kuin ne olivat.

Varsin mieltäkääntävä kokemus. Älä katso yksin elokuva. Ehdottomasti. Suosittelen.

Naamioitu Colaksi

Sokerirasitustesti oli ja meni. Hämmästyttävästi kykenin taas hallitsemaan kehoani pakon edessä niin, että kykenin olla ilman ruokaa ja vettä, heräsin ajoissa, kävelin reippaasti laboratorioon, ja join kiltisti glugoosisiirappinesteen, joka oli naamioitu colaksi.

Oli aika hassua, kun se täti sanoi, ennenkuin otti eka kerta verta, että "nyt vähän kirpaisee". Kukaan täysijärkinen ihminen (jolla ei ole neulakammoa) ei voi väittää, että veren ottaminen ottaisi kipeää!!! Se ei ota. Tai sitten minulla on korkea kipukynnys - aina parempi jos on. No, veret valui ja sitten sain sen colaksi naamioidun juotavakseni. Oli aika vielä paljon hassumpaa kun se sairaanhoitajatäti otti kaapista sellaisen ihan kaljapullolta näyttävän 33cl pullon, aukaisi sen kuin kaljapullon ja kaatoi sen sellaiseen muoviseen mukiin, joista usein kaljaa/siideriä/lonkeroa tarjotaan kun lasit ovat baarissa loppuneet. Maistui etäisesti kolalta se kolaksi naamioitu. (Go figure that one out!)

Sitten eikun odottamaan täyteen ahdettuun odotushuoneeseen ohjeilla, ei saa syödä, juoda tai liikkua juurikaan. Vetäisin sitten R.A Salvatoren uusimman fantasiakirjasarjan 2 osan esiin ja jatkoin lukemista. Meni tunti, minua kutsuttiin nimeltä ja sain taas auliisti luovuttaa verta. Sitten minut passitettiin takaisin odotushuoneeseen tunniksi samoilla ohjeilla. Jatkoin lukemista ja häivytin kaikki kyllästymisen, pahanolon ja nälän tunteet. Tunnin päästä sama veriruljanssi ja sitten minut laskettiin vapauteen.

Olo oli kuin villieläimellä, joka pääsee eläinsairaalasta takaisin lähelle omia synnyinseutujaan. Ah. Kaverille syömään eväät ettei kupsahdus tullut ja sitten takaisin arkeen. Mutta luulempa että ihan turhaan tuokin piti kestää. Seuraavana tiistaina kuulen epäilemättä tulokset...

Hmm.

Lost in Demi-God Conjurer

ÄÖH.

Olo on tukala. Ulkona on ihanaisen lämmin ilma, aurinko porottaa, kaikki merkit viittaavat kesän lähestymiseen. Simaa meni kaksi lasia vappuna, mutta sekin outoa simaa, hiukan sameaa, ei ollut mamman tekemää.

Pulut ovat kadonneet parvekkeeltani, en ainakaan ole tehnyt näköhavaintoa kahteen päivään, ja kaksi päivää sitten taas tippui alas muna. Ehkä parat ymmärsivät ettei paikka ollut paras mahdollinen, sillä olihan se jo neljäs muna, joka alas räsähti. Tavallaan surullista - siperia opettaa.

Entinen vuokraisäntä valehteli julmasti sähkön kulutuksen edellisessä asunnossa, sillä sain selkäpiitä karmivan loppulaskun. Siellä asuessani sain 3 kuukauden välein yli sadan euron arviolaskun. Loppulasku lähentelee häpeällisesti kolmeasataa. Ja ajatella, että se vuokraisäntä jopa vaihtoi mulle uudemmat patterit ja uuden jää/kylmäkaapin, ettei menisi niin paljon sähköä!! Tämä suututtaa melkein, muttei muu auta kuin keksiä jotain nerokasta, kuten naukua taas soskun ovella, että saatana - olisi mukava syödäkin.

Vatsa senkun kasvaa. On vaikea kammeta itseään ylös vuoteesta aamuisin, sillä kylkiasennossa on pakko nukkua ja lonkka jämähtää aina yön aikana kammottavalla tavalla ja rutisee kuin rikkinäinen akseli jossain sisälläni, kun yritän liikuttaa vasenta jalkaani. Se on aina se vasen puoli. Mystinen juttu.

Huoh. Huomenna joudun sokerirasitustestiin, ja minun pitää paastota 12 tuntia, en saa edes juoda kuin vähän vettä. Pelottaa. Jo 4 tuntia ilman ruokaa aiheuttaa ankaria väsymyksiä, pahaa oloa ja juomattomuus oksetusta ja kaikkea muuta inhottavaa, vatsan kalvamisesta puhumattakaan. Miten ne kuvittelevat minun pääsevän sinne laboratorioon omilla jaloilla kävellen 7.30 aamulla? Kun ei kyytiäkään ole.

On se perkele.

Virhe ohjelmassa

Virhe ohjelman käynnistämisessä. DLL-tiedostoa D3D8.DLL ei löydy.

?