Kun ei malta herätä. Osa 1

Nukuin siis kaksitoista tuntia, melkein yhteen pötköön. Ja näin jälleen mitä kummallisinta unta.
Heti herättyäni lähetin Ugukselle tekstiviestin missä kysyin, oliko kyseinen herra koskana törmännyt sanaan Verbeegit. Tuli takaisin viesti että ei, mutta google haussa AD&D:ä on jokin jättiläisrotu nimeltä verbeeg. Strange I tell you.

No asiaan.

Unessani tutustuin jotenkin olentoihin, jotka kutsuivat itseään nimellä Verbeegit. Tapaamani yksilö oli hyvin pieni ja laiha naispuolinen olento, joka tahtoi minulta jotain erityistä palvelusta, en muista mistä oli kyse *tietenkään enää*, mutta suostuin. Unen jatkuessa kasvoi mielenkiintoni tätä omituista olentokuntaa kohtaan, joten aloin kysellä näistä mystisistä Verbeegeistä tuttaviltani ja löytyi kuin löytyikin eräs tuttavan 90-kymppinen mummo, joka muisti lapsuudestaan isänsä, joka oli myös kohdannut Verbeegejä, jotka olivat pyytäneet häneltä palvelusta. Kaikki oli johtanut siihen että vanhan rouvan isä oli ottanut myös selvää näistä olennoista ja saanut selville niitten asuinpaikan ja lähtenyt tyttärensä kanssa sinne käymään. Vanha rouva oli ollut silloin n. 10-vuotias.
Ennenkuin rouva kertoi minulle miten Verbeegien luokse päästiin, hän varoitti että hänen isänsä kävi niiden eräässä "kaupungissa", johon häntä ei ollut tervetulleeksi toivotettu, oli hän saanut selville toisen paikan, jonne hän oli läksinyt, eikä koskaan ollut palannut.
En piitannut rouvan varoituksista, vaan halusin tietää, miten niiden luokse päästiin.

Rouva kertoi että täytyi ajaa kohti itää, *en muista mikä suomalainen kunta se oli, lähellä itärajaa, pohjoisemmassa* valita vain suurimpia teitä ensin, ja tietyn lukumäärän jälkeen vain pieniä teitä, ja kun alkoi mahanpohjassa tuntua omituiselta, niin jatkaa sellaisiin suuntiin, jonne vaistoi kertoi mennä.
Kiitin varsin hämäristä tiedoista ja poistuin. Sitä ennen rouva kertoi että etsin paikkaa nimeltä Koy. Että sinne minun piti mennä.

Pakkasin kamani seuraavana päivänä ja lähdin ajelemaan kohti kerrottua suuntaa.

Hyppään tässä tylsistymistä välttääkseni pitkän etsiskelyn yli suoraan siihen kun löysin kyseisen paikan, tai siltä se ainakin ensin vaikutti.

Olin ajellut päiväkausia, kun huomasin olevani keskellä ei mitään, käsittämättömän häipyvällä metsätiellä umpikorvessa ja vatsanpohjassani myllersi varsin kummallinen tunne. Aloin tarkkailla ympäristöäni ja huomasin pusikoissa, puissa ja kaikkialla omituista liikehdintää, mutten nähnyt selkeästi mitään. Jonkinasteinen pelko alkoi tykyttää päässäni. Ajelin itsepintaisesti syvemmälle korpeen ja jouduin jonkinlaisen suon reunamille. En voinut enää ajaa eteenpäin, joten astuin ulos autosta ja hiukan tutkin maastoa ympärilläni. Paniikki kasvoi kun vaistosin ympärilläni vaikka mitä, mutten nähnyt mitään. Vihdoin silmieni eteen ilmestyi jokin pelottavalta näyttävä luolasto. Tiirailin sisään ja kuulin murinaa. Peräännyin. Luolasta käveli ulos omituiselta näyttävä olento, joka katseli minua mittaillen.
"Mitä sinä täällä teet. Tämä ei ole paikka ihmisille."
Sanoin etsiväni Verbeegejä ja Koyta.
Olento alkoi nauraa ja käyskennellä ympärilläni.
"Tämä paikka ei ole Koy, ja vaikka olemmekin Verbeegejä, et ole tervetullut tänne. Sinuna lähtisin ajelemaan kohti etelää, jos tahtoisin löytää Koyn. Ehkäpä olet tervetullut sinne. Täällä ei ole turvallista, joten tulen saattamaan sinut pois, jottet kohtaa kuolemaasi."
Minua ei paljon naurattanut mutta en juuri muuta voinut kuin totella, joten otin kummallisen ja pelottavan Verbeegin kyytiini ja läksimme ajelemaan pois.
Matkalla eräs suuri puu kohahti niin oudosti että säikähdin ja kysyin mikä helvetti se oli.
"Katso tarkemmin, ihminen." Sanoi kyydissäni istuva Verbeegi. Sillä oli outo äänensävy jonka myötä aloin nähdä mitä ympärillämme oikeasti oli. Puitten lomassa seisoi valtavia, mustia olentoja, jotka välillä kulkivat puitten lomassa, saaden ne riuhtomaan kuin suuren tuuleen liikuttamina ja puitten oksilla ja juurilla kulki kaikenkokoisia ja näköisiä Verbeegejä. Kenenkään ilme ei luvannut hyvää.
Ilmeeni oli varmaankin aika karmea joten kyytitoverini lohdutti. "Eivät ne tee mitään kun olen kanssasi. Siksi tulin. Et olisi koskaan päässyt takaisin."

Ennenpitkää pääsimme pois tuosta karmeasta valtakunnasta ja oikeille teille ja Verbeegi antoi minulle uudet ajo-ohjeet ja poistui kyydistäni ja katosi metsikköön. Käteni aivan vapisivat kun ilomielin mutta hiukan huolissani lähdin etsimään Koyta. Entä jos sielläkin olisi yhtä huono vastaanotto?

Ajan kanssa löysin tieni hiukan eteläisempiin metsiin ja pääsin taas sellaiselle tielle, jossa sisukseni valtasi se samanlainen tunne kuin viimeksikin Verbeegejä lähestyessäni. Kun tie alkoi loppua tai käydä pikemminkin ajokelvottomaksi, astuin ulos autosta ja lähdin tutkimaan ympäristöä. Oloani ei helpottanut se, että täällä oli hiljaista ja painostavaa kuin haudassa...

Jätän tähän uneni, ja jatkan illemmalla tai huomenna.... Tulee muuten liian pitkä teksti..