Peace and Tranquility

Voiko ihminen elää elämäänsä rauhassa? Mitä se rauha sitten on?

On niin kovin monenlaista rauhaa olemassa. Joulurauhaa, hippien rauhaa, jengiläisten rauhaa, turhien mtv-julkimoiden palkintorauhaa, maailmanrauhaa, henkilökohtaista rauhaa, näennäistä rauhaa ja absoluuttista rauhaa. On luonnonrauhaa, tekokeinoista rauhaa ja saavutettua rauhaa. Mikä näistä on sitä aitoa ja oikeaa?

Jokin ihmisen sisimmässä silti pyrkii rauhaan, kukin oman tiensä kautta. Toiselle äärimmäinen rauha on sitä, että saa bilettää ilman huolen häivää ympäriinsä, toinen etsii sitä tiibettiläisestä meditaatiosta, toinen seksistä, toinen laiskuudesta. Jokin kuitenkin kertoo minulle, että sitä ei välttämättä saavuteta minkään fyysisen kautta kokonaan ainakaan. Rauha on sisäinen mielentila, sitä ei voi petkuttamalla saada, ei väkisellä. Se tulee kun se tulee, raivaten kaikki mahdolliset esteet ympäriltään päästäkseen kukoistamaan.

Ihminen, jolla on sisäinen rauha, on kaunis. Siitä ainakin olen varma. Sellaisen ihmisen seurassa viihtyy. Ihmisen kanssa, joka on tehnyt rauhan itsensä, ja kaikkien muitten kanssa. Ehkäpä rauhan tekeminen on lähinnä sitä, että oppii elämään epäreilun itsensä, epäreilun elämänsä ja epäreilun yhteiskuntansa kanssa tavalla, joka kielii sisäisestä rauhasta.

En tiedä olenko itse vielä saavuttanut sitä, mutta ainakin olettaisin olevani menossa sitä tilaa kohti, pikku hiljaa, askel askeleelta. Voiko itseään vastaan taistella? Voi, mutta se voi olla myös turhaa. Ehkä se asioitten, jopa itsensä yli pääseminen tulee vasta sen irti päästämisen, sisäisen rauhan myötä. Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Kaikki on yhtä. Jopa ne riitasoinnut.

Massive

Pelaaminen on rentouttavaa.

En tiedä mistä ilmiö saa alkunsa, mutta minä ainakin rentoudun täydellisesti pelatessani jotain tietokonepeliä. Tällä hetkellä omistuksessani on sen verran antiikkinen masiina, että sillä pyörii vain Uguksen sinne asentama Civ1, tetris sekä Judin asentama Wizards of might and magic jos nyt LAINKAAN oikein nimeä muistan. Se on kuitenkin civistä saanut ideansa, kaupunkeihin rakennetaan samalla tavalla rakennuksia kuten barrackseja ja granaryitä ja sen sellaisia, mutta kyseessä on fantasipelejä, missä herot vaan ilmoittelee että nyt olisin tarjolla, miten ois?

Pelissä on kaksi maailma, sellainen normaali ja sitten alinen maailma, aloitan yleensä sielt alhaalta, myrranista, koska saan rakentaa maailmani kaikessa rauhassa, vallata taikanodeja, etsiä artefakteja ja rakentaa/valloittaa kaupunkeja. Muut vastustajat ovat ylisessä maailmassa. En muista sen nimeä. Olen aina ollut alisten maailmojen hurmiossa(koko ikäni).
Päinvastoin kuin civissä, ei tässä pelissä tarvitse nuoleskella muita velhoja. Millään diplomatialla ei oikeastaan ole niin väliä, paitsi että sitten kun ne muut tyynesti ilmoittavat taikapeilin kautta että "I´m going to rid this world of your evil, Paskatappi." niin kannattaa vaan marssia suoraan heroineen ja parhaine joukkoineen toisen pääkaupunkiin ja karkoittaa moinen vikisijä. Paskatapille ei vittuilla. Ei alisessa eikä ylisessä sen kummemmin.

Ah, mutta unelmoin silti civ3 ja sen lisäosista. Sydämeni melkein pakahtuu joskus, kun mietin neverwinternights-pelejä tai morrowindia. Ja kokoajan tulee lisää kiintoisia pelejä pelattavaksi. Olen luvannut itselleni, että hankin vielä sen kunnon pelikoneen. Kunhan vaan 300 euroa saisi, niin voisin sellaisen ostaa......

IARGH!

No ei auta. Täytyy toivoa parasta.

Nocturnal Behaviour

Heräsin aamulla omaan nauruuni. En enää kuollaksenikaan muista, miksi nauroin unessani esiintyneelle humoristíselle ilmestykselle, en muista mikä se oli.

Oli outoa herätä näin, sillä välitön omituinen epätodellisuuden tunne valtasi ihmisen huvittuneen kikatuksen jälkeen kun luomet rullautuivat väsyneesti ylös. Tämäkö on aamu? Olenko hereillä? Olenko kukako, minäkö? No olen.
Outouden tunne vaihtui vain syvääkin syvempään mietteliäisyyteen hyvin vakavista asioista, joita mielessäni nyt pyörittelen - ne jääköön mainitsematta.

Tuleeko elämään olemaan jossain vaiheessa liian helppoa? Millaista on helppo elämä? Päässäni kulkeepi ajatus toisensa perään, välillä mitenkään toisiinsa liittymättä, absurdejakin.
Kirjan lukeminen edistyy, olen jo toisessa osassa, kiinalainen kidutus jäi lukemisesta, muttei se vieläkään mitään aivan suunnattoman upeaa tekstiä ole.
Odotan joulukuuta sillä sitten aloitan itse kirjan ja hyvin vakaasti toivon, että kykenen elämään omien odotusteni mukaisesti.

Asiat edistyvät kokoajan. Elän kokoajan. Nyt tuntuu siltä, ettei voi tajuta niitä ihmisiä, jotka kokoajan odottavat oman elämänsä alkamista palavalla vimmalla, kuvitellen että jokin muutos saisi aikaan sen mystisen ja syvissä nurkissa kuiskitun elämisen. Me elämme kokoajan, sinä, minä, te , hän ja ne kaikki kaikkineen. Jos olisin uni, olisin häilyvä ja silti sellainen, josta löytää aina uudestaan uuden merkityksen. Jonkin tavan jolla tulkita omaa elämäänsä.

Marraskuu on aina väsyttävä. Se on vaikuttanut minuunkin niin. Joulukuussa asiat yleensä paranevat, tammikuussa hiukan inhoittaa hirvittävä kylmyys, samoin helmikuussa, sitten alkavat jo hormonit hyrrätä auringon kavutessa ylemmäs ja ylemmäs lakipisteeseensä. Odotan kevättä, mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole minkäänlaista hajua siitä, minkälainen siitä tulee.

Anti(everything)

OOOH!

Kuinka hyvin voi kuva ei kovin kuvallisesta henkilöstä onnistua. Sattumanvaraisesti täydellisesti - nähtävästikin. No, syvä kiitos ja kumarruspokkaus tillåt Ugus kuvan värkkäämisestä, se todella henkii itseäni ja tämän blogin syvintä olemusta. Hautausmaanportin täydellinen rienaaminen kipuamalla yöllä sen päälle ja poseeraamalla. How Goth.

Jeps. Ehkä eilinen uni meni hiukan pitkälle, mutta toisaalta, joka kerta kun näen kyseisen henkilön jossakin tai kuulen curen kappaleita, kulkevat syvät väristykset lävitseni ja tunnen suunnatonta onnea ja autuutta. Jokin siinä kyllä kolahtaa täydellisesti.

Mutta ei siitä enempää.

Tämän öinen uni oli taas hyvin poikkeuksellinen, enkä tiedä aiheuttiko moisen shokkiefektin se, että söin aika myöhään yöllä eilen, tai jokin muu sisäinen kummaus. Näin PAINAJAISTA! Tämä on todella harvinaista unimaailmassani! Ja kaiken pahan lisäksi tämä painajainen herää tuupsautti minut hereille yhdeksältä aamulla! Painajainen ei siis ottanut hellittääkseen, ei se ole mikään heräämisaika kunnolliselle ihmiselle!!! Painajaisessa olin menossa baariin, mutta matkani esti joku hämärä tyyppi, kännissä kuin käki ja se alkoi ahdistella mua. Yritin nyrkittää sitä Bastardosta, mutta kuten yleensä unissa, ei nyrkit toimi, vaan heikkousaste on vastasyntynyttä. Riistäydyin ahdistelijan otteesta ja painuin takaisin kohti kotoa. Jostakin se kännieläin keksi kaverin ja ne lähti seuraamaan mua.
Sain juuri ja juuri kotini oven kiinni ja kännibastardit jäi oven ulkopuolelle. Jotenkin ne ruojat onnistuivat kuitenkin jekuttamaan mua ja tulemaan sisälle. Olin paniikissa. Joten otin puukon, koska tiesin, ettei ne muuten lähtisi millään. Nyrkin heikkous ja puukon voima, joten suikautin ukkoja puukolla mahanaluksiin ja vähän muuallekin, mutta ihan vähän vain, ettei ne kuollu, kunhan veri lensi ja sain ne läksimään menemään.
Onnistuin. Siivosin verijäljet pois ja menin nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin unessani ja kurkistelin pihalle, että eikai ne väjy siellä verissään mua. Eivät väijyneet mutta sitten sain jotain kautta selville siinä unessa että ne kuului johonkin järjestäytyneeseen rikollisuuteen(muistaakseni venäläinen mafia) ja aloin aivan hysteerisesti pelätä että ne lähettää varmasti jonku asemiehen tekemään musta selvää, ja koko perheestä kaupan päälle. Niin että itseään ei saa unissakaan puolustaa, perkele!

Jos äskeinen ei millään tavalla kuulostanut painajaiselta, niin eipä siinä, minun painajaiseni harvoin sellaisilta kuulostavat.

Mutta onneksi sain vielä unta sen järkytyksen jälkeen, jonka painajainen ja hävyttömän aikaisin herääminen aiheutti! (sillä loppu-unessa istuin kalliolla, selitin sitä puukottamistani jollekin vanhalle ukolle ja tuhannet harmaat isot hämähäkit kiipeilivät päälleni, tunsin yhden jopa kipuavan vasemman silmäni päälle- yuk! vaikka en hämiksiä pelkääkään..)

Robert Smith and myself

Eh.... miten tämän nyt aloittaisi. Harvemmin ketkään millään tavalla idolin kaltaiset tunkeutuvat uniini, mutta nyt se tapahtui.. ja vieläpä mitä oudommalla tavalla.

Näin siis unta Robert Smithistä, tuosta ihanaisesta The Cure-yhtyeen laulajasta ja keulahahmosta mustine, takutettuine tukkineen, suttuisine huulipunineen ja mustiksi tuhrittuine silmineen. Pidän curen musiikista, itseasiassa se on yksi niistä yhtyeistä, jota voisi kuunnella vaikka maailmanloppuun asti. The Disintegrationin ihanat, leijuvat ja kaikenläpi tunkevat melodiat ja tunnelmat, Head on the Doorin upeat kappaleet, Wishin kertakaikkinen mahtavuus, Bloodrosesin kertakaikkinen kauneus, Pornographyn nerokkuus ja uuden läpän mainious+kaikki ne kokoelmat, joita jaksaa kuunnella. HUOH. On se vain kaunista ja ihanaa musiikkia. Niin ja yksi alltime favoureista unohtui; Kiss me Kiss me Kiss me.

No enivei... Tässä unessani oli Robert Smithin vankina. (Naurakaa vain, ruojat!) Ja se oli todella kammottava ja ilkeä, R seuras mua joka huoneeseen, koskaan ei saanut hetken rauhaa. Mies oli muuttunut varsinaiseksi demoniksi, löi, huusi, kidutti jne jne.. (voitte tai ette voi kuvitella, suit yourself) No, Robert ei päästänyt mua lähtemään, piti mua vain vankinaan ja orjanaan. Vihasin sitä ja suunnittelin kokoajan tappavani sen, jotta pääsisin vapaaksi tuosta karmeasta ikeestä.
Yksi ilta sitten unessani väsyin kertakaikkisesti Robertin kiusaamiseen, kertakaikkinen ahdistus valtasi mieleni ja en jaksanut enää taistella vastaan.
Kaaduin vuoteeseen makaamaan mieleltäni täysin järkkyneenä ja sitten Robert hiipi viereeni ja kietoutui ympärilleni kuin hämähäkki(spiderman is coming tonight....). Ajattelin että no voi helvetti, aikooko se nyt vielä raiskatakin mut kaiken kukkuraksi!
Sitten Robert alkoi laulaa...
Ja välitön reaktio oli, sydän alkoi hakata, hengitys muuttui nopeaksi, nivusissa alkoi tuntua lämpöä. ORGASMI.

?????????????????????????????????????????????????????

Siis niinkuin huh? Heräsin unesta jonkinajan kuluttua ja täysin ihmeissäni, mikä on alkanut viimeaikaisten unien valossa olla lähinnä vakio eikä poikkeus.

Että semmoista tälläkertaa.

Go figure.

Aamunavaus/Joulunavaus/Ruumiinavaus

Jaa...a. Joskus sitä havahtuu ajattelemaan kaikessa rauhassa, että omaan elämään on sittenkin tyytyväinen. Rauhaani ei häirinnyt edes uhkailuposti, jossa vaadittiin maksamaan heti, siis aivan heti(tai ainakin viikon kuluessa)eräs erääntynyt lasku.
Otin iloisena laskun ja läksin sitä maksamaan, koska pystyin. Tietenkään rahaa ei ole tarpeeksi ja moni lasku jäi vielä odottelemaan vuoroaan, samoin jokunen velka, joka aikoinaan on ihmisille kerääntynyt. Mutta jotenkin tunne siitä, että kyllä se kaikki maailman raha mullekin riittää sen verran että saan maksettua ne omani pois.

Tänään sain huikean idean. Soitin paikallislehteen ja kysyin olisiko ne kiinnostuneet tekemään juttua mun esiintyvästä ryhmästä. Heitin siihen samalla vihjauksen, että saatamme järjestää esityksen ennen joulua. Siitä ajatus ponkaisi heti ylös! Minähän järjestän sellaisen näytöksen! Otin heti selville yhden esiintyjän, erään toisen opettajan puhelinnumeron ja aion vielä houkutella hyvän ystäväni Hullu Hemulin mukaan myös. Ajattelin että lipputulot voidaan tilavuokran jälkeen jakaa tasan joka iikan kanssa, jotka esiintyvät ja siinä se. Ideana oli ihan tunnin show. Sellainen on helppo saada aikaan. Katsojia tulee varmasti.
Toisekseen, sain sen lehtijutun käynnistymään, ne tulee sunnuntaina tunnilleni hiukan haastattelemaan ja ottamaan poseerauskuvan.

IHANAA!

Joskus elämäkin on siis ihanaa. Ja eilen ompelin uuden esiintymisasun ja aloin jopa ompelemaan siihen niitä koristeitakin. Moni asia usein vain loksahtelee kohdalleen kuin jää natisee liitoksissaan kovassa pakkasessa tai kovassa lämmössä.

Valvoin taas eilen kello neljään asti aamulla. Alkaa vaikuttaa siltä, että unirytmini on jo aika tottunut tuollaiseen rytmiin. Neljältä nukkumaan kahdeltatoista-yhdeltä ylös. Joskus ehkä tahtoisi herätä hiukan aikaisemmin, mutta valtava inspiraation ja luomisen tuska joka puhaltaa läpi pääni ei salli sitä.
Piirrän pitkät yöt, teen taustatutkimusta tulevaa kirjaani varten. Viime yönä juuri kirjoitin maan "poliittista historiaa", merkittäviä henkilöitä, sotia, uskonnollista valveutumista ja taantumista. Amuón alkaa olla aika valmis maailma kaikkine asioineen. Vielä yhden kielen kehittäminen, ehkäpä lisää historian kehittämistä ja I´m all set to go!

Olen hartaasti päättänyt aloittaa kirjoittamisen joulukuussa. Ja suunnitteilla on, että kirjoitan kaksi tai tunnin joka päivä silloin kun on muitakin töitä, ja muina päivinä niin kauan kuin tekstiä tulee luontevasti. Eli puhumme jostakin 4 tunnista 10 tuntiin. Mahdollisuudet varpovat noitten välillä.

Suorastaan odotan joulukuuta, enkä siis pelkästään minkään kaupallistetun ja korporoidun jouluaaton takia. Sen varalle suunnitelmani ovat nämä.
---> Sauna.
---> Ulkona alasti hyppiminen saunan jälkeen.
---> Saunakalja, eli siideri, ehkä monta.
---> Ruokaa paljohkosti.
---> Muutaman lahjan aukaisu(en usko saavani paljoa lahjoja, olenhan tuhma.).
---> Olosta ja seurasta nauttiminen(mikäli seura on nautittavaa).
---> Kotiin luomaan, pelaamaan tai elokuvaa katsomaan.

Toivottavasti ne sitten tapahtuu juuri tässä järjestyksessä.....

Sukkamaagi ja ihmeellinen taikakivi

Kuinka huonoa voi fantasiakirjallisuus olla pahimmillaan??

Se voi olla niin huonoa, että sielua kuristaa ja sormia syyhyttää ruveta kirjoittamaan jotain mycket parempaa ja saada se julkaistua, jotta voisi osoittaa, että hyvääkin fantasiakirjallisuutta on.

Olen ollut aina tietoinen Margaret Weissin ja Tracy Hickmanin kliseisyydestä ja sellaisesta nuhruisesta kehnoudesta, jota on heidän monissa kirjoissaan(kuten niissä Dragonlanceissa ja niitä jatkavissa kaksosten seikkailuissa, en nyt tarkkoja nimiä muista. Jopa niitä seuraavat muutamat kirjat olivat kehnoja) mutta olivathan juuri nuo kliseromppeet nuoruuteni innostuksen lähde, sillä ne olivat ensimmäiset fantasiakirjat, joita luin.

Nyt tosin olen lukenut niin paljon parempia kirjoja, kuten Robin Hobbin Salamurhaaja-kirjat, Tad Williamssin pitkän kirjasarjan(joka alkoi supernihkeästi kirjalla velhon oppipoika, mutta ampaisi top 10 jo kolmannen kirjan kohdalla, ahmein kaikki 12 kirjaa n. 3 viikossa) että nyt aloittamani Weis&Hickman yhdistelmä tuntuu lähinnä kiinalaisvaikutteiselta kidutukselta. Todennäköisesti pakotan itseni lukemaan nuokin loppuun, koska aina täytyy olla uskoa, että alku ehkä vain on nihkeä.
Kirjoittivathan nuo tuotteliaat leidit mm. kuolemanportti sarjan, josta pidin valtavasti ja siinäkin ykköskirja oli jokseenkin nihkeä. Täytyy vain ehkä nyyhkäisten todeta, että ne ovat heidän laajasta tuotannostaan parasta antia. Suosittelen.

Tämä sielujen sota kuitenkin toistaa taas kaikki kliseet mitä ahdistavimmalla tavalla. Vaikuttaa siltä, että he eivät voi kirjoittaa Krynnistä ilman kantavia henkilöitä, kuten Tasslehof Takiaisjalkaa, vaikka tässäkin kirjassa kyseinen henkilö on 30 vuotta sitten KUOLLUT!! Mutta tietenkin Tasin omistama aikamatkustuslaite, jonka hän saa tahmaisiin pikku kentin näppeihinsä niissä Kaksosten koettelemus vai mikä se nyt oli kirjoissa, mahdollistaa kyseenalaisen sankarin paluun. Saa nähdä keitä muita nostatetaan häpeämättömästi haudoistaan sotkimaan tulevaisuutta, sillä Tas sen jo teki.

No. Kai siinä on jotain pohjattoman surullista, että ei saada keksittyä tarpeeksi hyviä syitä sekoittaa kaikkeus uusien kantavien ja mielenkiintoisten hahmojen kanssa. Ehkei sekoittavampaa elementtiä voi edes keksiä kun tuo kenttiparka. Surullista, surullista.

Joulukuussa aloitan oman uuden fantasiakirjani. Ja teen siitä pelkästään yksiosaisen kirjan, jossa on selkeä alku ja sitäkin selkeämpi loppu. Maailmoitahan on tuhansia luotavaksi, toinen toistaan oudompia.

Warenspeltiksi voisinkin todeta; "Jaeg wot weernt ewaalysarnt."

Miettikää sitä.

Koukussa

Hmmm Hmm Hmm Hmm Hmm.

Joskus inspiraatio saa ihmisen suorastaan säkenöimään. Miksi näin on? Ehkäpä tuo kultainen energeettinen eliksiiri, inspiraatio, on kuin sielun virvoittava veri, veri joka vie tarvittavan hapen kohti ihmisen sisintä ja todellisinta itseä.

Minuun inspiraatio iskee usein kuin nuolen lailla, saaden ensin suorastaan haukkomaan henkeä, hyppimään sijoillani lapsenkaltaisen viattoman innokkaan riemun kourissa, silmät revähtävät äärimmilleen ja olen jälleen onnellinen.

Niin kävi eilen kun Amar Nuurin, esintyvän itämaisen tanssin ryhmäni kanssa suunnittelimme keikkasettiä, jos ja kun keikkaa saisimme. Saimme kokoon upean yhdistelmän, jokaiselta säkenöivä soolo-osuus, kolme muikean upeaa koreografiaa ja suunnittelimme jo puvutkin kaikkeen, järjestyksen. Sitä seurasi vielä upeampi oivallus, kun teimme yhdessä erään upean koreografian loppuun asti. Siinä on erikoinen dominopalikka efekti, joka näyttää suunnattoman hyvältä, paikkojen vaihto ja kerrassaan imevä rytmi!! Tytöt hihkaisivat innoissaan kun keksin, mitä voisimme massiivisessa rumpusävytteisessä lopussa tehdä. Sain kuulla hunajaa sielulle ja inspiraatiolleni, " Et sää turhan takia kyllä koreografi ole!"

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHhh!

Lisäksi tänä aamuna tajusin, millaisen uuden sinisen puvun teen ykköskoreografiaan, joka aukaisee esityksen(se on hienon hieno huivitanssi!) koska joudun lainata toista sähkönsinistä pukuani toiselle tytöistä. Inspiraatio melkein hukutti minut alleen vuoroveden lailla. KOSH! WAU! OH! Kuva upeasta mekosta piirtyi mieleeni kuin elokuvassa piirtyy menneisyys verkkokalvolle, värit, kirjailut, kangas, malli. Menen heti tästä ostamaan paljetteja ja kankaan ja illalla töitten jälkeen lähden ompelemaan sen mekon.

Elämä on IHANAA!

Joskus toisin

Laiskottelu on joskus täysin sallittavaa. Niin ainakin haluaisin itselleni uskotella, mutta kuten hyvän ystäväni Hullu Hemulin kanssa puhelimessa puhuimme, voin täysin puhtaalla omallatunnolla laiskotella, sillä olen aikaansaava ihminen.

Viikonloppuna sain yllättävän kommentin. Jotain, mitä en ikipäivänä olisi odottanut. Eräs muusikko, Kokkolalainen, tuli kehaisemaan musiikkiani. Varmaankin oli kuullut demoni eräällä toisella muusikolla, jolle olin sen ojentanut melkein vuosi sitten. Olin aika otettu, se tavallaan kyllä voiteli sielua, sillä mielestäni tämä kyseinen henkilö on erittäin hyvä muusikko. Tietää asiansa. Ja vielä herkullisempaa tavallaan oli se, että seurassani oli eräs henkilö, joka ei kaiketi tiennyt minun tekevän musiikkia ja hänkin oli hämmentynyt.
- Mitä toi oli? Kysyi hän.
Myhäilin iloisesti ja sanoin että teen musiikkia.

Ehkä joskus toisinkin ja minusta voisi tulla muusikko, niinkuin ihan oikeasti.

Isäni syntymäpäivillä laulaa lurautin kaksi viimeisimmistä kappaleistani isän teräskielisellä akustisella(oli outoa soittaa niin ohutkaulaisella kun itsellä on leveäkaulainen nailon) Kappaleet kuulostivat hyviltä ja kuulijoilla nousi niskakarvat pystyyn(hyvällä tavalla). Isosiskoni mies oli erityisen innoissaan. Hän on jo kauan halunnut lähettää demoni jollekin tuttavalleen, vai oliko se serkku tai joku, jolla on ilmeisesti jonkinlainen levytysyhtiö. Sanoin, että jos nyt niin hirveästi riivaa, niin lähetä. Vaikka demo onkin aika köykäinen, kuulee siitä idean oikein hyvin.

Totuus on että olen kehno soittamaan kitaraa. En minä kitaristi haluakaan olla. Olen hyvä laulamaan, säveltämään, sanoittamaan. Se riittää. Tarvisin vain jonkun soittamaan tai bändin- tosin moni on sanonut että kappaleeni kuulostaisivat ehkä parhaimmalta ihan pelkästään sellaisina kuin ne ovat. Mutta olisi hauska kokeilla, mitä voisi saada aikaan.

Ehkä joskus toisin.

Insomnia/Dreaming away the day

Herään omassa kuusivuotiaassa kehossani keskellä yötä. Tiedän että minut on lähetetty ajassa taaksepäin korjaamaan jokin väärään mennyt asia, mutta minulle ei ole kerrottu mikä. Olen omassa kuusivuotiaan kehossani, mutta mieleni on kaksikymmentäkolmevuotiaan ja minulla on kaikki muistot elämästäni niihin vuosiin asti. Tämä on lopullista. Paluuta ei ole. Humanoidit eivät kysyneet lupaani, vaikka en sitä edes vaatinut. Tämä on lopullista.

Olen viettänyt tämän viikon ja edellisen jokseenkin arvelluttavissa unimerkeissä. En tiedä johtuneeko moinen sekoilu kenties vallalla olevasta pimeydestä seinien tuolla puolen, vai lieneekö syy jokin toinen, joka vielä piileksii. Mene tiedä, mutta tuntuu siltä, että psyykkeellä on joko meneillään jokin outo, symbolinen periodi tai sitten kaikki on tyystin normaalia.
En saa unta ehdottomasti ennen kello kolmea, tämä nukkumaan menoaika tuntuu koko ajan hiukan venyvän ja herään vasta kahdelta tai yhdeltä.
Tämä verottaa jokapäiväistä aktiivisuuttani.

Kuulen pimeässä huoneessa kuinka veljeni kenties runkkaa omassa vuoteessaan. Itsekseni hihitellen huudan yhtäkkiä veljelleni varoituksen; "Kehtaatki runkata, senki apina ku on alaikäsiä huoneessa, fyi sua!!" Isoveli saa melkein sydänhalvauksen kuulleessaan nämä sanat pikkusiskonsa suusta. Nauran täyttä kurkkua. Veli melkein itkee. Rauhoittelen sitten häntä ja kerron hänelle tulleeni tulevaisuudesta omaan nuoreen kehooni. Veli saa uuden halvauksen. Saan hänet uskomaan uskomattomat sanani ja vannotan häntä, ettei hän kerro muulle perheelle tästä tapahtumasta. Minä olen täällä tarkkailemassa tarkasti, mitä minun piti korjata. Tämä on lopullista.

Myös unet tuntuvat vaihtelevan suunnattomasti kaikenlaisista laaduista huonoista hyviin. Omituisuus on kenties keskeisin asia, mikä tunnetusti unissani ja unimaailmoissani ei ole mitenkään epätavallista. Jos tahtoo kuulla outoja unia, on tultava Carmabalin tykö, unennäkijän vailla vertaa. Olen yleensä aivan poikki herätessäni, vaikka olisin nukkunut täydet kahdeksan ja puoli tuntia. Unimaailmani rajuus verottaa selvästi voimiani.

Uusi lapsuuteni alkaa. Veljeni tietää totuuden, mutta omituinen käytökseni ja erikoinen pikkuvanhuuteni alkaa aiheuttaa lähestulkoot pelkotiloja muissa perheen jäsenissä. Outoa kyllä, mutta en muista todellisuudessakaan muista isosiskostani mitään ennen kolmeatoista ikävuotta, eikä isosisko nytkään esiinny unessani. Saan äitini saamaan slaagin seisomalla vaatekomerossamme tuntikausia tuijottamassa vanhoja vaatteitamme silmiä räpäyttämättä. Tarkkailen kaikkia asioita, jotka jäivät huomioimatta. Karkailen öisin yksin pihalle ja metsiin haahuilemaan ja tuijottamaan. Äitini luulee minun tulleen aivan hulluksi.
Tämä on lopullista.

Olen tullut myös tunnetuksi jokseenkin arveluttavista unistani. Toiset pitävät niitä selkeästi painajaisina, vaikka itse en pidä niitä lähelläkään sellaisia. Normaalisti unissani on sekä teurastusta että verenvuodatusta. Väkivalta ei kaihda uniani, vaikken olekaan väkivaltainen ihminen. Painajaiseni sen sijaan ovat jotakin niin epäkäsiteltävää materiaalia, ettei niissä pelon varsinainen kohta ole joko mikään, tai ei mikään silmillä nähtävä. Se on vain liian kauhistuttavaa, jotta sitä voisi mitenkään tajuta. Olen joskus herännyt omaan kauhistuneeseen huutooni.

Vuodet vierivät, mutta en löydä korjattavaa asiaa. Pääsen lasten ja nuortenkuvataidekouluun ja annan oiman opetuksen "ystävälleni", joka kiusasi ja alensi omanarvontuntoani vuosikaudet. Minua pidetään vielä omituisempana kuin viime lapsuudessani. Ajatus saa minut aina nauramaan. Lopulta alkaa selvitä tehtäväni kun veljeni alkaa sekaantua satanismiin.
Tehtävä on yhtäkkiä selvä. Isoveljeni kyky vetää puoleensa demoneita. Huonotkin asiat voi kääntää hyväksi. Alan opiskella demonologiaa, vanhaa taikuutta, loitsuja, kirouksia, siunauksia. Äitini aivan vapisee nähdessään minut lukemassa arveluttavia kirjoja huoneessani.

No.. olen myös piinannut eläväisellä unimaailmallani poikaystäviäni, mm. sillä tavalla, että alan kertoa uniani aamulla herätessäni ja jatkan selittämistä monta tuntia peräkanaa. Ihmiset puistelevat päätään. Jos on olemassa toinen maailma toisen alla, valve sekä uni, olen minä toisessa todellisuudessa suveneeri edelläkävijä. Kerran sain seitsentoistavuotiaana ystäväni jähmettymään rumille sohville Kokemäellä kolmelta yöllä kertoessani kauhean unen jonka näin. Onneksi muistin sen muitten ollessa läsnä. Me kaikki pelkäsimme kovasti, sillä uni oli kauhea.

Alan valmistaa upeita saviastioita ja esineitä keramiikassa, ne ovat upeita ja selkeästi kiinalais/japanilaisvaikutteisia, erityisesti keskeisessä roolissa olivat ilmeetön naamio sekä lohikäärmeastia. Salaa varastan äitiltäni keittiöstä terävän veitsen ja alan syytää siihen siunauksia ja loitsuja ja hieron mystisiä ainesosia sen terään. Sitten kun olen valmis lähestyn isoveljeäni ja sanon; "Mulla on sulle ehdotus. Sää pystyt vetää puolees demoneita, mää osaan manata ne kiinni johonkin. Käytetään tätä hyväksi. Sää kutsut demonin, mää kiinnitän sen loitsuilla tuohon naamioon ja sää tapat sen tällä veitsellä, kun se on muuttunut lihaksi.#
Veljeni suostuu. Alamme valmistelut. Pimeä huone, muutama kynttilä ja veli alkaa kutsua, minä ohjaan olennon pöydällä makaavaan naamioon. Naamio alkaa väännellä ja muodostua lihaksi, messuan ja messuan, veljeni messuaa mukana, naamio on nyt muuttunut lihaksi, veljeni kohottaa veitsen ja pistää demoninaamion paloiksi.
Mikä on lopullista?

Unet ovat merkillisiä. Mistä ne muodostuvat? Keksimmekö ne itse? Mistä virikkeistä? Jotkin unet vain kertakaikkisesti ovat niin eriskummallisia, että ne yllättävät uneksujansa kuin salamurhaaja.

Kaalinpää.

Kaalia nam. Kaalia nam. Kaalia nam.

Olen ajatellut että tässä kuussa voisin syödä kaalia. Syödä sitä niin kauan että sitä tunkee ulos kaikissa muodoissaan joka ruumiinaukosta 3 barin voimalla. Se on ehkä ainut keino pysyä hengissä.

Sitten olen ajatellut käveleväni niin rikkinäisillä kengillä, että toiset pitävät pakkasen poissa vain villasukkien voimalla, kosteutta ei lainkaan, toiset narisavat ja ovat rikkipuhkikuluneet. Ja yksissä, melko ehjissä, on pohjallisen alla minigrip-pussi, joka karkoittaa sade ja luminesteen kengän sisuksista.

Oi kenkätontut! Te mystiset olennot kautta aikain! Missä vaanitte hiipivien ystävien lailla?!
Ovatko ne kenties kakluunin takana pölyssä silmät kiiluen nälkäisinä, piinaavat pelkästään minua niitten rivojen seksikääpiöitten kanssa, jotka marssivat up and down the square huoneistossani?

Täytyykö minun uhrata seitalla tai uhrilehdossa jotta saan mitä tahdon? Myydä sieluni työmaailmalle? Nirhata omat ihokaistaleeni Lancetiuksen private collectioniin(kukaan ei tiedä kuka Lancetius on, mutta minä tiedän. Se on minun luomukseni, Ihon Syöjä, Lihan Isän poika) vai täytyykö minun polttaa pois kerros silmistäni, jotta saisin mitä tahdon?

Huoh. Mitä ne sellaiset kääpiöt ja tontut kuvittelevat olevansa. Vaanivat kakluunini takana?

Subpulma

Maailmassa on monenlaisia asioita. Kuten esimerkiksi suunnattoman tylsiä hetkiä, jopa niin tylsiä, ettei mikään mennyt iloisuus sitä kykene paikkaamaan laastin lailla.
Niinä hetkinä melkein rukoilen syvällä sisimmässäni että tietokoneeni olisi niin hyvä, että voisin pelata joka civilization 3 lisäosineen, newerwinternightsia lisäosineen ja morrowindia lisäosineen. Siis ihan oikeasti. Kuola melkein valuu pitkin leukaa ja silmät lurpsahtavat puoliumpinaisiksi ja sydäntä jyskää. Sillä kun hyvät pelit ovat hyviä... ne todella tottavieköön ovat.

Huokaisu. Jos minulla olisi nyt 500 tai 600 euroa, saisin koottua todella tarpeeksi hyvän koneen näitä toimintoja ja muitakin kivuuksia varten. Mutta kun ei ole - Paitsi että perkele vähän aikaa sitten tilillä oli yli 1000 euroa. Tosin ne eivät oikeastaan olleet minun rahojani, vaan menivät yhtä suuren laskuun kaikki rahat. Pois vaan.

Joskus toivon, että minullakin olisi vanhemmat, jotka tahtoisivat ja ennenkaikkea kykenisivät rahallisesti tukemaan minua sellaisissa elämän suurissa hankinnoissa, kuten ajokortin hankkimisessa, tai tuossa tietokoneessa. Sillä molempia tarvitsen kipeästi. Molemmat olisivat tärkeät. Ja siihen päälle vielä hyvä mikki, siihen hyvään koneeseen joku neliraituriohjelma ja eikun nauhoittamaan musiikkia. Saisin tehtyä vaikka mitä.

Kun olisi ajokortti, ajaisin vaikka mihin töihin opettamaan tanssia, ja voisin tehdä niin paljon töitä, että työssäoloehto täyttyisi ja sitten jos olisi se hyvä kone, tulostin, mikki ja kännykkä johon saa internetyhteyden niin voisin tehdä kirjoja, musiikkia, kuvia ja hitto soikoon! Vaikka mitä!! Voisin ehkä tehdä jopa internetsivut ja alkaa myydä niitten kautta mittatilaustöinä esiintymispukuja, joita osaisin tehdä!!!

RAAAAAAAGGGHHHH!

Eli mitä voimme tästä päätellä? Maailma on epäreilu minua kohtaan.

Ei voi muuta tehdä, muuta kuin jatkaa wordpadilla kirjoittamista, kehnografikkaisten pelien pelaamista, musiikin tekemistä kirjaan, niitten töitten tekemistä jalan ja silloin tällöin surkeasti mangutulla kyydillä ja asujen värkkäämistä. Ja piirtämistä. Ja tanssimista.

(Mutta ku voisin tehdä niin paljon enemmänkin. Mutta vain silloin kun itseni tekisi mieli!)